Asennevammainen täällä hei

Voi kamala, mistä kaikesta sitä itsensä yllättää!

Hyppäsin eilen lentoasemalla taksiin ja lähdimme suunnistamaan ystäväni asunnolle, avaimet piti poimia hänen ystävänsä asunnolta matkalta. Molemmat kerrostaloyhtiöt olivat noin taksiautoilijan kannalta hankalia, sillä rappuja oli paljon ja viitoitukset heikohkoja.

Siinä sitten tilataksin takapenkillä (miksi sellainen muuten osuu kohdalle aina, kun on matkassa yksin?) päähäni pälkähti, että miksi, voi miksi minulle piti juuri tänä iltana sattua kuljettaja, joka ei puhu kunnolla suomea. Itsesäälisenä märehdin, että oikean rapun etsintä kaatosateessa vieraalla asuinalueella olisi ollut hankalaa muutenkin.

Auts. Hiukan ilkeä ja kohtuuton ajatus keneltä tahansa, mutta ennen kaikkea joltakulta, joka keikkuu maailmalla puolikielisenä itsekin ja möksähtää, jos joku vastaa ranskan sijasta englanniksi.

Okei, olin väsynyt, lento oli ollut myöhässä ja ballerinat pilaantuneet vesisateesta, mutta silti: auts. Mikä asenne! Ei, en ole siitä erityisen ylpeä.

Liikennelaitos on minulle velkaa

Arkipäivää muulle maailmalle, ihmeellinen innovaatio Geneven liikennelaitokselle: lippuautomaatti, joka palauttaa rahaa!

Eilen pääsin käyttämään tätä ihmettä ensimmäisen kerran. Tähän saakka ratikkapysäkille on pitänyt varautua tasan kolmen ja puolen frangin kanssa, jos ei halua kokea sitä mahtavaa fiilistä, joka seuraa kun syöttää koneeseen viisifrangisen ja vasta sen jälkeen oivaltaa, että vaihtorahat saadakseen täytyisi mennä kuitin kanssa liikennelaitoksen neuvontaan... Vielä mahtavampi fiilis on, jos matkustaa kaverin kanssa ja on laskenut, että rahat riittävät juuri kahteen lippuun - paitsi etteivät sitten riitäkään, sillä kahta lippua ei voi maksaa yhdessä ja masiina nieli puolet budjetista.

Saatavia liikennelaitokselta olisi varmasti jo useampi kymppi, mutten ole aivan varma, kuinka pitkältä ajalta rahat voi hakea takautuvasti.

Huomaatteko kuvassa toisen geneveläisen harvinaisuuden? Aparaatti hyväksyy myös pankki- ja luottokorttimaksut. Osa automaateista hyväksyy maksut vain käteisellä tai TPG:n omalla maksukortilla, joita niitäkin selkeyden vähentämiseksi on kahta erilaista, jotka eivät tietenkään käy kaikkiin koneisiin. Rahoittaakohan laitos useaa rinnakkaista maksujärjestelmää niillä vaihtorahoilla, joita matkustajat eivät koskaan peri takaisin?

Näissä fiiliksissä pakkaan matkalaukkuni ja lähden piipahtamaan teknologiaihme-Suomessa. Seuraavan puolentoista viikon aikana siis tiedossa oman sveitsiläistymisen testaamista, jos vain yllän enää niin korkealle teknologiselle tasolle, että kykenen postaamaan matkalaitteistolla.

Kaksi eitä ja kyllä

Sveitsiläiset piipahtivat uurnilla suorittamassa neljännesvuosittaisen äänestysurakkansa. Lopputulos: ei tupakoinnin kieltämiselle, ei eläkeläisten omistusasumisen tukemiselle ja lopulta kyllä nuorten musiikkikasvatuksen lisäämiselle.

On harvinaista, että aloite ylipäätään menee läpi, mutta musiikkikasvatuksen kannatus oli vieläpä harvinaisen yksimielinen: kaikki kantonit sanoivat aloitteelle kyllä. Vastahakoisimmassakin kantonissa, saksankielisessä Schwyzissä, joo-naisia ja -miehiä oli 56 prosenttia äänestäneistä. Kivan vihreää äänestyskarttaa voi ihailla esimerkiksi 20 minutesin sivuilla, jossa on äänestykselle oma teemasivu.

Tästä eteenpäin siis musiikkikoulutuksen osaa koulussa kasvatetaan ja musiikkiopintoihin pääsyä helpotetaan. Kantonit luovat myös vuoteen 2014 mennessä yhteiset tavoitteet sen suhteen, mitä koululaisten tulee musiikista oppia.

Ennen äänestystä hämmästeltiin, onko musiikki todella tärkeämpää kuin esimerkiksi monikielisen maan muiden äidinkielien tai vaikka historian opettaminen. Nettikeskusteluissa tuloksen julkistamisen jälkeen äänessä ovat myös urheilutuntien lisäämisen kannattajat, jotka saavat vastaansa kulttuurin suosijat. Pikaisen lukukierroksen jälkeen voin todeta, että ehkä myös äidinkielen tunteja olisi ollut syytä lisätä, ainakin oikeinkirjoituksen osalta...

Suuri osa Sveitsistä ei tänäänkään kajauttanut ääntään kuuluviin, sillä äänestysprosentti keikkui 42:n ja 43:n välillä. Systeemiä on kritisoitu myös siitä, että parhaiten äänensä saavat kuuluviin ne, joilla on eniten rahaa tehdä lobbaustyötä (ja paras mainostoimisto). Alhaisen äänestysprosentin ansiosta tehokas strateginen ase on myös se, että ylipäätään saa joukkonsa liikkeelle.

Mielikuvatyötä tehdään huolella jo ennen kuin aloitteet päätyvät äänestykseen, mikä näkyy muun muassa äänestysten nimeämisessä. Tupakointialoitetta kutsuttiin "passiiviselta tupakoinnilta suojaamiseksi" (protection contre le tabagisme passif) ja asumisen veroaloitetta "eläkkeellä asumisen turvaamiseksi" (sécurité du logement à la retraite). Niistä on helppo päätellä lain tavoite, mutta tietysti niillä yritetään ennen kaikkea vaikuttaa tunteisiin ja sitä kautta mielikuviin.

