Olen nyt virallisesti saanut kyllisekseni ranskan intensiiviopiskeluista, ja tänään päättynyt kesäyliopiston kurssi olkoon toistaiseksi viimeinen päivittäiskurssi.
Seuraavaksi voisinkin osallistua kurssille "Näin käytät
alasvetovalikoita", sillä kaikki sähköiset työnhakusysteemit näyttävät
olevan niitä täynnä. Jos siellä blogin ääressä on nuoria, uran tai opiskelujen alussa olevia, annan teille käytännön neuvon: Taipukaa suosiolla siihen malliin, että nopeasti opiskelemaan, yhden alan opinnot ja suoraan työelämään. Siellä suunta sitten lineraarisesti ylöspäin. Sivupolut ja mielenkiinnonkohteet näyttivät kenties aikanaan hyvältä paperi-CV:ssä, mutta sähköisiin hakujärjestelmiin ne eivät sovi.
Annan esimerkin. Haluaisin listata koulutukseen kielikurssini ja
kielitutkintoni, koska ne kertovat sekä kielitaitoni tasosta että siitä, mitä olen viime kuukaudet tehnyt. Selaan läpi niin viestintäalan alavaihtoehdot kuin humanistiset tieteet. Ehkä ne löytyvätkin kohdasta "agronimia" tai "sotilaalliset- ja poliisitutkinnot"? Vaan eivät löydy - järjestelmän mukaan kieliopinnot eivät ole ala. Lopulta päädyn valitsemaan alaksi "Muut", ja se voisi siis yhtä hyvin olla feministinen lukupiiri kuin aktiiviura 4H-kerhossa (jotka nekin CV:stäni löytyisivät, jos niille olisi kohta sähköisessä maailmassa).
Sama juttu työkokemuksen kanssa: järjestelmä ei ymmärrä sitä, että on voinut työskennellä samalle työnantajalle eri tehtävissä. Ja mikä kauhistus, jos on ollut samassa tehtävässä ja esimies on ottanut ja vaihtunut kesken kaiken! Kirjaanko siinä tapauksessa vaikka ensimmäisen esimiehen nimen ja toisen sähköpostiosoitteen? Tai ensimmäisen etunimen ja toisen sukunimen?
Kaiken kruunuksi jokaisesta työtehtävästä pitäisi muistaa sekä alku- että loppupalkka, ja ne pitäisi osata muuntaa dollareiksi ja laskea vuosipalkaksi. Palkkakehityksen perusteella pääteltäneen joko a) kunnianhimon määrää b) ammatillista osaamista c) matemaattisia kykyjä tai d) kykyä olla murtumatta paineen alla, sillä lomake on pitkä ja jos yhdellä sivulla viipyy liian pitkään, joutuu aloittamaan alusta.
Järjestelmien tarkoitus on varmasti helpottaa rekrytoijien työtaakkaa, ja Geneven kilpailuilla työmarkkinoilla hakijoita on paljon. Minun kokemukseni mukaan luokittelevat järjestelmät kuitenkin myös vaikeuttavat sen tuomista esiin, mikä on oleellista. Hakemukseni mukaan olen tehnyt elämässäni eniten "muuta" ja "lisätietoja".
P.S. Jos jollakulla on oikeasti tällainen lomakkeisiin sopiva elämä, käpälät pystyyn, niin että Sveitsiin saakka näkyy!
Naistutkimuksen maisteri muuttaa maahan, jossa naiset saivat äänioikeuden kolme vuotta ennen hänen syntymäänsä.
perjantai 31. elokuuta 2012
torstai 30. elokuuta 2012
Päässäni on kaksi ääntä
Tapasin eilen tuttavani, joka on vastikään hänkin muuttanut Sveitsiin. Kun hän kysyi, kaipaanko Suomesta mitään, turvauduin vakiovastaukseeni: "Irtokarkkeja, tasa-arvoa ja sähköistä asiointia".
Ystäväni totesi kuulleensa tapauksesta, jossa sveitsiläisvaimon oli ollut hankala saada omaa luottokorttia, koska miehellä jo sellainen oli. Toivon tapauksen olevan urbaanilegenda - mutta vaikea arvioida, sillä minullahan ei tässä maassa ole edes omaa pankkitiliä.
Tänään taas kuin jatkona ikuiseen epätasa-arvomutinaani osallistuin keskusteluun ammattinimikkeistä. Sveitsiläinen ranskanopettaja mainosti ylpeänä, että sveitsissä nimikkeitä sentään feminiinistetään, siis luodaan feminiinisukuisia titteleitä perinteisten miessukuisten rinnalle. Hän muisti vielä näpäyttää ranskalaisia siitä, että nämä entisaikojen sivistyksen airuet ovat kehityksessä jäljessä ja kutsuvat pääasiassa naisammattilaisia samoilla nimikkeillä kuin miehiä.
Jokin minussa mutisi, että meillä Suomessa taisi olla jo jokunen vuosikymmen sitten taipumus sukupuolineutraalistaa nimikkeitä. Sitten toiselta puolelta päätäni vastasi ääni, että helppoahan se Suomessa on, että kieli ei ole sidottu feminiiniin ja maskuliiniin. Ei ranskaksi niin vain luoda ammattinimikettä, joka on sukupuolineturaali. (Mutta silti! Eivätkö erilliset nimikkeet vain korosta eroa!)
Tasa-arvotutkani on siis täydellisen sekaisin. Onneksi keskusteluun osallistui myös nuoruuden innolla (ja välillä ärsyttävällä naiiviudella, myönnän) parikymppinen ruotsalaisneito, joka julisti, miten erinomaisesti ja tasa-arvoisesti heillä ovat asiat ja miten väärin on, että jossain päin epätasa-arvoa ylipäätään vielä sijaitsee.
Osa minusta olisi halunnut taputtaatyttöstä, ups sorruin tytöttelyyn nuorta naista olalle ja sanoa, että kyllä se todellisuus saa vielä sinutkin kiinni. Osa taas huokaisi helpotuksesta: voin putsailla tutkaani ruosteesta kaikessa rauhassa, sillä maailmassa on innokkaita ja kovaäänisiä naisia, joilla on riittävä ranskantaito, että tasa-arvo saadaan ehkä levitettyä tähänkin maailmankolkkaan.
Ystäväni totesi kuulleensa tapauksesta, jossa sveitsiläisvaimon oli ollut hankala saada omaa luottokorttia, koska miehellä jo sellainen oli. Toivon tapauksen olevan urbaanilegenda - mutta vaikea arvioida, sillä minullahan ei tässä maassa ole edes omaa pankkitiliä.
Tänään taas kuin jatkona ikuiseen epätasa-arvomutinaani osallistuin keskusteluun ammattinimikkeistä. Sveitsiläinen ranskanopettaja mainosti ylpeänä, että sveitsissä nimikkeitä sentään feminiinistetään, siis luodaan feminiinisukuisia titteleitä perinteisten miessukuisten rinnalle. Hän muisti vielä näpäyttää ranskalaisia siitä, että nämä entisaikojen sivistyksen airuet ovat kehityksessä jäljessä ja kutsuvat pääasiassa naisammattilaisia samoilla nimikkeillä kuin miehiä.
Jokin minussa mutisi, että meillä Suomessa taisi olla jo jokunen vuosikymmen sitten taipumus sukupuolineutraalistaa nimikkeitä. Sitten toiselta puolelta päätäni vastasi ääni, että helppoahan se Suomessa on, että kieli ei ole sidottu feminiiniin ja maskuliiniin. Ei ranskaksi niin vain luoda ammattinimikettä, joka on sukupuolineturaali. (Mutta silti! Eivätkö erilliset nimikkeet vain korosta eroa!)
