Sekaisin rahasta

Olen alkanut epäillä aivokapasiteettini pienemistä vakavasti taannoisen pakastekassipohdinnan jälkeen. Tänään käytin hyvän aikaa sanan "klemmari" hakemiseen, ja myös edellisen lauseen "taannoinen" vaati lähemmäs minuutin pohdinnan. Tulihan se silti!

Joka tapauksessa uskon, että abstrakti ajatteluni on vaurioitunut. Uusin todiste: Koen valtavan hämmentäväksi lähialuematkailun. Jos matkustan Sveitsissä, en meinaa millään käsittää, etten voi puhua kaikkialla ranskaa. Jos taas suuntaan Ranskaan, kuten ihan kohta, viikonloppuvisiitille Mulhouseen, joudun aivan tosissani miettimään, etten tarjoa kaupassa tavaroiden vastineeksi frangeja.

Teille voin vieläpä tunnustaa, että viikonloppukohde vaihtui Sveitsin saksankielisestä Baselista Ranskan Mulhouseen juuri siksi, että siellä voin puhua ranskaa. Baselissa asuva saksankielinen ystäväni taas selitti matkustavansa samasta syystä mieluummin Saksaan, ja kuulemma liikenneyhteydetkin seuraavat kielialueiden rajoja niin, että saksankielisestä Sveitsistä pääsee helpommin Saksaan kuin Ranskaan, vaikka molemmat ovat yhtä lähellä.

Voin lähteä viikonloppureissuun hyvällä omallatunnolla, sillä opin tänään ainakin yhden asian. Opettaja irrottautui klemmarikeskustelun välissä selittämään ranskan kielen historiaa ja valaisi, että jossakin vaiheessa menneisyyttä (juu, vuosiluvutkin ovat abstrakteja juttuja!) kansan käyttämä puhuttu ranska erosi kuninkaan ja hovin käyttämästä kirjoitetusta ranskasta niin paljon, etteivät eri kansankerrokset lainkaan ymmärtäneet toisiaan. Niinpä valtaapitävät tekivät päätöksen, että kirjallisesta kielestä tulee "oikea" ranska. "Siksi siis monet ranskankielen rakenteet tuntuvat niin keinotekoisilta", proffa selitti, ja käytti muuten oikeasti sanaa keinotekoinen.

Tämä havainnoillisen kuvaesiyksen aikana opin myös, että ranskan vaikea ääntäminen johtuu osittain siitä, että germaanivalloittajien ääntämys on vaikuttanut latinaan, jonka pohjalta ranskan kieli on syntynyt.

Tunnollisuuden toinen puoli

Kun aloitin kielikurssin sveitsinsaksalaisten kanssa, olin ihastunut ja kauhistunutkin heidän tunnollisuudestaan ja täsmällisyydestään (koska he saivat minut näyttämään huolettomalta hulttiolta, joka ei osaa käytöstapoja).

Tänään opin tunnollisuuden toisen puolen. Työparini oli jättänyt eilisen kurssin väliin huonovointisuuden vuoksi, ja tästä seurasi se, ettemme voineet pitää yhteistä esitelmäämme. Hän kuitenkin sanoi tulevansa tänään, ja olin sopinut opettajan kanssa esityksen siirrosta.

Aamulla sain kuitenkin viestin, jossa kurssikaverini sanoi, ettei tule kurssille - mutta tulee kurssin päätösjuhlaan iltapäivällä. Kyse ei siis ollut enää huonovointisuudesta, vaan poissaolon selitys oli yksinkertainen: Kurssilta saa sääntöjen mukaan olla poissa maksimissaan kaksi päivää, muuten jää ilman kurssitodistusta. Koska tämä tunnollinen sveitsinsaksalainen opiskelijatar oli missannut vain yhden päivän, hänellä oli edelleen toinen poissaolo käyttämättä.

Ei sillä, olin yliopistoaikoina ihan samanlainen. Ihmettelin suuresti nykyisen minäni kaltaisia, yleensä vähän vanhempia opiskelijoita, jotka kävivät luennoilla ihan vain mielenkiinnosta ja oppiakseen jotain. Epäilyttävää.

Esitelmän kanssa kävi onneksi hyvin: opettaja on takuuvarma ranskalais-sveitsiläinen, joka ei pidä kirjaa siitä, kuka kurssiesitelmän on pitänyt ja kuka ei. Tänä aamuna hän oli jo unohtanut koko asian.

Mitä voisin oppia?

Huoh. Olen taistellut koko viime viikon, niin kuin tämän alkavankin, muutosvastarintaa vastaan.

Järjellä tiedän, ettei aiempi kielikouluni Genevessäkään ollut mikään autuuden tyyssija ja että sielläkin moni asia ärsytti minua, aivan päivittäin. Silti tuntuu aivan kauhean vaikealta osata arvostaa sitä kieliopetusta, jota saan nyt. Olivatkohan odotukseni liian korkealla, koska Geneven opetus oli todella laadukasta?