Samoin toimivat esimerkiksi asioiden hyväksi perustetut internetsivut. Muuan tupakkalain vastustajaryhmä edisti asiaansa saitilla restons-raisonnables.ch, siis "pysytään kohtuullisina".

Vaalitarkkailijanne Geneven laidalta pitää yhteiskunnallisen analyysinsa kohtuullisena ja lopettaa valispekuloinnin tältä erää tähän. Todetaan nyt lopuksi kuitenkin vielä, että aiempi syväanalyysini tupakkaäänestyksen tuloksesta ei mennyt aivan nappiin, koska Geneveä lukuunottamatta kaikki Länsi-Sveitsin ranskankieliset kantonit hylkäsivät idean, vieläpä varsin jyrkästi.

Viinikaappitetris

Suomalaiselle se vain edelleen muutaman kuukauden Euroopan-komennuksen jälkeenkin on ihmeellistä. Että viiniä saa myydä alennuksella, ruokakaupassa.

Ranskalaisen markettiketjun Carrefourin jokasyksyinen viinialennus Foire aux vins tulee kotiin muutaman päivän ennen spektaakkelin alkua katalogin muodossa. Tarjoukset vaihtelevat 5 prosenttia pullosta -aleista kaksi samppanjaa yhden hinnalla / kaksi laatikkoa yhden hinnalla -houkutiksiin.

Liikkeessä on viiniviikkojen aikana oikein punainen matto lattialla, ja teemakäytävä on ahdettu täyteen viinilaatikoita. Myyjät vastaavat iloisesti viinien luonteenpiirteisiin ja käyttötarkoituksiin liittyviin kysymyksiin, mutta siihen palveluinto rajoittuukin. Kun kaipailemme katalogiin merkattua punaviiniä, vastaus on "Aamulla hylly täytettiin, illalla täytetään uudestaan, nyt sitä ei ole". Samppanjaa taas "Ei näköjään ole vielä purettu. Kannattaa tulla uudelleen toisena päivänä, ehkä huomenna."

Kotona alkaa sitten viinikaappitetris. Samppanjat ja kuohuviinit ovat sen verran pulleita, että ne eivät mahdu hyllyyn vierekkäin. Punaviinien pitäisi olla valkoisten yläpuolella ja tiiviisti käytettyjen edessä. Jätän miehen pohtimaan, minne se kaksi yhden hinnalla -samppanja mahtuu.

Fonduenmakuista viikonloppua!

Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä tuli sellainen olo, että olisipa pian talvi. Pääsisi laskemaan ja voisi syödä fondueta ilman, että pään päällä leijuu juustonhuuruinen turistin aura.

Viimeinen niitti tälle tuntemukselle oli kuitenkin eilinen vaelluslenkki La Curen kukkuloilla, Jura-vuoristossa aivan Ranskan rajan tuntumassa. Tiesin kyllä etukäteen, että reitillä on korkeuseroa yhteensä reilut 600 metriä, mutta en tiennyt, että suurin osa siitä on ensimmäisten neljän kilometrin aikana! Tuli ikävä sitä, että lasketellessa sentään pääsee hissillä ylös. (Huipulla hissiaseman kohdalla kävi ilmi, että kyseessä onkin laskettelurinne.)

Sveitsissä tosin alkaa virallisesti vasta syksy, syyspäivän tasausta kun käydään. Ihan selvä syksyn valokin on jo ilmassa, vai mitä?

Vaeltamista syksy ei haittaa, mutta viikon kuluttua vietetään lehmien vuoriltapaluujuhlaa. Ammut saavat päähänsä kukkaseppeleitä ja muuta söpöä ja ne marssitetaan juhlakulkueessa kylien läpi takaisin kotinavettoihin. Vuoristossa on siis sen jälkeen paljon tyhjempaa ja tylsempää. Jäävätköhän lampaat?

Lehmäfanina raportoisin mielelläni lehmäjuhlasta, mutta Suomen-matkan vuoksi en pääse paikalle. Ehkä kumisaappaatoman on muutenkin viisainta jäädä kotiin, sillä lehmänläjät istuvat aika huonosti kaupunkimittasuhteisiin. Suomen-matka luultavasti karkoittaa myös tuon olispa jo talvi -tunteen. Parasta siis syödä tänä viikonloppuna fondueta varastoon.

Whaaat elikäs quuoooi?

Kirjoitin eilen olevani pohjalla, mutta käkikellot kanssa!

Kurvasin unjobs.org-saitille tutkailemaan työmahdollisuuksia, sillä olen vieläkin päättänyt hakata päätäni seinään näiden kansainvälisten organisaatioiden kanssa, vaikka ne joka rekryprosessissa utelevatkin, olenko viime kerrasta lihonut tai muistanko lisää yksityiskohtia harjoitteluaikaisesta palkkauksestani.

Sieltä sivulta löytyi kyllä tämän työhakuprosessin uusin pohjanoteeraus. Organisaatio hakee vapaaehtoista ranskan kääntäjää, melkoisin vaatimuksin.

Ensinnäkin hakijan odotetaan "toimittavan meille korkealaatuisia dokumentteja aikatauluja kunnioittaen". Okei, ihan ymmärrettävää, samoin kuin pätevyysvaatimus. Lisäksi pitäisi "pystyä aloittamaan heti ja olemaan kanssamme vähintään vuoden (sopimus uusittavissa)". Eikä siinä kaikki, sillä on myös oltava "valmis sitoutumaan pitkällä aikavälillä, etkä ihanteellisessa tilanteessa ole ns. töiden välissä, jotta pystyt sitoutumaan projektiin". Aikaa vaaditaan 10-15 tuntia viikossa.

Ja kaikki tämä ilmaiseksi. Lisäeduksi mainitaan tietysti se, että tällä tavalla jalkansa voi saada kansainvälisten organisaatioiden oven väliin.

Uuh. Minulla kun oli Suomessa asuessa tapana työkavereiden kanssa päätellä, että työnantaja ei sitoudu työntekijöihin aina, kun palkankorotus evättiin. Sitoutuihan se sentään maksamaan palkkaa.