Tasa-arvotutkani on siis täydellisen sekaisin. Onneksi keskusteluun osallistui myös nuoruuden innolla (ja välillä ärsyttävällä naiiviudella, myönnän) parikymppinen ruotsalaisneito, joka julisti, miten erinomaisesti ja tasa-arvoisesti heillä ovat asiat ja miten väärin on, että jossain päin epätasa-arvoa ylipäätään vielä sijaitsee.
Osa minusta olisi halunnut taputtaa
tiistai 28. elokuuta 2012
Kolmen maan välissä
Eksyin viime viikolla Paula Humbergin valokuva- ja matkablogiin, ja voi sitä pienuuden tunnetta, jota koen omia valokuvia katsellessani tuon löydön jälkeen! Siitä huolimatta, muutama otos kesäisestä Alsacesta.
112 000 tuhanneen asukkaan Mulhouse tuntui kotoisalta tukikohdalta viikonloppuvisiitille, onhan se kuulunut vuoteen 1798 saakka Sveitsin konfederaatioon, mistä muistuttavat edelleen kantoneiden vaakunat kaupungintalon seinissä.
Jos minun pitäisi näyttää yhdellä kuvalla, miksi rakastan Ranskaa, valitsisin tämän. Täydellisen maitokahvin saa todennäköisimmin EU:n rajan takaa. (Siitä saa muuten näppärästi kasaan viikonloppuriidan, kun aloittaa keskustelun aiheesta "Montako kuvaa maitokahvista voi ottaa?")
Alsacen viinitie alkaa aivan Mulhousen nurkan takaa Thannista. Reitti on viitoitettu, mutta tuota tuota... En myönnä, että kartanlukijan taidoissa olisi ollut vikaa, mutta välillä reitti kiersi ympyrää samojen kylien välillä!
Les trois châteaux'n linnakkeet olivat asuinkelvottomia, mutta kuka ikinä muureja onkaan asuttanut, on ainakin nauttinut hulppeista maisemista.
Kaupungin ja koko Alsacen historiaan kuuluu vaihtelu maasta toiseen: alue on kuulunut milloin Saksalle ja milloin Ranskalle. Kadunnimet on kirjattu ranskan lisäksi paikallisella Alsacen murteella, joka muistuttaa kielitieteilijöiden mukaan sveitsinsaksaa. En ota asiaan kantaa, sillä minusta sveitsinsaksa kuulostaa hollannilta ja hollanti taas tanskalta. (Tässä vaiheessa ei liene enää mikään paljastus, jos sanon, että kuullunymmärtäminen on aina ollut kielitaitoni heikoin lenkki?)
Kaupunkilaisten ilmaisunvapautta on kautta historian rajoitettu: milloin kielletty on ollut ranskan tai saksan kieli, milloin taas katolisen uskonnon harjoittaminen. Julkisten rakennusten maalaaminen taasen on ollut sallittua, kunhan teosten aiheet liittyvät alueen historiaan. Kiinnostaisi tietää, millaisia allegorioita ja draamoja tämäkin seinää kertoo ymmärtävälle tulkitsijalle.
Turistikartta kuului paikallisen taidemuseon projektiin, ja sekin varmasti olisi kertonut yhtä sun toista ymmärtävälle tulkitsijalle... Johtuiko kartasta vai mistä, mutta vanhankaupungin kujat pyörittivät sellaista ympyrää, että juuri kun luuli tietävänsä, missä on, olikin palannut alkupisteeseen.
Lopuksi vinkki palkinnoksi kaikille, jotka jaksoivat loppuun saakka: jos eksyt alsacelaisia herkkuja tarjoilevaan ravintolaan, tilaa vain yksi ruokalaji. Muuten et jaksa viiniä.
perjantai 24. elokuuta 2012
Sekaisin rahasta
Olen alkanut epäillä aivokapasiteettini pienemistä vakavasti taannoisen pakastekassipohdinnan jälkeen. Tänään käytin hyvän aikaa sanan "klemmari" hakemiseen, ja myös edellisen lauseen "taannoinen" vaati lähemmäs minuutin pohdinnan. Tulihan se silti!
Joka tapauksessa uskon, että abstrakti ajatteluni on vaurioitunut. Uusin todiste: Koen valtavan hämmentäväksi lähialuematkailun. Jos matkustan Sveitsissä, en meinaa millään käsittää, etten voi puhua kaikkialla ranskaa. Jos taas suuntaan Ranskaan, kuten ihan kohta, viikonloppuvisiitille Mulhouseen, joudun aivan tosissani miettimään, etten tarjoa kaupassa tavaroiden vastineeksi frangeja.
Teille voin vieläpä tunnustaa, että viikonloppukohde vaihtui Sveitsin saksankielisestä Baselista Ranskan Mulhouseen juuri siksi, että siellä voin puhua ranskaa. Baselissa asuva saksankielinen ystäväni taas selitti matkustavansa samasta syystä mieluummin Saksaan, ja kuulemma liikenneyhteydetkin seuraavat kielialueiden rajoja niin, että saksankielisestä Sveitsistä pääsee helpommin Saksaan kuin Ranskaan, vaikka molemmat ovat yhtä lähellä.
Voin lähteä viikonloppureissuun hyvällä omallatunnolla, sillä opin tänään ainakin yhden asian. Opettaja irrottautui klemmarikeskustelun välissä selittämään ranskan kielen historiaa ja valaisi, että jossakin vaiheessa menneisyyttä (juu, vuosiluvutkin ovat abstrakteja juttuja!) kansan käyttämä puhuttu ranska erosi kuninkaan ja hovin käyttämästä kirjoitetusta ranskasta niin paljon, etteivät eri kansankerrokset lainkaan ymmärtäneet toisiaan. Niinpä valtaapitävät tekivät päätöksen, että kirjallisesta kielestä tulee "oikea" ranska. "Siksi siis monet ranskankielen rakenteet tuntuvat niin keinotekoisilta", proffa selitti, ja käytti muuten oikeasti sanaa keinotekoinen.
Tämä havainnoillisen kuvaesiyksen aikana opin myös, että ranskan vaikea ääntäminen johtuu osittain siitä, että germaanivalloittajien ääntämys on vaikuttanut latinaan, jonka pohjalta ranskan kieli on syntynyt.
Joka tapauksessa uskon, että abstrakti ajatteluni on vaurioitunut. Uusin todiste: Koen valtavan hämmentäväksi lähialuematkailun. Jos matkustan Sveitsissä, en meinaa millään käsittää, etten voi puhua kaikkialla ranskaa. Jos taas suuntaan Ranskaan, kuten ihan kohta, viikonloppuvisiitille Mulhouseen, joudun aivan tosissani miettimään, etten tarjoa kaupassa tavaroiden vastineeksi frangeja.
Teille voin vieläpä tunnustaa, että viikonloppukohde vaihtui Sveitsin saksankielisestä Baselista Ranskan Mulhouseen juuri siksi, että siellä voin puhua ranskaa. Baselissa asuva saksankielinen ystäväni taas selitti matkustavansa samasta syystä mieluummin Saksaan, ja kuulemma liikenneyhteydetkin seuraavat kielialueiden rajoja niin, että saksankielisestä Sveitsistä pääsee helpommin Saksaan kuin Ranskaan, vaikka molemmat ovat yhtä lähellä.