Ensinnäkin minua ärsyttää se, että kesäyliopiston kursseilla tehdään aivan järjettömästi ryhmätöitä. Esimerkiksi iltapäivän kirjoituskurssilla väsätään sähköposteja pienryhmissä. Enhän minä pääse loistamaan 97 pisteen ranskallani, kun joudun sopeutumaan muun ryhmän tasoon! (Tiedän, että varsinkin itseironia välittyy hirveän huonosti kirjoitettuna... mutta.... no joo, siis tiedostan sen.)

Myös koulumaisuus käpälänheilutteluineen ärsyttää, mutta vielä enemmän ärsyttää teknologian huikea kehitys. Aiemmalla kurssillani kun kirjoitettiin sentään käsin, ja täällä pitäisi ranskan kieliopin, sanaston ja oikeinkirjoituksen lomassa hallita vielä vieras qwertz-näppäimistö, jonka oikeassa reunassa on ö:n ja ä:n sijaan aksentilliset a:t ja e:t. Aargh! Kanssaihmiseni pitävät minua jostain syystä teknisesti orientoituneena, mutta sanonpa vain, että jos minä olen teistä teknisesti orientoitunut, niin tepä vasta vaikeuksissa täällä olisitte.

Vertailkaa vain iPhonen sanakirjasovelluksianne, minulla on (kaksi) lyijykynätahraista Laroussea!

Enkä kyllä tykkää ajaa autollakaan, vaikka se on yli puolet nopeampaa kuin juna-metro-metro-yhdistelmä. Junassa sentään saisin lukea uutislehtistä, voisin valittaa sen huonosta laadusta ja siitä, että se on minua lähimmästä jakelutelineestä aina loppu.

Kaikkein eniten ärsyttää se pieni ääni, joka sanoo, että voisin oppia tästä kaikesta jotakin. Jos en ihan huikeasti ranskaa, niin sitäkin enemmän itsestäni ja siitä, miten toimin muiden ihmisten kanssa. En kuuntele piipittävää ääntä vaan laitan autoradion kovemmalle ja mietin, kuinka monta kertaa soi päivässä Katy Perryn Wide awake, jos se soi joka kerta sekä aamulla että iltapäivällä 20 minuutin matkani aikana.

Elle est là!

Finalement, hän on täällä: kirje, joka kertoo kesäkuisen kielikokeeni aikataulut. Suullinen koe odottaa vajaan kolmen viikon päästä lauantaina, ja kirjallinen koitos siitä viikon päästä.

Ohjeet ovat ranskalaisittain yllättävän tiukat. Kaikista huijausyrityksistä seuraa kokeen hylkääminen ja uusintaoikeuden epääminen. (Säännöt eivät määrittele, kuinka pitkäksi ajaksi.) Hyväksytyn kokeen saa kyllä uusia, kunhan ensin pyytää instituutiolta olemassa olevan diplomin hylkäämistä. Nimi täytyy kirjoittaa ilmoittautumiskaavakkeisiin ISOILLA KIRJAIMILLA, eikä lyijykynää saa käyttää.

Olen kulkenut kokeen suhteen jo ylä- ja alamäkiä. Ilmoittautumisen jälkeen koe motivoi, sillä se oli vielä turvallisen kaukana mutta tuntui hyvältä tavoitteelta. Sitten iski paniikki, ja luin pari tuntia päivää viikkoa kuin hyvin ahkera apina.

Nyt olen jo vähän antanut periksi ja vaihtanut päivittäiset uutistenkuunteluharjoitukset Greyn anatomian toisen tuotantokauden jaksoihin (ranskaksi dubattuna sentään). Sehän on vain yksi kielikoe, ja opiskelen kuitenkin oppiakseni, en loistaakseni kokeessa.

Kuinka moni teistä uskoi edellisen?

Hävettää

Eilen sen vihdoin tein: uskaltauduin ostoksille loputtomien macaroni-tiskien ääreen. Kuljen joka päivä Geneven asemalla ainakin viiden macaroni-leivoksia myyvän konditorian ohi, mutta en ole aiemmin tohtinut pysähtyä, koska... Noh, kun sitten joutuisi puhumaan ranskaa.

 
Tiedän, neljän vuoden kouluopintojen ja kolmen kuukauden tehokurssin jälkeen tämä on naurettavaa. Teoriassa puhun sujuvaa ranskaa, samoin CV:ssäni. Unissani käytän subjunktiiviakin ihan oikein, ja ranskantaitajat ymmärtävät, millainen saavutus se suomenkieliselle on.