Naistenlehdet eivät opetakaan kaikkea

Vietän varmaan liikaa aikaa kotona yksikseni, sillä ehdin käydä kaikenlaisia jänniä ajatuksenvaihtoja itseni kanssa. Pääasiassa perustelen itselleni, miksi sitä sun tätä työpaikkaa ei kannata hakea, koska joko se on liian vaikea tai liian helppo, liian täysipäiväinen tai liian osapäiväinen, vaatii liikaa matkustamista ei sitten ei ollenkaan.

Siis vakuutan itselleni, miksi ennemmin kannattaa jämähtää paikoilleen kuin yrittää yhtään mitään. Pelkään.

Minä kun luulin käyneeni tämän pelkokierteen läpi jo ennen Suomesta lähtöä! Pelotti jättää vakituinen työpaikka, ainoaksi oikeaksi luulemani urapolku, tutut käyttöjärjestelmät ja rakkaat kollegat ja lähteä metsästämään jotain, mistä ei ole takuita, mutta mikä voisi olla enemmän minun juttuni.

Kaiken piti olla mahdollista, mutta nyt kun selaan tuhansia avoimien työpaikkojen ilmoituksia, etsin kuin automaattiohjauksella sellaisia, joihin entinen kokemukseni riittäisi. Niin vähän mukavuusalueeni ulkopuolella kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Vaikka minun pitäisi etsiä keinoja toteuttaa niitä unelmia, joiden perässä lähdin!

Naistenlehtiaddiktina olen lukenut niin monta rohkeaa elämänmuutosjuttua, että opintoviikoiksi muutettuna saisin kasaan vähintään maisterintutkinnon. Tarinat loppuvat kuitenkin lähes aina siihen hetkeen, kun on tehty lähtöpäätös, ostettu se yhdensuuntainen lentolippu ja mahdutettu omaisuus pahvilaatikoihin. En muista lukeneeni ohjeita elämään ensiaskeleen jälkeen. Kuinka uskaltaa ottaa seuraava askel? Kuinka rakentaa se omannäköisensä elämä, riittävän erilainen ja olla vajoamatta uudelleen vanhoihin kuvioihin? Entä jos pyllähtääkin pyrstölleen?

Mitä työhön tulee, olen jo jättänyt kaiken. Minulla ei ole työtä, joten tämänhän pitäisi olla mitä parhain paikka lähteä tavoittelemaan uusia unelmia: mikä tahansa muutos on parempaan päin eikä menetettävää juuri ole.

Miksi putoaminen pelottaa, vaikka olen jo pohjalla?

Viini mielessä

Viime viikolla viini putkahteli pitkin poikin otsikoita. Ensin sveitsiläiset viinintuottajat kävivät pääkaupungissa osoittamassa mieltään sen puolesta, että maan ulkopuolelta tuotaisiin vain puolet vuosittain käytettävästä viinistä. Logiikka on tietysti simppeli: tavoite on suosia paikallista tuotantoa, usein pieniä luomutuottajia.

Loppuviikon viinikiista pääsi Suomessakin otsikoihin saakka: EU olisi valmis antamaan myös USA:laisille viinintuottajille luvan käyttää château-nimitystä, mutta kappas kappas, ranska vastustaa. Päättelyä on helppo seurata tässäkin keississä, sillä ranskassa viinintuotantoon liittyvät termit ovat yleensä hyvin tarkkarajaisia, vaikka ne eivät välttämättä muunkielisille paljon sanokaan.

Loppujen lopuksi molemmissa tarinoissa on kyse samasta asiasta, eli halusta suojella jotakin omaa, kapitalismin pelisääntöjä sorkkimalla. Kielenpäässä kutkuttelee kysymys, voiko kaikki olla kaupan. Houkutus olisi vastata, että ei voi, mutta jos kerran James Bond on valmis tilaamaan baaritiskillä Heinekeniä, vastaus taitaa olla, että kyllä voi, ja onkin. Onko se oikein, siinä toinen kysymys. Kenen kannalta, siinä kolmas.

Neuvoa-antava, tällä kertaa vain kuvallisessa muodossa.

Haluaisin niin kovasti olla sellainen bloggari, jolla on tähän(kin) asiaan napakka, yksiselittinen ja perusteltu näkemys. Sorry vain, en kuitenkaan ole. Sen sijaan pyörittelen aihetta päässäni päivätolkulla, enkä lopulta kuitenkaan saa ulos kuin poukkoilevaa pohdintaa. Muun muassa tällaisia ajatuksia:

Markkinatalouden periaatteisiinhan kuuluu, että se, mille on kysyntää, pärjää. Pitäisikö siis sveitsiläisten viinintuottajien satsata markkointiin tai tehdä tuotteistaan parempia sen sijaan, että mellastavat perinteistä?

Eikö toisaalta kuitenkin perinteillä ole jotain arvoa ihan sellaisenaankin? Ja monimuotoisuudella? Ei se, mistä moni tykkää, ole välttämättä laadultaan parasta. Jos mennään aina sen perässä, millä on eniten faneja, putoaa laidoilta pois kaikenlaista mielenkiintoista, ja omalla tavallaan hyvänmakuista. Lisäksi tulevat vielä lähiruoan ekologisuus ja muut trendiarvot.

Sitten taas toisaalta (vai jo kolmannelta?) näillä perinteilläkin on rahallinen arvonsa, josta muiden ei haluttaisi hyötyvän. Tuskin sveitsiläiset luomiviljelijät sen kummemmin kuin ranskalaiset tilallisetkaan pelkän kulttuuriperinnön vuoksi omistaan kiinni pitävät.

Poukkoilevien ajatusten keskellä töröttää myös kuva siitä allamanilaisesta muutaman hehtaarin viinitilan omistajasta, jonka tapasin viininmaistelukierroksella elokuussa.

Juuri tämä mies.

Markkinointiläpinöiden ajan ukkeli seisoi vaivaantuneen oloisena caven nurkassa, mutta kun päästiin viinitarhoille, syttyi silmiin hehku. Laveasti hän selosti, miten viinitauteja tapetaan kuivatuista yrteistä tehdyillä sekoituksella ja miten pinot noir -rypäle tarvitsee erityisesti kypsymisen loppuvaiheessa lämpimät päivät ja viileät yöt. Mikä on markkinataloudessa tällaisen tiedon arvo, entä omistautumisen ja innostumisen?