Voin lähteä viikonloppureissuun hyvällä omallatunnolla, sillä opin tänään ainakin yhden asian. Opettaja irrottautui klemmarikeskustelun välissä selittämään ranskan kielen historiaa ja valaisi, että jossakin vaiheessa menneisyyttä (juu, vuosiluvutkin ovat abstrakteja juttuja!) kansan käyttämä puhuttu ranska erosi kuninkaan ja hovin käyttämästä kirjoitetusta ranskasta niin paljon, etteivät eri kansankerrokset lainkaan ymmärtäneet toisiaan. Niinpä valtaapitävät tekivät päätöksen, että kirjallisesta kielestä tulee "oikea" ranska. "Siksi siis monet ranskankielen rakenteet tuntuvat niin keinotekoisilta", proffa selitti, ja käytti muuten oikeasti sanaa keinotekoinen.
Tämä havainnoillisen kuvaesiyksen aikana opin myös, että ranskan vaikea ääntäminen johtuu osittain siitä, että germaanivalloittajien ääntämys on vaikuttanut latinaan, jonka pohjalta ranskan kieli on syntynyt.
tiistai 21. elokuuta 2012
Käyttäytymisohjeet grillijuhliin
Saimme viikonloppuna yllätyskutsun grillijuhliin järvenrannalle. Kyseessä on varsin tavallinen viikonlopun ruokailu- ja ajanviettoseremonia. Suosittelen sitä lämpimästi (tarkalleen 35 asteen lämpöisesti viikonlopun tunnelmissa) niin satunnaisille turisteille kuin järvenrannan asukeillekin, muutamilla käytösohjeilla varustettuna:
1. Pussaa kaikkia paikalla olijoita, siis poskelle. Tämä on itse asiassa erityisen hankalaa niille, jotka ovat jo omaksuneet jonkin muun eurooppalaisen pussauskäytännön, sillä tottumuksia on yllättävän vaikea muuttaa.
Ranskalaismoka on pussata vain kaksi kertaa, jolloin geneveläinen jää kolmannen suukkonsa kanssa ilmaan heilumaan.
Italialaismokan tehnyt taas aloittaa väärältä puolelta, jolloin parhaassa tapauksessa päätyy pussaamaan ventovierasta suoraan suulle, ja se on Keski-Euroopassakin hieman liian tuttavallista. Tarkista siis, että ensimmäistä suukkoa antaessasi oikea poskesi on toisen osapuolen oikeaa poskea vasten - jos et sitten halua käyttää "mokaa" taktisena siirtona.
2. Joillakin rannoilla on vuokrattavia kiinteitä grillejä, mutta tavallisinta on viedä joko oma grilli tai ostaa kertakäyttöinen. Jos mieleesi jossain vaiheessa vilahtaa, että onkohan tämä sallittua, älä vain sano sitä ääneen. Kukaan ei rakasta sääntöjä niin kuin suomalainen, ja saat suotta kummallisen friikin leiman.
3. Vaikka palaisit halusta esitellä suomalaista kulttuuria ja mentaliteettia, yhteisymmärrystä ei välttämättä lisää se, että selität, miten Suomessa viiniä ei saa ostaa ruokakaupasta ja sen juominen julkisella paikallakin on vähän niin ja näin (olen yrittänyt, monta kertaa.) Sveitsissä viiniä ei edes lasketa alkoholiksi, ja siksi sitä saa myydä jo 16-vuotiaille, vaikka alkoholin anniskelun alaikäraja on 18 vuotta.
(Tai no, ehkä sillä ei niin ole väliä - ihmisillä on kummallisia Suomi-käsityksiä ihan omasta takaa. Sveitsiläisen kommentti pakastekassiin oli: "Teillä ei varmaan olekaan näitä siellä Suomessa, kun siellä on aina niin kylmä?" Juu, ihan ekaa kertaa tein tuttavuutta tähän teknologian ihmeeseen...)
4. Rantatyyli on rento ja savunhaju takertuu vaatteisiin, joten älä pukeudu vimpan päälle. Meikkaaminenkin on turhaa, sillä pian tulee pimeää, eikä kukaan näe vaivannäkösi tuloksia. Näppärää sinänsä: uintireissun jälkeen ei tarvitse stressata, ovatkoa maskarat poskilla.
1. Pussaa kaikkia paikalla olijoita, siis poskelle. Tämä on itse asiassa erityisen hankalaa niille, jotka ovat jo omaksuneet jonkin muun eurooppalaisen pussauskäytännön, sillä tottumuksia on yllättävän vaikea muuttaa.
Ranskalaismoka on pussata vain kaksi kertaa, jolloin geneveläinen jää kolmannen suukkonsa kanssa ilmaan heilumaan.
Italialaismokan tehnyt taas aloittaa väärältä puolelta, jolloin parhaassa tapauksessa päätyy pussaamaan ventovierasta suoraan suulle, ja se on Keski-Euroopassakin hieman liian tuttavallista. Tarkista siis, että ensimmäistä suukkoa antaessasi oikea poskesi on toisen osapuolen oikeaa poskea vasten - jos et sitten halua käyttää "mokaa" taktisena siirtona.
2. Joillakin rannoilla on vuokrattavia kiinteitä grillejä, mutta tavallisinta on viedä joko oma grilli tai ostaa kertakäyttöinen. Jos mieleesi jossain vaiheessa vilahtaa, että onkohan tämä sallittua, älä vain sano sitä ääneen. Kukaan ei rakasta sääntöjä niin kuin suomalainen, ja saat suotta kummallisen friikin leiman.
3. Vaikka palaisit halusta esitellä suomalaista kulttuuria ja mentaliteettia, yhteisymmärrystä ei välttämättä lisää se, että selität, miten Suomessa viiniä ei saa ostaa ruokakaupasta ja sen juominen julkisella paikallakin on vähän niin ja näin (olen yrittänyt, monta kertaa.) Sveitsissä viiniä ei edes lasketa alkoholiksi, ja siksi sitä saa myydä jo 16-vuotiaille, vaikka alkoholin anniskelun alaikäraja on 18 vuotta.
(Tai no, ehkä sillä ei niin ole väliä - ihmisillä on kummallisia Suomi-käsityksiä ihan omasta takaa. Sveitsiläisen kommentti pakastekassiin oli: "Teillä ei varmaan olekaan näitä siellä Suomessa, kun siellä on aina niin kylmä?" Juu, ihan ekaa kertaa tein tuttavuutta tähän teknologian ihmeeseen...)
4. Rantatyyli on rento ja savunhaju takertuu vaatteisiin, joten älä pukeudu vimpan päälle. Meikkaaminenkin on turhaa, sillä pian tulee pimeää, eikä kukaan näe vaivannäkösi tuloksia. Näppärää sinänsä: uintireissun jälkeen ei tarvitse stressata, ovatkoa maskarat poskilla.
perjantai 17. elokuuta 2012
Jalostamattomia ajatuksia taiteesta
Lausannen Collection de l'art brut, sanakirjakäännettynä "jalostamattoman taiteen kokoelma" on kerännyt näyttelynsä taiteilijoilta, jotka ovat kärsineet mielenterveysongelmista ja usein olleet laitoshoidossakin. Tarkoitus on nostaa esille marginaalissa eläneiden taiteilijoiden teoksia ja siten monipuolistaa taidetarjontaa.
Museon ulko-oveen kirjatussa sitaatissa todetaan, että taide pakenee määritelmiä ja häipyy paikalta siinä vaiheessa, kun sitä kutsutaan taiteeksi. Olo oli siis jokseenkin paradoksinen jo eteisessä.
Tällä hetkellä esillä on pysyvän kokoelman lisäksi Aloïse. Le ricochet solaire -näyttely, joka esittelee Aloïse-nimisen sveitsiläistaiteilijan tuotantoa. Hänen taiteilijanlahjansa havaitsi näyttelyesitteen mukaan hänen lääkärinsä, joka tunsi myös ranskalaistaiteilija Jean Dubuffet'n, l'art brut -ajatuksen isän. Lausannen kokoelmakin on saanut alkunsa 1970-luvulla Dubuffet'n lahjoituksesta.