Todellisuudessa taas jo merci, au revoir ja bon journéekin kompastelevat toisiinsa, jos yritän lausua ne peräkkäin. Ja häpeän takelteluani joka kerta. Virheitä enemmän hävettää vain se, jos joku luulee bonjourini perusteella, etten puhu ranskaa. Vaihdoin Starcbucksiakin, koska barista alkoi puhua minulle englantia (siinä vaiheessa olin opiskellut kaksi kuukautta...) Kahvilaa jouduin tosin vaihtamaan takaisin, sillä ketjun toisessa pisteessä en saanut vanilla latteeni vanillaa sitten millään kielellä.

En tiedä, miten katkaisisin tämän kierteen: En uskalla puhua, koska pelkään virheitä, ja kun virheen teen, häpeä vain nostaa kynnystä. Jos en saa kierrettä katki, syön ikuisesti lounaaksi croque monsieureja (en voi tilata salaattia, koska en tiedä, onko se salade au poulet vai du poulet, ja artikkelikin unohtui edestä). Olen myös tuomittu käyttämään väärän väristä meikkivoidetta (en ole varma, onko se edes meikkivoidetta, koska kurssini ei kata kosmetiikkasanastoa).

Ehkä macaronien avulla voisin ehdollistaa itseni pelosta pois. Nämä herkut sen saavat aikaan, jos mikään.

Kun osaisi päättää!

Kuvan kukat eivät liity tapaukseen.
Kunhan havainnoillistavat, että täällä on jo kevät.

Painin päätöksen kanssa. Haluan jatkaa ranskan opintojani, mutta en ole varma, onko nykyinen kielikouluni siihen paras paikka. Opetuksen taso on hyvä ja opettajat loistavia, mutta ryhmä on makuuni hieman liian iso ja aivan liian kaoottinen.

Nyt puntaroin, kokeilisinko toista koulua, jossa on pienemmät ryhmät (ja korkeammat hinnat) vai kolmatta, jota kurssikaverini kehuu Geneven parhaaksi. Iltaisin olen aina valmis vaihtamaan, aamuisin mietin taas, etten mitenkään malttaisi luopua tutuista opettajista ja rutiineista, vaikka se ei ehkä kielitaitoni kehittymiselle olekaan paras vaihtoehto.

Aargh! Pohjimmiltaan kyse taitaa olla siitä, kestäisinkö taas yhden muutoksen. Uudet oppikirjat, uudet aksentit ja uusi koulureitti ovat pikkuruisia arjen asioita - mutta kun elämässä on mennyt uusiksi aivan kaikki, tuntuu kohtuuttomalta luopua niistäkin. Ja silti: kun puhutaan tuhannesta frangista kuussa, olisi suotavaa, että sujuvan ranskankielen hankkiminen ei veisi enää kauhean montaa kuukautta.

Voisitteko te päättää puolestani? Kiitos!

Maailma pienoiskoossa

Ihailen kielikurssini opettajien ammattitaitoa. Toki he osaavat havainnoillistaa mallikkaasti subjunktiivin käyttöä relatiivipronominien yhteydessä (mitä en siitä huolimatta tajua), mutta viime päivinä olen ihaillut erityisesti heidän herkkää psykologista silmäänsä.

Ehkä heidät koulutetaan hyvin, sillä koulun hallinto ei ryhmiä järjestäessään tee asioita helpoksi. Luokat pakataan niin täyteen kuin suinkin, ja yhteen porukkaan mahtuukin sitten lähes kaikkia Euroopan kansallisuuksia.

Opettaja luovii kulttuurierojen keskellä ja yrittää virittää keskustelua kunkin juurista, identiteetistä ja kotimaasta. Vaan kuinka pitää kieli keskellä suuta, kun ryhmässä on sekä israelilainen että palestiinalainen? Eikä siinä vielä kaikki: samojen pöytien ääressä istuvat myös saksalainen ja puoliksi puolanjuutalainen, jonka isovanhemmat katosivat toisen maailmansodan juutalaisvainojen aikaan. Jälkimmäisen toisen puolen juuret tulevat Kazakstanista - eikä Kazakstanian ja Venäjän suhde taas taida olla aivan selkeimmästä päästä vieläkään.

Melkoinen sulatusuuni tämä Geneve. Muutaman kurssiviikon jälkeen en ihmettele enää sitäkään, että EU ja Euro ovat vaikeuksissa. Enemmän ihmettelen sitä, miten kenellekään on koskaan tullut mieleen edes kokeilla yhteistä valuuttaa ja muuta kiinteää yhteistyötä mantereella, joka on kulttuurisesti näin monivivahteinen!

Tämä esimerkki ei liity rahaan mutta kertonee kulttuurieroista: Meidän ryhmässämme on muun muassa ihminen, jonka mielestä on aivan ok käyttää kokeissa sähköistä sanakirjaa, vaikka sanakirjan käyttö muuten on kiellettyä. Toinen taas ajattelee, että jos tehtävät korjataan yhdessä, voi vastauksiaan vielä siinä vaiheessa vaihtaa - ja laskea pisteet vasta korjausten jälkeen. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten hän tällä logiikalla onnistuu joskus saamaan jotain muuta kuin täydet pisteet.