Jos se yhtään lohduttaa, pitäisi tämän vuoden pinot noirista tulla erinomaista.

Oikealla kaistalla

Kuvittelinko vain, vai kruisailtiinko motarilla tänään normaalia maltillisemmin, ainakin nopeudenvalvontakameroiden kohdalla? (Joita on muuten paljon, suunnilleen yksi jokaissessa poistumisrampin välissä.)

  
Ylivilkas salaliittoteoriageneraattori, eli siis meikäläisen pääkoppa, haki jo ilmiölle selitystä Le Matin Dimanchen eilen julkaisemasta artikkelista, jonka mukaan poliisi kerää lisärahoitusta sakottamalla entistä enemmän. Keskimäärin tavoitteissa on noin kahdeksan prosentin kasvu, erityisesti ylinopeussakkojen avulla.

Vastustajat replikoivat, miten epäilyttävää tällainen toiminta on. Poliisin kun pitäisi kyllä lisätä valvontaa, mutta turvallisuuden lisääntymisen, ei rahavirran kasvattamisen toivossa.

Muistan jokunen kuukausi sitten lukeneeni, miten kotikantonini liikenneturvallisuusvastaava julisti, että paras nopeudenvalvontakamera on sellainen, joka näkyy kauas. Sakottamistiheys oli hänen mukaansa toisarvoista, sillä parhaiten turvallisuutta lisää se, että kuljettajia muistutetaan rapsujen mahdollisuudesta.

Tätä tulkintaa vasten siis jo valvontakampanjoista varoittaminen saattaisi lisätä liikenneturvallisuutta, ilman työvoimaa, mutta tietysti myös ilman lisätuloja.

P.S. Tämän päivän rauhallisuus tosin saattoi johtua myös siitä, että kantonissa on yleinen juhlapäivä. Ajoin kuitenkin varmuuden vuoksi koko matkan oikeaa kaistaa, uskoen ettei kamera sinne yllä.

Vauhdilla tai vimpan päälle

Yhdestä asiasta en parisuhde-elämässä tykkää: siitä, että kaikki kestää niin kauan.

Itse olen, kiertoilmaisua käyttääkseni, ripeä henkilö. Herra Täydellinen taas on huolellinen. Minä olen yleensä jo menossa, kun hän vasta on saanut vaihtoehdot kartoitettua ja päätöksenteon alulleen.

Esimerkiksi pari viikonloppua takaperin käytimme kokonaisen lauantaipäivän valitessamme matkakohdetta, ja suurimman osan ajasta hotellia. Valikointia ei juurikaan helpottanut se, että loma-ajankohdan päättäminen oli jäänyt pähkäilyn huolellisen harkinnan vuoksi suhteellisem viime tippaan.

Mies mietti, minne menisi, löysi kivan hotellin, kävi läpi hinnan kaikissa netin varauskoneissa ja tuli siihen tulokseen, ettei tuonne, ja aloitti alusta. Siinä välissä minä olin ehtinyt innostua, nähdä meidät hotellin terassilla iltapäivädrinksuilla ja tsekata esillä olevat taidenäyttelyt, ja jouduin surulla siirtämään suunnitelmani seuraavaan kertaan.

Kun hän tiesi suunnilleen kaikkien eurooppalaisten kaupunkien säätilastot, hotellien hinnat ja asiakasarviopisteet, hän oli valmis tekemään päätökseen. Samassa ajassa minä olisin valinnut kaupungin, varannut lennot ja hotellit ja pakannut matkalaukut. Kenties tosin myös huomannut varanneeni hotellin ja lennot eri kuukaudelle/vuodelle/kohteeseen, tietysti ilman muutos- ja peruutusoikeutta.

Tänään taas mietin aamukahvin äärellä, lähtisimmekö Juralle reippailemaan. Vai sittenkin eläinpuistoon? Elokuviin? Lenkille? Lopulta mietintä päivän lehden ja internetin uutisvirran ääressä vei niin pitkään, että olikin jo lounasnälkä. Niinpä olimme kotona vielä neljältä iltapäivällä.

Lopulta päädyimme sunnuntaikävelylle linnanpuutarhaan, kuuntelimme katusoittajaa ja joimme ylihintaista cappucinoa, muutaman tunnin miniloma siis. Yksin se kaikki olisi ollut tylsempää (ja nopeampaa).

Pandakarhu luonnossa

Eilen Le Lavaux'n viininviljelyalueella nähtiin vaeltelemassa harvinainen laji: syyspanda. Siis sellainen otus, joka onnistui saamaan tyylipuhtaan pandarusketuksen nassulleen syyskuussa. Hei vain.

Yhtään en muuten sitten leikkinyt Picasalla.

Toisaalta tätä voisi kutsua myös maailmanperintörusketukseksi, sillä sen hankinnassa käytetty Le Lavaux kuuluu Unescon maailmanperintölistalle viininviljelyterassiensa ansiosta. Listalta voi jokainen lukutaitoinen käydä itse tiiraamassa perustelut (muistin tällä kertaa jopa etsiä englanninkielisen linkin!)

Minä haluaisin lisätä listalle myös viinitarhoilla kiertelevän pikkujunan Lavaux Expressin, joka kuljettaa viikonloppuiltaisin matkailijoita paikallisille viinitiloille maisteluretkille. Unescon byrokratia lienee hidasta, joten odotellessa lisään sen ainakin omalle ensi kesän turistilistalleni, sillä tältä vuodelta sesonki vetelee vihoviimeisiään.

Jos jäät ilman viinijunapaikkoja (ovat aika kysyttyjä myös low seasonina), tee se itse -retki onnistuu, kun karautat autolla Lausannesta Montreux'n suuntaan (motaria) tai hyppäät junaan.

Olen kuitenkin niin tervehenkinen ja reipas, että lähdin matkaan kävellen. Matkaa St Saphorinin kylästä Lutryyn kertyy 11 kilometriä, ja sen taittamiseen meni minulta ja reippaalta ystävältäni reilu kolme tuntia, yhden kahvitauon ja miljoonan valokuvapaussin kera.

Vaeltaja seuraa keltaisia nuolia - vaan kumpaan suuntaan?

Väliäkö suunnalla, kun joka puolella näyttää tältä?