Nämä hämmentyneet ajatukset kirjasin ylös kotiin tultuani:
1. Osa näyttelyn teoksista ei eroa mielestäni nykytaiteen museoiden valikoimasta muuten kuin että tekijäesittelyyn on kirjattu, missä laitoksessa taiteilija on saanut hoitoa ja millä diagnoosilla.
2. Jotkin teokset taas, kuten alla oleva työ, toivat mieleen lähinnä lapsuuden piirustukset ja saivat miettimään a) Miten määritellään taide ja kuka sen määrittelee (paitsi museon tai taidekeskuksen asiantuntija näyttelyä rakentaessaan) ja b) Eikö taiteessa pitäisikin olla kyse lapsellisen ilon säilyttämisestä, uuden löytämisestä?
 |
| Kuva: Collection de l'art brut, Lausanne. |
4. Ja eikö taiteen luomiseen yleensäkin sisälly luomisen tuska, ihan ilman diagnoosiakin?
Ainakin näyttely herätti ajattelemaan, niin kuin taiteen mielestäni kuuluukin.
Collection de l'art brut, Avenue des Bergières, Lausanne.
Aloïse. Le ricochet solaire -näyttely 26.8. saakka.
Pääsymaksu 10 e, opiskelijat ja ryhmät 5 e. Hintaan sisältyy myös pääsymaksu saman taiteilijan töistä koottuun toiseen näyttelyyn kantonin taidemuseossa (Musée cantonal de beaux-arts).
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Tähtiä tähtien alla
Ollaan nyt sitten rehellistä: Näin eilen ensimmäistä kertaa Intouchables-elokuvan, jonka ainakin koko ranskankielinen maailma tuntuu nähneen ennen minua. Miljöö oli harvinaisen herkullinen, sillä elokuva esitettiin ulkoilmaelokuvafestivaaleilla.
Katsomossa varailtiin paikkoja jo tunti ennen esitystä. Hiukan pelkäsin samaa efektiä kuin etelänhotellien uima-altailla, joissa pyyhkeillä varatut paikat häipyvät hyvin nopeasti, mutta täällä ollaan, ah, niin sivistyneitä, että neulepusero riittää hyvin paikan merkkariksi.
Niinpä suurin osa festariväestä nautti odotusajasta baarin puolella lyhythihaisissa, ja mikäs tässä miljöössä oli odotellessa! Festareilla on jopa virallinen viiniyhteistyökumppani, kuinkas muutenkaan.
Ainoa hiukan häiritsevä asia mielestäni oli väliaika, jota ei varsinaisesti vajaan kahden tunnin elokuvaan olisi tarvinnut. Ehkä viiniyhteistyökumppani vaati?
Itse elokuva oli koskettava, hauskakin, mutta ei minusta ihan sellaisella kurkku suorana -tavalla, jolla suurin osa yleisöstä tuntui sen ottavan. Voinen siis samaan rehellisyyssyssyyn tunnustaa, etten taida oikein ymmärtää ranskalaisten huumoria. Monessa kohdassa nauratti, mutta samalla hieman itketti ja tuntui vielä päälle siltä, että tälle ei oikeastaan pitäisi nauraa. Siinäpä elokuvan voima taitaa ollakin.
Suosittelen lämpimästi kaikille, sekä elokuvaa että ulkoilmaleffafestaria. Kaipaan Rakkautta & anarkiaa hieman vähemmän, kun voin leffan rivien välistä tuijotella Otavaa ja Geneveen laskeutuvia iltakoneita.
tiistai 14. elokuuta 2012
Ärsyttäviä viinitarhakuvia
Sveitsissä ei oikein ole suuria kaupunkeja, ja Alppien lisäksi matkailijat tuntevat yleensä lähinnä Geneven ja Zürichin. Sveitsi on kuitenkin muutakin. Parhaiten siihen pääsee käsiksi, kun hyppää junaan, bussiin tai vuokra-autoon.
Viiniharrastajille suosittelen piipahdusta La Côten viininviljelyalueella ihan täällä kotinurkillani Länsi-Sveitsissä.
Tiedän, että söpöstelevät viinitarhakuvat eivät ole kaikkien makuun - osa ihastelee, osa pitää liaan siloiteltuna ja tylsänäkin. Näiden kuvien ottamisesta olen kuitenkin haaveillut muutostani saakka. Näen viljelmät moottoritielle ja junaan, mutta aiemmin en ole päässyt kameran kanssa paikan päälle.
Viinituristille suosittelen heittäytymismetodia: auto pois moottitieltä ja kylien kylttien mukaan viinitiloille. Tiloilla on usein myymälä, ja joissakin pääsee yöpymäänkin. Keväisin ja syksyisin järjestetään caves ouvertes -viikonloppuja.
Parhaat maisemakuvat saa pyörän selästä, sillä fillarilla pääsee viljelmien välisille pikkuteillekin. Siellä kulkee kuitenkin myös teitä, joita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten pyörien poljettavaksi, joten älkää vain ottako tätä kehotuksena ajella ihan missä sattuu... Kielletyt polut on onneksi merkattu liikennemerkein, jotka suomalainen tunnistaa "ajoneuvolla ajo kielletty" -plakaatiksi.
Lopuksi vuoristossa tarpeellinen henkiinjäämisvinkki. Ranskassa on sanonta chercher midi à quatorze heures, siis suunnilleen "etsiä puolta päivää kahdelta" jota käytetään silloin, kun joku hankaloittaa suotta yksinkertaista asiaa. Ajattelen tätä sanontaa usein, kun etsin auki olevaa ravintolaa pikkukylistä ja -kaupungeista iltapäiväkahden jälkeen - kun ensin olen vakuutellut itselleni, että kyseessä on niin turistinen järvenrantakaupunki, että aina joku paikka on auki. Olkaa viisaampia ja valppaampia ja muistakaa, että yleensä ei ole. Jos toistatte virheeni, etsikää tea-room, ne tarjoilevat ainakin sämpylöitä ja salaatteja.
Viiniharrastajille suosittelen piipahdusta La Côten viininviljelyalueella ihan täällä kotinurkillani Länsi-Sveitsissä.
Tiedän, että söpöstelevät viinitarhakuvat eivät ole kaikkien makuun - osa ihastelee, osa pitää liaan siloiteltuna ja tylsänäkin. Näiden kuvien ottamisesta olen kuitenkin haaveillut muutostani saakka. Näen viljelmät moottoritielle ja junaan, mutta aiemmin en ole päässyt kameran kanssa paikan päälle.
Viinituristille suosittelen heittäytymismetodia: auto pois moottitieltä ja kylien kylttien mukaan viinitiloille. Tiloilla on usein myymälä, ja joissakin pääsee yöpymäänkin. Keväisin ja syksyisin järjestetään caves ouvertes -viikonloppuja.
Parhaat maisemakuvat saa pyörän selästä, sillä fillarilla pääsee viljelmien välisille pikkuteillekin. Siellä kulkee kuitenkin myös teitä, joita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten pyörien poljettavaksi, joten älkää vain ottako tätä kehotuksena ajella ihan missä sattuu... Kielletyt polut on onneksi merkattu liikennemerkein, jotka suomalainen tunnistaa "ajoneuvolla ajo kielletty" -plakaatiksi.
Lopuksi vuoristossa tarpeellinen henkiinjäämisvinkki. Ranskassa on sanonta chercher midi à quatorze heures, siis suunnilleen "etsiä puolta päivää kahdelta" jota käytetään silloin, kun joku hankaloittaa suotta yksinkertaista asiaa. Ajattelen tätä sanontaa usein, kun etsin auki olevaa ravintolaa pikkukylistä ja -kaupungeista iltapäiväkahden jälkeen - kun ensin olen vakuutellut itselleni, että kyseessä on niin turistinen järvenrantakaupunki, että aina joku paikka on auki. Olkaa viisaampia ja valppaampia ja muistakaa, että yleensä ei ole. Jos toistatte virheeni, etsikää tea-room, ne tarjoilevat ainakin sämpylöitä ja salaatteja.
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Sunnuntaibrunssi
Yhtä asiaa Helsingistä kaipaan: sunnuntaibrunsseja. Uudessakin kotikaupungissani on pari kehuttua brunssikahvilaa, mutta minä vain en ole saanut päähäni mahtumaan, että ne eivät ole sunnuntaisin auki - ja samoin kiinni pysyvät lähes kaikki muutkin kahvilat ja ravintolat. Sunnuntaisin kuuluu olla kotona.
Puutetta paikkaavat onneksi leipomot, jotka pitävät sunnuntaiaamuisin ovet auki ja croissant-uunit kuumina. Voisarvien ympärille kelpaa rakentaa omatekoinen sunnuntaibrunssi.
Koska lukijani ovat väistämättä keskivertoa älykkäämpiä, huomasitte varmaan, ettei kuvissa ole croissantteja. Ne ehtivät harvoin edes brunssipöytään, sillä niissä on jokin mekanismi, joka saa ne hyppäämään paperipussista kirsikkahillopurkin kautta suuhuni. Muffinitkin maltoin kuvata vasta syömisen jälkeen.
P.S. Äitini kysyi täällä piipahtaessaan, miksi leipomot saavat olla sunnuntaisin auki mutta ruokakaupat eivät. Ehkä leipomotuotteiden käyttö kuuluu kotisunnuntaihin mutta markettiruoan ei? No, perinteet seuraavat harvoin logiikkaa.
Puutetta paikkaavat onneksi leipomot, jotka pitävät sunnuntaiaamuisin ovet auki ja croissant-uunit kuumina. Voisarvien ympärille kelpaa rakentaa omatekoinen sunnuntaibrunssi.
Koska lukijani ovat väistämättä keskivertoa älykkäämpiä, huomasitte varmaan, ettei kuvissa ole croissantteja. Ne ehtivät harvoin edes brunssipöytään, sillä niissä on jokin mekanismi, joka saa ne hyppäämään paperipussista kirsikkahillopurkin kautta suuhuni. Muffinitkin maltoin kuvata vasta syömisen jälkeen.
P.S. Äitini kysyi täällä piipahtaessaan, miksi leipomot saavat olla sunnuntaisin auki mutta ruokakaupat eivät. Ehkä leipomotuotteiden käyttö kuuluu kotisunnuntaihin mutta markettiruoan ei? No, perinteet seuraavat harvoin logiikkaa.
lauantai 11. elokuuta 2012
Tili auki!
Nyt voin vihdoin sanoa aloittaneeni valokuvaprojektin, jota kauan sitten suunnittelin: kuvaan uuden asuinmaani jokaisen kantonin, vieläpä niin, että jokaisessa kuvassa on todiste kantonista. Aloitan tylsästi kotikantonistani Vaud'sta.
Vaud kököttää Länsi-Sveitsissä Geneven vieressä, ja sen reiluista 700 000 asukkaasta noin joka kolmas on ulkomaalainen.
Koska tämän loisto-otoksen saaminen vaati 35 kilometrin pyöräilymatkan, koen ansainneeni aperitiivin. Mutta miten maalaistunut ihmisen täytyy olla, kun jääpalojen kilinä herättää ensimmäiseksi mielikuvan lehmänkellojen kalkatuksesta?
perjantai 10. elokuuta 2012
Tunnollisuuden toinen puoli
Kun aloitin kielikurssin sveitsinsaksalaisten kanssa, olin ihastunut ja kauhistunutkin heidän tunnollisuudestaan ja täsmällisyydestään (koska he saivat minut näyttämään huolettomalta hulttiolta, joka ei osaa käytöstapoja).
Tänään opin tunnollisuuden toisen puolen. Työparini oli jättänyt eilisen kurssin väliin huonovointisuuden vuoksi, ja tästä seurasi se, ettemme voineet pitää yhteistä esitelmäämme. Hän kuitenkin sanoi tulevansa tänään, ja olin sopinut opettajan kanssa esityksen siirrosta.
Aamulla sain kuitenkin viestin, jossa kurssikaverini sanoi, ettei tule kurssille - mutta tulee kurssin päätösjuhlaan iltapäivällä. Kyse ei siis ollut enää huonovointisuudesta, vaan poissaolon selitys oli yksinkertainen: Kurssilta saa sääntöjen mukaan olla poissa maksimissaan kaksi päivää, muuten jää ilman kurssitodistusta. Koska tämä tunnollinen sveitsinsaksalainen opiskelijatar oli missannut vain yhden päivän, hänellä oli edelleen toinen poissaolo käyttämättä.
Ei sillä, olin yliopistoaikoina ihan samanlainen. Ihmettelin suuresti nykyisen minäni kaltaisia, yleensä vähän vanhempia opiskelijoita, jotka kävivät luennoilla ihan vain mielenkiinnosta ja oppiakseen jotain. Epäilyttävää.
Esitelmän kanssa kävi onneksi hyvin: opettaja on takuuvarma ranskalais-sveitsiläinen, joka ei pidä kirjaa siitä, kuka kurssiesitelmän on pitänyt ja kuka ei. Tänä aamuna hän oli jo unohtanut koko asian.
Tänään opin tunnollisuuden toisen puolen. Työparini oli jättänyt eilisen kurssin väliin huonovointisuuden vuoksi, ja tästä seurasi se, ettemme voineet pitää yhteistä esitelmäämme. Hän kuitenkin sanoi tulevansa tänään, ja olin sopinut opettajan kanssa esityksen siirrosta.
Aamulla sain kuitenkin viestin, jossa kurssikaverini sanoi, ettei tule kurssille - mutta tulee kurssin päätösjuhlaan iltapäivällä. Kyse ei siis ollut enää huonovointisuudesta, vaan poissaolon selitys oli yksinkertainen: Kurssilta saa sääntöjen mukaan olla poissa maksimissaan kaksi päivää, muuten jää ilman kurssitodistusta. Koska tämä tunnollinen sveitsinsaksalainen opiskelijatar oli missannut vain yhden päivän, hänellä oli edelleen toinen poissaolo käyttämättä.
Ei sillä, olin yliopistoaikoina ihan samanlainen. Ihmettelin suuresti nykyisen minäni kaltaisia, yleensä vähän vanhempia opiskelijoita, jotka kävivät luennoilla ihan vain mielenkiinnosta ja oppiakseen jotain. Epäilyttävää.
Esitelmän kanssa kävi onneksi hyvin: opettaja on takuuvarma ranskalais-sveitsiläinen, joka ei pidä kirjaa siitä, kuka kurssiesitelmän on pitänyt ja kuka ei. Tänä aamuna hän oli jo unohtanut koko asian.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Ennen oli toisin
Ennen minä olin mielenkiintoisempi ihminen.
Tajusin sen tänään. Olimme juuri tulossa kaupasta ja selasin kuittiläjää, jonka kassaneiti oli tuupannut meille. Ja sanoin: "Hei, me on saatu neljän euron alennuskuponki!" (Tämä ei ole yritys lokaalistaa vaan shoppaan tullisäännösten vastaisesti Ranskassa.)