Lavaux Expressin viininmaisteluretki 20 frangia, noin 2h, sisältää maisema-ajelun ja virallisen ohjelman mukaan kolmen lasin maistelun. Käytännössä laseja saa ihan niin monta kuin ehtii vajaassa tunnissa juomaan.
Reilun tunnin maisemakierros omin eväin 13 frangia.

Pääsisinkö kansalaiseksi?

Le Matin -sanomalehti julkaisi nettisivuillaan pienen palasen kyselylomakkeesta, jota jotkut saksankieliset kantonit käyttävät kansalaisuutta hakevien tietojen testaamiseen.

Saisikohan kansallisuutta hakiessa lisäpisteitä siitä, että on osallistunut kansallispäivän juhlallisuuksiin vesisateesta huolimatta?

Vastasin oikein seitsemään kahdeksasta kysymyksestä, ihan tavallisen eurooppalaisen yleissivistyksen pohjalta. Mieleen tuli lähinnä autokoulun teoriakokeet, joissa monivalintatehtävissä oli aina yksi selvästi väärä vaihtoehto ja kaksi tai kolme mahdollista. Uutinen tosin ei paljasta, kuinka monta prosenttia vastauksista täytyy sohaista oikeaan ruutuun.

Myös kynttilälyhdyt kuuluvat elokuun ensimmäisen juhlallisuuksiin, onneksi tosin harvoin oikealla liekillä.

Ei sillä, että olisin kansalaisuutta hakemassa, eivätkä ranskankieliset kantonit testiä edes teetä. Lieneekö saksankielisillä pidempi bisnesnenä, sillä testien käyttöönotto on jo louhaissut uuden markkinaraon: kokeisiin valmentavat kurssit.

Vääristymiä

Olen kilahdellut (mielessäni) muutaman kerran viime päivinä suomalaisten aikakauslehtien uusimmalle muoti-ilmaisulle "kahdeksasta neljään -arki". Mitä ihmettä se on, ja kuka sellaista elää?

Oli nimitys mikä oli, kyseessä lienee arjen rutinoitunut töihin-kauppaan-kotiin -kolmio. Kun kolmio ratkeaa, niin kuin vaikka nyt työn jättämisen vuoksi, krrhm, syntyy arkeen kummallisia vääristymiä.

1. Rahan arvo

Vaikka kärsin jo aiemmin ajoittaisista impulssikontrollin häiriöistä, erityisesti lentolippujen suhteen, olen sen verran harkitseva kuluttaja, että pystyn maksamaan asuntolainan ajallaan ja käyttämään luottokorttia vain oikeasti tarvittaessa. (Siis silloin kun tilaan lentolippuja.) Silloin, kun vielä sain palkkaa, en odotellut palkkapäivää viimeiset sentit käsissä ja pysyin shoppaillessani Aleksanterinkadun sillä puolella, jossa on Aleksi 13 sen sijaan, että olisin kirmannut kadun yli Kämp Galleriaan

Sitä voisi ajatella, että työttömyys tekisi ihmisestä hintatietoisen ja vielä harkitsevamman kuluttajan, mutta ei, siinä käykin päinvastoin! Kun rahaa ei ansaitse itse, se menettää arvonsa. Sitä vain alkaa ajatella, että "minä haluan", "minun täytyy saada" ja pahimpana kaikista "kun muutkin saavat". Siis aivan kuin paluu teini-ikään: "Mun on saatava, kun luokkakaveritkin saa!"

Viikkorahasta jää sentään usein säästöön.

2. Parisuhteen painoarvo

On päiviä, jolloin Herra Täydellinen on ainoa sosiaalinen kontaktini, ja varmaan vähän parisuhdeavuttomampikin tajuaa, että se asettaa suhteelle aikamoiset paineet. Lisäksi olen alkanut suunnitella (vähäistä) ajankäyttöäni niin, etten kuvittelekaan meneväni minnekään iltaisin tai viikonloppuisin, sillä ne ovat muutenkin ainoita aikoja, jolloin kotona ei tarvitse olla yksin. Sama koskee arkipyhiä ja pitkiä viikonloppuja.

Tosin suurin osa ystävistäni toimii samoin, joten kenenpä kanssa iltaisin ja viikonloppuisin hengailisinkaan.

3. Ajan kuluttaminen

Olen alkanut tuhlailla aikaa samalla tavalla kuin rahaa. Jos päivässä on yksi meno, se on paljon. Kaksi on liikaa. Kolme menoa viikossa aiheuttaa ongelmia ja saa harkitsemaan kalenterin käyttöönpalauttamista. Täyspitkä Hollywood-pätkä on vain yksi hujaus, ja tv-sarjoja ei kannata katsoakaan, jos varastossa ei ole vähintään paria kolmea jaksoa.

Vaikka kahdeksasta neljään -arjesta puhutaan usein kaavamaisena ja tylsänä, se alkaa tässä kontekstissa vaikuttaa lähes hohdokkaalta. Vääristymä sekin.

Tavoitteista ja todellisuudesta

Minulla oli tavoite. Ajattelin lähteä pyöräretkelle, ottaa kameran mukaan ja kuvata huristellessani syyskuun lempeässä valossa köllötteleviä satokauden antimia, mielellään vielä pehmeän seepiansävyisenä tai tyylikkään mustavalkoisena, tuoda hyvällä maulla esille elämäni melkein-maalaismaisuutta. Tyylikkäästi kuvittelin myös viilettäväni Jura-vuoriston pikkukylien läpi tuuli hiuksissa puhaltaen.

Sitten oli todellisuus, kovin toisenlainen. Nappasin käyttöön sähköpyörän harjoituksen tuomalla varmuudella ja suuntasin maaseudulle. Näin jopa elämäni ensimmäisen ketun, joka ehti häipyä maissipellon turviin kauan ennen kuin teleobjektiivi oli kiinni kamerassa ja seepia-asetus päällä.

Kettukohtaamisen jälkeen kytkin pyörän sähköt päälle, ja sen jälkeen paitsi hulmusivat hiukset, lepattivat myös korvanlehdet, sillä sähkömekanismi huusi kuin keskikokoinen akkuporakone. Ääni kaikuikin vielä arkipäivänhiljaisissa kylissä kuin poran ääni kerrostalon rakenteissa. Siinä kääntyivät niin lapsiaan koulusta hakevien äitien kuin omenapuitaan huoltavien maajussien päät, ja vuokrapyöräni ja Canonini huusivat "Turisti! Turisti!"