Enkä ymmärtänyt sulkea suutani vielä sittenkään vaan jatkoin: "Mihin asti se on voimassa? Pitää muistaa käyttää ennen vanhenemista. Ettei käy niin kuin edelliselle alekupongille." (Joka kuoli vanhuuteen lompakkoni kuittiosastolla, ennen kuin ymmärsin antaa sen elämälle tarkoituksen.)
En siis vain ole mukana kauppaketjun uskollisuusohjelmassa vaan kannan huolta kuponkien käyttöiästä.
Kotona ostoksia katumaasturin takaluukusta lapatessa tuskailin pakastekassin kanssa. Enkä vain tuskaillut vaan tuumailin, että "Meidän pitäisi hankkia kunnollinen pakastekassi, sellainen jossa on vetoketju."
Toivon todella, ettei tämä ole harhaa, vaan että joskus, aiemmassa elämässäni, oikeasti olin mielenkiintoisempi ihminen. Onhan minulla täytynyt joskus olla sanottavaa muustakin kuin alennuskuponkien voimassaolopäivistä ja pakastekassien kiinnitysmekanismeista?
Tajusin sen tänään. Olimme juuri tulossa kaupasta ja selasin kuittiläjää, jonka kassaneiti oli tuupannut meille. Ja sanoin: "Hei, me on saatu neljän euron alennuskuponki!" (Tämä ei ole yritys lokaalistaa vaan shoppaan tullisäännösten vastaisesti Ranskassa.)
Enkä ymmärtänyt sulkea suutani vielä sittenkään vaan jatkoin: "Mihin asti se on voimassa? Pitää muistaa käyttää ennen vanhenemista. Ettei käy niin kuin edelliselle alekupongille." (Joka kuoli vanhuuteen lompakkoni kuittiosastolla, ennen kuin ymmärsin antaa sen elämälle tarkoituksen.)
En siis vain ole mukana kauppaketjun uskollisuusohjelmassa vaan kannan huolta kuponkien käyttöiästä.
Kotona ostoksia katumaasturin takaluukusta lapatessa tuskailin pakastekassin kanssa. Enkä vain tuskaillut vaan tuumailin, että "Meidän pitäisi hankkia kunnollinen pakastekassi, sellainen jossa on vetoketju."
Toivon todella, ettei tämä ole harhaa, vaan että joskus, aiemmassa elämässäni, oikeasti olin mielenkiintoisempi ihminen. Onhan minulla täytynyt joskus olla sanottavaa muustakin kuin alennuskuponkien voimassaolopäivistä ja pakastekassien kiinnitysmekanismeista?
tiistai 7. elokuuta 2012
Digipaperi latautuu hitaasti
Valittelin keväällä Marie Clairen tilaamisen byrokraattisuutta ja elättelin samalla kuvitelmaa siitä, että Suomessa tämä(kin) olisi niin helppoa, näppärää ja taatusti tietoteknisesti mahdollistettua. Että sen kun vain menisin nettiin, täyttäisin lomakkeen ja lehti materiaalistuisi pöydälleni sillä aikaa, kun keittäisin kupin kahvia.
Yritys ostaa Hesarin digilehti iPadille muutti idealisoimaani käsitystä netti-Suomesta. Olimme jotenkin pöhlöinä kuvitelleet, että ainoa askel prosessissa on, että me vain päätämme haluta digilehden ja sitten tilaamme sen. Hintakin vaikutti kohtuulliselta, alle kolmekymppiä kahdelta kuukaudelta: sinä aikana varmasti huomaisimme, tuleeko lehteä luettua, järkeilin.
Ensin kävi ilmi, että hinta koskee vain "kotimaan tilauksia". Sitten selkeni, että digilehti puuttuu "ulkomaan tilausvalikoimasta", kuulemma näin ainakin "toistaiseksi". Jaa että kuinka? Onkohan siellä lehtitornissa käynyt kenelläkään mielessä että se on digilehti ihan nimenomaan sen takia, että sen voisi tilata minne vain? Ja että varsinkin ulkomailla asuville se olisi ihan kauhean kätevä, koska laadukkainkaan päivälehti ei tunnu enää traditionaalisimmastakaan lukijasta kovin päiväkohtaiselta tai laadukkaalta, kun se saapuu tänne Euroopan sydämeen pari päivää ilmestymisensä jälkeen.
Olimme reippaita ja tiedonnälkäisiä, joten yritimme seuraavaksi Aamulehden tilausta. Siellä tilaajia ei heti ensimmäisellä sivulla kategorisoitu kotimaisiin ja ulkomaisiin, mutta homma tyssäsi osoitesivulle, jonne ulkomaanpostinumero ei kelvannut. Jos ongelman olisi kiertänyt kirjaamalla kenttään, no vaikka vanhempiensa osoitteen, vaati järjestelmä vielä suomalaista puhelinliittymää.
Meille olisi riittänyt sellainen kenttä, johon saa naputella luottokortin numeron.
Yritys ostaa Hesarin digilehti iPadille muutti idealisoimaani käsitystä netti-Suomesta. Olimme jotenkin pöhlöinä kuvitelleet, että ainoa askel prosessissa on, että me vain päätämme haluta digilehden ja sitten tilaamme sen. Hintakin vaikutti kohtuulliselta, alle kolmekymppiä kahdelta kuukaudelta: sinä aikana varmasti huomaisimme, tuleeko lehteä luettua, järkeilin.
Ensin kävi ilmi, että hinta koskee vain "kotimaan tilauksia". Sitten selkeni, että digilehti puuttuu "ulkomaan tilausvalikoimasta", kuulemma näin ainakin "toistaiseksi". Jaa että kuinka? Onkohan siellä lehtitornissa käynyt kenelläkään mielessä että se on digilehti ihan nimenomaan sen takia, että sen voisi tilata minne vain? Ja että varsinkin ulkomailla asuville se olisi ihan kauhean kätevä, koska laadukkainkaan päivälehti ei tunnu enää traditionaalisimmastakaan lukijasta kovin päiväkohtaiselta tai laadukkaalta, kun se saapuu tänne Euroopan sydämeen pari päivää ilmestymisensä jälkeen.
Olimme reippaita ja tiedonnälkäisiä, joten yritimme seuraavaksi Aamulehden tilausta. Siellä tilaajia ei heti ensimmäisellä sivulla kategorisoitu kotimaisiin ja ulkomaisiin, mutta homma tyssäsi osoitesivulle, jonne ulkomaanpostinumero ei kelvannut. Jos ongelman olisi kiertänyt kirjaamalla kenttään, no vaikka vanhempiensa osoitteen, vaati järjestelmä vielä suomalaista puhelinliittymää.
Meille olisi riittänyt sellainen kenttä, johon saa naputella luottokortin numeron.
maanantai 6. elokuuta 2012
Mitä voisin oppia?
Huoh. Olen taistellut koko viime viikon, niin kuin tämän alkavankin, muutosvastarintaa vastaan.
Järjellä tiedän, ettei aiempi kielikouluni Genevessäkään ollut mikään autuuden tyyssija ja että sielläkin moni asia ärsytti minua, aivan päivittäin. Silti tuntuu aivan kauhean vaikealta osata arvostaa sitä kieliopetusta, jota saan nyt. Olivatkohan odotukseni liian korkealla, koska Geneven opetus oli todella laadukasta?
Ensinnäkin minua ärsyttää se, että kesäyliopiston kursseilla tehdään aivan järjettömästi ryhmätöitä. Esimerkiksi iltapäivän kirjoituskurssilla väsätään sähköposteja pienryhmissä. Enhän minä pääse loistamaan 97 pisteen ranskallani, kun joudun sopeutumaan muun ryhmän tasoon! (Tiedän, että varsinkin itseironia välittyy hirveän huonosti kirjoitettuna... mutta.... no joo, siis tiedostan sen.)
Myös koulumaisuus käpälänheilutteluineen ärsyttää, mutta vielä enemmän ärsyttää teknologian huikea kehitys. Aiemmalla kurssillani kun kirjoitettiin sentään käsin, ja täällä pitäisi ranskan kieliopin, sanaston ja oikeinkirjoituksen lomassa hallita vielä vieras qwertz-näppäimistö, jonka oikeassa reunassa on ö:n ja ä:n sijaan aksentilliset a:t ja e:t. Aargh! Kanssaihmiseni pitävät minua jostain syystä teknisesti orientoituneena, mutta sanonpa vain, että jos minä olen teistä teknisesti orientoitunut, niin tepä vasta vaikeuksissa täällä olisitte.
Enkä kyllä tykkää ajaa autollakaan, vaikka se on yli puolet nopeampaa kuin juna-metro-metro-yhdistelmä. Junassa sentään saisin lukea uutislehtistä, voisin valittaa sen huonosta laadusta ja siitä, että se on minua lähimmästä jakelutelineestä aina loppu.
Kaikkein eniten ärsyttää se pieni ääni, joka sanoo, että voisin oppia tästä kaikesta jotakin. Jos en ihan huikeasti ranskaa, niin sitäkin enemmän itsestäni ja siitä, miten toimin muiden ihmisten kanssa. En kuuntele piipittävää ääntä vaan laitan autoradion kovemmalle ja mietin, kuinka monta kertaa soi päivässä Katy Perryn Wide awake, jos se soi joka kerta sekä aamulla että iltapäivällä 20 minuutin matkani aikana.
Järjellä tiedän, ettei aiempi kielikouluni Genevessäkään ollut mikään autuuden tyyssija ja että sielläkin moni asia ärsytti minua, aivan päivittäin. Silti tuntuu aivan kauhean vaikealta osata arvostaa sitä kieliopetusta, jota saan nyt. Olivatkohan odotukseni liian korkealla, koska Geneven opetus oli todella laadukasta?
Ensinnäkin minua ärsyttää se, että kesäyliopiston kursseilla tehdään aivan järjettömästi ryhmätöitä. Esimerkiksi iltapäivän kirjoituskurssilla väsätään sähköposteja pienryhmissä. Enhän minä pääse loistamaan 97 pisteen ranskallani, kun joudun sopeutumaan muun ryhmän tasoon! (Tiedän, että varsinkin itseironia välittyy hirveän huonosti kirjoitettuna... mutta.... no joo, siis tiedostan sen.)
Myös koulumaisuus käpälänheilutteluineen ärsyttää, mutta vielä enemmän ärsyttää teknologian huikea kehitys. Aiemmalla kurssillani kun kirjoitettiin sentään käsin, ja täällä pitäisi ranskan kieliopin, sanaston ja oikeinkirjoituksen lomassa hallita vielä vieras qwertz-näppäimistö, jonka oikeassa reunassa on ö:n ja ä:n sijaan aksentilliset a:t ja e:t. Aargh! Kanssaihmiseni pitävät minua jostain syystä teknisesti orientoituneena, mutta sanonpa vain, että jos minä olen teistä teknisesti orientoitunut, niin tepä vasta vaikeuksissa täällä olisitte.
 |
| Vertailkaa vain iPhonen sanakirjasovelluksianne, minulla on (kaksi) lyijykynätahraista Laroussea! |
Kaikkein eniten ärsyttää se pieni ääni, joka sanoo, että voisin oppia tästä kaikesta jotakin. Jos en ihan huikeasti ranskaa, niin sitäkin enemmän itsestäni ja siitä, miten toimin muiden ihmisten kanssa. En kuuntele piipittävää ääntä vaan laitan autoradion kovemmalle ja mietin, kuinka monta kertaa soi päivässä Katy Perryn Wide awake, jos se soi joka kerta sekä aamulla että iltapäivällä 20 minuutin matkani aikana.
sunnuntai 5. elokuuta 2012
(Edellis)päivä (alppi)murmelina
Olen jotenkin kummallisen sporttisella tuulella: keskiviikon pyöräretken jälkeen eilen oli vuorossa vaellusretki Alpeille. Mutta olisihan se tuhlausta jättää käyttämättä tämä liikkujan paratiisi!
Kohteeksi valitsimme ranskalaisen Les Gets'n kylän, joka kuuluu Portes du Soleil'n hiihtoalueeseen, tai miksi sitä kesäaikaan pitäisi kutsua. Kylä oli yllättävän vilkas mutta toki talvisesonkiin verrattuna rauhallinen. Hisseille jonotti lähinnä mountainbaikkaajia ja muutama vaeltelija.
Ai niin, rasti seinään! Olen vihdoin löytänyt itselleni halvan suosikkilajin. (Yleensä voin tehdä valinnan kuin valinnan ja luottaa aina siihen, että olen valinnut kaikkein kalleimman vaatteen/tuotteen/harrastuksen/hotellin...) Kesän päiväpassi Portes du Soleil'n rientoihin kustansi vain kuusi euroa. Sillä hinnalla pääsi muun muassa kokeilemaan, miten tuolihississä toimitaan ilman suksia.
Toki rinteeseen pääsee ilman passiakin (=hissiäkin), mutta lähdimme liikkeelle reittiä kummemmin suunnittelematta, joten lippu tuntui turvalliselta vaihtoehdolta, sillä siihen kuuluu myös alueen kylien välillä liikennöivien bussien palvelut.
Myös rinneravintolat olivat vaihtaneet kesämenuihinsa käyttäjäystävälliset hinnat. Tältä näyttää sandwich montagnard.
Sydämessäni on aina pehmeä kohta (ja kamerassani valmisasetus) söpöeläinten kuvausta varten. Ranskalaisperheen pikkupojat erehtyivät silittämään kiliä, joka päätti adoptoitua perheeseen ja lähti seuraamaan poikia.
Kilille saattoi sattua huono valinta adoptioperheen suhteen, sillä perheen isä ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta omastakaan jälkikasvustaan vaan paineli tuhahdellen menemään edellä ja jätti äidin huolehtimaan lapsista. (Ja tulinpa tässä samalla tehneeksi heteronormatiivisen ydinperhetulkinnan, että kun matkassa on aikuiset mies ja nainen ja kaksi lasta, kyseessä on isä, äiti ja heidän poikansa.)
Sööpöeläinasetus jäi valitettavan vähälle käytölle, sillä vaikka eläinten kellojen kalkatus kaikui lähes jokaiseen vaelluspolun mutkaan, näkyi eläimistä yleensä vain pala sarvia tai häntää. Siellä lehmät ja vuohet kuitenkin kirmailivat samoilla poluilla alamäkifillaroijien kanssa.
Kohteeksi valitsimme ranskalaisen Les Gets'n kylän, joka kuuluu Portes du Soleil'n hiihtoalueeseen, tai miksi sitä kesäaikaan pitäisi kutsua. Kylä oli yllättävän vilkas mutta toki talvisesonkiin verrattuna rauhallinen. Hisseille jonotti lähinnä mountainbaikkaajia ja muutama vaeltelija.
Ai niin, rasti seinään! Olen vihdoin löytänyt itselleni halvan suosikkilajin. (Yleensä voin tehdä valinnan kuin valinnan ja luottaa aina siihen, että olen valinnut kaikkein kalleimman vaatteen/tuotteen/harrastuksen/hotellin...) Kesän päiväpassi Portes du Soleil'n rientoihin kustansi vain kuusi euroa. Sillä hinnalla pääsi muun muassa kokeilemaan, miten tuolihississä toimitaan ilman suksia.