Kuvat tulivat kuitenkin otetuiksi ja blogissa jaetuiksi, tasalaatuisesti kuin syksyn sato kylmän ja sateisen kesän jäljiltä. Kuka muuten tunnistaa, mitä toisessa kuvassa kypsyy?

Alhainen mieli auditoriossa

Jatkan eilisellä YK-teemalla ihan pikkuriikkisen. Piipahdin tänään kuuntelemassa pääsihteeri Ban Ki-moonin puhetta Geneven yliopistolla.

Tunti ennen tilaisuuden alkua sisään pääsi parinkymmenen minuutin jonottamisen jälkeen.

Silloinkin jäljellä oli paikkoja vain sivuluentosalissa, jossa herra pääsihteeriä pääsi ihailemaan screenin välityksellä. Tämä on silti läheisin kosketus YK:hon, sillä aiemmin olen vain saanut heidän rekryosastoltaan we regret to inform you -alkuisia kirjeitä.

Näin tosin Ban Ki-moonin vilaukselta livenä kun poistuin auditoriosta, ja hän turvamiestensä kanssa omastaan. (Joudun käyttämään korealaismiehestä koko ajan koko nimeä, koska en ikinä onnistui muistamaan, oliko Aasiassa ensimmäinen nimi sukunimi vai etunimi vai olivatko molemmat kenties jompaakumpaa. Työlästä.)

Kuuntelin puheen simultaanitulkattuna ranskaksi ja lohduttauduin sillä, että ammattitulkiltakin meni välillä asioita ohi. Vielä riemullisempaa alhaiselle mielelleni oli huomata kysymys-vastaus-osiossa, että herra pääsihteeriltäkään ei vaadita täydellistä kielitaitoa. Sessiota vetänyt sveitsiläistoimittaja Darius Rochebin päättikin pyytää häneltä vastauksen yleisön sivuhuuteluun, jonka tulkki olikin jättänyt kääntämättä päätähden korvakuulokkeisiin - ja niin kävi ilmi, ettei Ban Ki-moon ollut ymmärtänyt kysymystä, vaikka puheestaan osan pitikin, ilmeisesti paperista lukien, ranskaksi.

Kuten kouluaikoinani sanottiin: Hullulla on halvat huvit - idiootilla ilmaiset.

YK pitää onneksi idiooteistakin huolta, sillä ilmaishuvit eivät pääty tähän: Palais des Nations avaa ovensa kaikelle kansalle lauantaina. Jos olette Genevessä ettekä pelkää väenpaljoutta, kirmaiskaa jonon perälle. Edellisiä avoimia ovia hyödynsi vuonna 2001 11 000 henkilöä.

Hyvää synttäriä, Sveitsi ja YK

Välillä Sveitsi yllättää, kuten tänään, kun luin lehdestä, että Sveitsi viettää tänään YK:hon liittymisen kymmenvuotispäivää! Luulin urpona tähän aamuun saakkaa, että rakas asuinmaani olisi kuulunut järjestöön iät ja ajat, onhan Geneve oikein kuuluisa siitä, että majoittaa kyseisen järjestön Euroopan päämajaa. (Niin no, tarkemmin ajatellen putiikin sijoittamisessa puolueettomalle maaperälle on oma logiikkansa.)

Sveitsin tuntien se taas ei yllätä, että liittymisestä päätettiin aikanaan kansanäänestyksellä (ensimmäinen kerta YK:n historiassa), ja että Sveitsi on suuren organisaation sisälläkin säilyttänyt puolueettomuutensa. Sveitsin kädenjälkeä on YK:ssa muun muassa  nykyinen ihmisoikeusneuvosto, joka syntyi vuonna 2006 korvaamaan kritisoidun ihmisoikeustuomioistuimen.

Sveitsiläinen ystäväni paljasti pari viikkoa sitten, että hänestä Sveitsin pitäisi liittyä myös EU:hun. Tällä vauhdilla ehkä sadan vuoden päästä, ja sillä ehdolla, että valuuttaa ei tarvitse vaihtaa.

SEO eli Seonneet, Eksyneet ja muuten vain Oudot

Silloin kun minulla vielä oli työpaikka, osallistuin (muistaakseni useampaan otteeseen) SEO-koulutukseen, siis kurssille, jossa opetetaan luomaan nettisivuja niin, että hakukoneet (lue: Google) löytäisivät sivut mahdollisimman usein.

Toivon, että lähtöni jälkeen koulutus on jalostunut, tai että muut oppilaat ovat ainakin onnistuneet soveltamaan oppejaan paremmin kuin minä blogissani. Tänne päädytään mitä oudoimmilla hakusanoilla,  kuten vaikka "käsivarsijumppa", "talvivaatteet 2012" tai "lyhyet kynnet naisilla". Jos tarkoitus on ollut löytää kunto- tai tyylivinkkejä, tai ihan mitä vain konkreettista, on tainnut löytyä vain vesiperä.

Nyt hakusanojen listalla on kuuma uutuus, ehkä liiankin: sanayhdistelmä "vaari halusi nuorta tyttöä". En edes halua tietää, mitä etsijä on toivonut löytävänsä, mutta toivon kyllä, ettei hän löytänyt etsimäänsä minun blogistani.

Ehkä tämä on merkki lopettaa yliaktiivinen tilastojen kyttääminen.

Minä, amatööri-numerologi

Mistä se kertoo, että huomaa unohtaneensa Suomen-liittymänsä puhelinnumeron? (Havaitsin sen tänään, kun yritin kirjautua Bloggeriin kännykällä ja Blogger halusi varmistaa henkilöllisyyteni lähettämällä viestin kännykkänumeroon - ja ihmettelin hyvän pätkää, mikä ihmeen numero tämä tällainen on.)

Entä kertooko se jostakin, että unohtuneen Suomen-liittymäni viimeiset numerot ovat samat kuin nykyisen sveitsiläiseni, vain päinvastoin?

Numerologi minussa pohtii myös, onko sattumaa, että läheisimmistä Sveitsin-ystävistäni yhdellä on sama syntymäpäivä kuin minulla ja toinen on tavannut poikaystävänsä samana päivänä kuin minä omani.

Looginen ajattelija minussa sanoo, että kun etsii säännönmukaisuuksia ja salaliittoteorioitakaikkialta, telkkarissa pyörii aivan liian mones Criminal Minds -jakso muutaman päivän sisään. (Tämän tosin olisin voinut päätellä jo toissailtana siitä, että kun kuulin kännykän piippaavan tekstiviestiä toisessa huoneessa, en uskaltanut mennä katsomaan, koska se on ihan varmasti sarjamurhaaja, joka yrittää houkutella minut toiseen huoneeseen päästäkseen livahtamaan asuntoon parvekkeen oven kautta.)

Samaan syssyyn kiitos liian monta House-jaksoa katsoneelle Inanalle tästä ihanasta tunnustuksesta, ensimmäisestäni! (Mistähän se muuten kertoo?)

Kun tunnustuksia kerran jaetaan, tunnustan olevani äärimmäisen laiska bloginlukija ja jään vaikeasti koukkuun. Näitä seuraan kuitenkin säännöllisesti:

1. Liituraitaa ja maalaisjärkeä
Onhan tämä vähän oman itsensä toistamista, sillä linkki löytyy jo suosikeistani, mutta tässä kohtaa tarkoitus pyhittää tautonomian.

2. Paula Humbergin valokuvablogi
Katso kuvat ja ymmärrät miksi.

3. Stèven valokuvablogi
Stève ei ole päivittänyt hetkeen, mutta kuvat kestävät kyllä pidemmänkin katselun.

4. Häkkitiikeri ja valkoinen enkeli 
Epätavallinen ja tunteita herättävä rakkaustarina suomalaisnaisen ja amerikkalaisvangin suhteesta. Seuraan kuin dekkaria ja tasaisin väliajoin kysyn itseltäni, onko se kovin reilu suhtautuminen toisten ihmisten elämään.

5. Le Figaron Sveitsi-blogi
Ranskantaitoisille artikkelimainen Sveitsi-blogi, jota julkaistaan ranskalaisen Le Figaro -lehden saitilla. Taidan tosin rikkoa sääntöjä tässä kohdin sen verran, etten kipaise kertomaan tunnustuksesta Marie Maurissen kommenttiboksiin.

Tässä vielä muistutukseksi haasteen säännöt:
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen. 
2.  Anna tunnustus eteenpäin viidelle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Nuorisopaasto eli juhlapyhä geneveläisittäin

Herra Täydellinen on pitkin viikkoa varoitellut viettävänsä torstaipäivän kotona, sillä tänään vietetään Geneven kantonissa juhlapäivää ja toimisto on kiinni. Mainitsi hän juhlapäivän nimenkin, jeune genevois eli nuori geneveläinen. Varmaan joku pyhmis, joku nuorena kuollut, päättelin.

Aloitin penkoa asiaa tarkemmin vasta eilen, ja kun syötin hakusanan Googleen, valaistuin. Kyseessä ei olekaan jeune vaan jeûne. Hattuaksentti katoaa ääntämyksestä mutta muuttaa nuoren paastoksi.

Samalla opin, että geneveläinen paasto ei ole mikään nuori juhlapyhä vaan sen juuret juontavat 1500-luvulle. Aikoinaan ainoa paastopäivän sallittu ruoka oli luumupiiras, josta on sittemmin tullut juhlapyhän erikoisherkku.

Huokaisin helpotuksesta: asumme kantonin rajan toisella puolella, joten vältyn sekä paastoamiselta että piirakan leipomiselta. Mutta mitä vielä: muualla Sveitsissä juhlitaan jeûne fédéralia eli liittovaltion paastoa syyskuun kolmantena sunnuntaina. Taidan paeta silloin Ranskaan.

Päivän pakarajumppa

Tämän viikon ihmiskontaktini ovat seuraavat: Maanantaina postin virkailija. Tiistaina kaupan kassa. Iltapäivisin Criminal Minds -sarjan henkilöt. Iltaisin noin tunnin ajan ylitöistä uupunut Herra Täydellinen.

Vietettyäni pari päivää käytännössä katsoen internetin seurassa, otin ilolla vastaan Fribourgissa asuvan ystäväni kyläilykutsun.

Turistikausi alkaa olla ohi, mutta mahdollisille sesongista eksyneille turisteille tiedoksi, että Fribourg on ranskankielisessä Sveitsissä se kaupunki, johon kannattaa mennä harjoituttamaan reisi- ja pakaralihaksiaan ennen alkavaa hiihtokautta: kaupungissa riittää ylämäkeä ja portaita.

Toisaalta Fribourg on myös ranskan- ja saksankielisen Sveitsin rajakaupunki, jossa kesken kaiken bussilinjan pysäkinnimet vaihtavat kieltä. Kaupunki on kertakaikkisen kaunis ja herttainen, mutten uskaltaisi muuttaa sinne, koska vuokraisin vahingossa kuitenkin asunnon vääränkieliseltä puolelta.

Funiculaire palvelee heitä, joiden koivet hyytyvät kesken matkan (tai joilla on jo täydelliset pakarat). En kuulu kumpaankaan ryhmään, joten kävelin.

Edustavampiakin maisemakuvia olisi ollut, mutta tässä on sentään hyötyeläimiä mukana!

Rakkaudentunnustus oli raapustettu näköalakukkulalla lekottelevan Lorettan kappelin seinään.

Lieneekö tämä baristan rakkaudentunnustus vai ammattitaidon osoitus?

Salakapakoita nikotinisteille

Kolmen viikon päästä Sveitsissä äänestetään taas. Normaalisti äänestyksiä on noin neljä kertaa vuodessa, mitä nyt välillä jotkin henkilövaalit saattavat sotkea asiakeskeistä rytmiä. Yleensä samaan äänestyspäivään on kuitenkin tungettu useampia aloitteita ja mahdolliset henkilövaalit vielä päälle.

Yksi tämän kierroksen teemoista on passiivinen tupakointi, jolta aloitteleen tekijät haluavat kansalaisia suojata. Jos aloite menee läpi (yhdeksän kymmenestä hylätään äänestyksessä), tupakointi kielletään käytännössä kaikista sisätiloista, joihin yleisöllä on vapaa pääsy. Nykyisellään sauhuttelu on kielletty ravintoloissa, mutta lakimuutos toisi kiellon myös esimerkiksi toimistorakennuksiin.