Toki rinteeseen pääsee ilman passiakin (=hissiäkin), mutta lähdimme liikkeelle reittiä kummemmin suunnittelematta, joten lippu tuntui turvalliselta vaihtoehdolta, sillä siihen kuuluu myös alueen kylien välillä liikennöivien bussien palvelut.
Myös rinneravintolat olivat vaihtaneet kesämenuihinsa käyttäjäystävälliset hinnat. Tältä näyttää sandwich montagnard.
Sydämessäni on aina pehmeä kohta (ja kamerassani valmisasetus) söpöeläinten kuvausta varten. Ranskalaisperheen pikkupojat erehtyivät silittämään kiliä, joka päätti adoptoitua perheeseen ja lähti seuraamaan poikia.
Kilille saattoi sattua huono valinta adoptioperheen suhteen, sillä perheen isä ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta omastakaan jälkikasvustaan vaan paineli tuhahdellen menemään edellä ja jätti äidin huolehtimaan lapsista. (Ja tulinpa tässä samalla tehneeksi heteronormatiivisen ydinperhetulkinnan, että kun matkassa on aikuiset mies ja nainen ja kaksi lasta, kyseessä on isä, äiti ja heidän poikansa.)
Sööpöeläinasetus jäi valitettavan vähälle käytölle, sillä vaikka eläinten kellojen kalkatus kaikui lähes jokaiseen vaelluspolun mutkaan, näkyi eläimistä yleensä vain pala sarvia tai häntää. Siellä lehmät ja vuohet kuitenkin kirmailivat samoilla poluilla alamäkifillaroijien kanssa.
perjantai 3. elokuuta 2012
Vessakirjoituksia
Lausannen yliopistossa ei ole aivan niin paljon vessakirjoituksia kuin muinaisessa opinahjossani Tampereella, mutta jäljistä päätellen vika on ennemmin puhtaanapidon innokkuudessa kuin kirjoittelijoiden puuhakkuudessa.
Naistenvessan ovenpieleen sen sijaan oli ilmestynyt kirjoitus: nuoren miehen raapustama deitti-ilmoitus, jossa hän kertoo etsivänsä naista sitoutuneeseen suhteeseen. Lappuja näytti olevan siellä täällä ympäri kampusta, mutta pidän naistenvessan ovenvierusta ehdottomasti parhaana markkinoinnillisena ajatuksena.
Liekö nuorukainen kyllästynyt nettipalveluihin vai mikä lie johtanut menetelmän innovaatioon - ainakin yhteystietolappuja oli päivän aikana kadonnut muutama.
Naistenvessan ovenpieleen sen sijaan oli ilmestynyt kirjoitus: nuoren miehen raapustama deitti-ilmoitus, jossa hän kertoo etsivänsä naista sitoutuneeseen suhteeseen. Lappuja näytti olevan siellä täällä ympäri kampusta, mutta pidän naistenvessan ovenvierusta ehdottomasti parhaana markkinoinnillisena ajatuksena.
Liekö nuorukainen kyllästynyt nettipalveluihin vai mikä lie johtanut menetelmän innovaatioon - ainakin yhteystietolappuja oli päivän aikana kadonnut muutama.
torstai 2. elokuuta 2012
Fête nationale
Sveitsi juhlisti eilen kansallispäiväänsä, ja me polkaisimme sen kunniaksi Ranskaan pyöräretkelle Velopass-fillareilla.
Velopass on pyörienvuokrauspalvelu, jonka itsepalveluasemilta pyörän voi hakea vuorokauden ympäri ja käytettyään palauttaa toiselle. Sveitsissä kun ollaan, kyseessä on upgreidattu versio, elikäs sähköpyöriä.
Ja mikä mukavuus! Hyväkuntoiset pyörät ovat varsin miellyttäviä sellaisenaankin, mutta kun sähkövirran napsauttaa päälle, saa nauttia kaksi yhden hinnalla -tarjouksesta: yhden polkaisun voimalla saa suunnilleen saman verran vauhtia ilmaiseksi.
(Tai niin kuin minä sen koin: polkaisen, pyörä spurttaa, jarrutan, pysähdyn töksähtäen. Polkaisu, spurtti, jarrutus, töksähdys. Kaltaiseni käsijarrukammoisen kannattaa siis varata hieman aikaa harjoitteluun.)
Lounastimme supersöpössä Divonne-les-bainissa Ranskassa. Crêperie tarjoili siideriä kulhoista ja hinnoitteli tuotteensa turistikauden mukaan.
Liikemiesälyäkin raja takaa löytyi: kun kansallispäivä sulkee kaupat Sveitsissä, tarjoaa Ranska kymmenen prosentin alennuksen.
Google mapsin signaalia odotellessa lupasin itselleni (jälleen kerran), että tämä on ihan viimeinen kerta, kun lähden minnekään ilman paperikarttaa. Loputon luotto internetkarttojen tarkkuuteen ja toimivuuteen tuntuu olevan riippuvainen Y-kromosomista.
Sveitsi antoi juhlapäivän kunniaksi täydellisen pyöräilysään. Kelpasi ihailla maissipeltoja, auringonkukkia, omenapuita, viiniviljelmiä...
Myrsky puhkesi illalla ennen ilotulitusta, mutta ymmärsi juhlallisuuksien huipennukseen mennessä väistyä järven toiselle puolelle Ranskaan. Niinpä saimme ihailla rinta rinnan Sveitsin juhlatulituksia ja ukkosrintaman omaa valoshow'ta.
Velopassista löytyy lisätietoa osoitteesta velopass.ch. Hinnoittelussa on ajateltu sekä turisteja että paikallisia. Päiväpassi irtoaa 7 frangilla eli reilulla 5 eurolla. Vakikäyttäjä maksaa vuodessa 35 frangia ja käytöstä frangin tunti.
Velopass on pyörienvuokrauspalvelu, jonka itsepalveluasemilta pyörän voi hakea vuorokauden ympäri ja käytettyään palauttaa toiselle. Sveitsissä kun ollaan, kyseessä on upgreidattu versio, elikäs sähköpyöriä.
Ja mikä mukavuus! Hyväkuntoiset pyörät ovat varsin miellyttäviä sellaisenaankin, mutta kun sähkövirran napsauttaa päälle, saa nauttia kaksi yhden hinnalla -tarjouksesta: yhden polkaisun voimalla saa suunnilleen saman verran vauhtia ilmaiseksi.
(Tai niin kuin minä sen koin: polkaisen, pyörä spurttaa, jarrutan, pysähdyn töksähtäen. Polkaisu, spurtti, jarrutus, töksähdys. Kaltaiseni käsijarrukammoisen kannattaa siis varata hieman aikaa harjoitteluun.)
 |
| Näiden otusten käsijarrukäyttöisyydestä en tiedä. |
 |
| Lampaatkin olivat saaneet aurinkosuojan. |
 |
| Olikohan juhlaillallisen menussa kalaa? |
 |
| Sähköt pois pyörästä, ettei lipsahda ylinopeudeksi! |
Myrsky puhkesi illalla ennen ilotulitusta, mutta ymmärsi juhlallisuuksien huipennukseen mennessä väistyä järven toiselle puolelle Ranskaan. Niinpä saimme ihailla rinta rinnan Sveitsin juhlatulituksia ja ukkosrintaman omaa valoshow'ta.
Velopassista löytyy lisätietoa osoitteesta velopass.ch. Hinnoittelussa on ajateltu sekä turisteja että paikallisia. Päiväpassi irtoaa 7 frangilla eli reilulla 5 eurolla. Vakikäyttäjä maksaa vuodessa 35 frangia ja käytöstä frangin tunti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)