Räikeästi kärjistettynä vasemmisto ja vihreät tukevat aloitetta, kun taas oikeisto pitää toimia liioiteltuina ja haluaisi kiellon sijaan korostaa yksilön omaa vastuuta. Usein terveyden ja turvallisuudenkin kannalta tärkeät aloitteet kaatuvat siihen, että valtaosa kannattaa yksilön vapautta ja vastuuta yhteisten sääntöjen ja pakkojen sijaan. Juuri sillä perusteella esimerkiksi pyöräilykypäräpakko kaatui viime keväänä.

Jos asetelma pitää vaalipäivänä, äänestävät ranskankieliset kantonit ja Baselin kantoni "vasemmalta" ja muut saksankieliset kantonit "oikealta". 23.9. nähdään, miten oikeaan tämä poliittinen analyysi osuu.

Baselilaiset ovat tosin jo keksineet oman kikkansa kiertää nykyistäkin kieltoa. Fümoar-klubin jäsenet maksavat kymmenen frangin vuosimaksun ja siten lunastavat sisäänpääsyn kerhon ravintoloin ja kahviloihin, joissa saa tupakoida. Kierto perustuu siihen, että koska paikat eivät ole auki kenelle tahansa, saavat kuppilat itse määrätä tupakoinnista.

 Klubin nettisaitti on kovin palvelualtis ja auttaa muun muassa löytämään lähimmän 177:stä savuisesta kuppilasta. Turisteille ja vakikäyttäjien vieraille on myös halvempi vaihtoehto, kolmen frangin kuukausikortti.

Luksuskokemusta kenttätyöstä

Olen paiskinut koko aamun työttömän töitä, siis selannut rekrysivuja, vältellyt alasvetovalikoita ja nauranut titteleille. (Mitä esimerkiksi tekee release manager? Vapauttaa muita palveluksesta vai ottaa jo rekryvaiheessa huomioon riskin, että saattaa kohta olla itsekin released?)

Olen havainnut omaksuneeni uuden oikeinkirjoitus-handicapin: kirjoitan englantiakin ranskan oikeinkirjoitus"säännöin", siis esimerkiksi address-sana päättyy hakemuksessani e:hen. Se olkoon osoitukseni siitä, miten sujuvasti taidan ranskaa.

Vakavimmaksi puutteekseni on yhden päivän empiirisen havainnoinnin perusteella paljastunut työkokemukseni tavallisuus. Geneven työmarkkinat ovat kovin polarisoituneet: toisaalta haetaan osaajia ihmisoikeustyöhön, jossa arvostetaan kenttäkokemusta. Mitä rajumpaa, sen parempaa. Siihen verrattuna palkkatyö aivan tavallisen, kuluttajille markkinoivan pörssiyhtiön palveluksessa on hieman pliisua.

Toisessa ääripäässä taas pitäisi olla kokemusta luksusesta (ja kuva pakollinen). No, tuota... Onhan minulla tuolla kaapissa Diorin hajuvesi, ja yksi helminauhakin löytyi, kun oikein pengoin. Riittäisikö se, herra Piaget? Veikkaan, että kannattaa ottaa Tissot ranteesta ennen hakemuskuvan näppäämistä.

Paras profiili lienee hakijalla, joka on valvonut luksusasiakkaiden ihmisoikeuksia.

Sanomalehtisakko

Kerron sunnuntain kunniaksi tositarinan eräästä puolitutusta sveitsiläisestä, sanotaan häntä vaikka Mauriceksi. Itse asiassa Maurice ei osaa suomea, joten tuskinpa hänen yksityisyyttään loukkaa, vaikka paljastan, että se on hänen oikea nimensä.

Maurice lähti eräänä aamuna töihin ja suuntasi kohti juna-asemaa. Kymmenen minuutin matkan ratoksi hän pysähtyi ostamaan Le Matin-lehden - tarinamme päähenkilö on nimittäin laatutietoinen ja journalistisesti valveutunut lukija, jolle ilmaisjakelut eivät riitä.

Aamulehtien tilaaminen ei täälläkään keskieurooppalaiseen tapaan ole vallan tavallista, mutta toisaalta lähiöistä puuttuvat lehtikioskit, niinpä lehtiä myydään itsepalvelulaatikoissa, jollaisella Mauricekin asioi. Lehden saa otettua laatikosta aivan vapaasti, ja vain kunkin omatunto valvoo, että lippaaseen sujahtaa laatikon kyljessä ilmoitettu hinta.

Maurice seurasi laatikolle mennessään edellistä asiakasta, toista keski-ikäinen, töissäkäyvän näköistä miestä, joka nappasi lehden laatikosta maksamatta. Mikään niuho ei Mauricekaan ole, joten hän ei alkanut huudella perään, mutta sujautti itse maksulippaaseen kaksikymmentä sentiimiä. Voi sitä moraalisen yleemmyyden tunnetta, hän oli sentään maksanut noin kymmenesosan lehden hinnasta!

Kunnes... Joku tuli takaa ja kosketti olkapäätä: "Anteeksi, mutta taisitte jättää lehden maksamatta." Mauricen takana seisoi juuri äsken maksamatta jättänyt mies. Eikä auttanut väittää vastaan: miehellä oli todistuskappaleena kädessään kahdenkymmenen sentiimin kolikko, jolla Maurice oli yrittänyt päästä pälkähästä.

Kävi ilmi, että sveitsiläinen ystävämme oli langennut lehden valvojan ansaan. Keskustelussa paljastui myös, että valvojat naruttavat juuri näitä vajaasti maksavia asiakkaita juurikin niin, että tyhjentävät ensin kolikkolippaan voidakseen myöhemmin todistaa, ettei sinne ole maksettu täyttä hintaa.

Maurice maksoi viidenkymmenen frangin sakon ja onnitteli valvojaa ammattitaitoisesta työstä. Tarina ei kerro, kuinka kauan opetuksen teho kesti. Valvojien työ on kuitenkin ilmeisen tehokasta, sillä laatikot kököttävät paikoillaan ja maksujärjestelmä on sama ties miten monen vuosikymmenen takaa.