Arjen luksusta

Töihin junailu vetää kyllä sisäänsä sveitsiläiseen yhteiskuntaan aivan eri tavalla kuin kotona kököttäminen. Aamujunissa on hiljaista - jos joku rohkenee pölpöttää, se on aina englanninkielinen.

Iltapäivisin sitten sveitsiläisetkin ovat virkistyneet niin, että kömpivät kuorestaan.

Eräänä iltana asettauduin neljän istuimen ryhmään, jossa istui jo nuoripari. Joka maalasi, kerrankos tuota. Puolivälissä matkaa aloin epäillä, olisiko luovaa hulluutta ryyditetty kemiallisesti, sillä nuori mies tuijotti lyyrisesti ikkunasta ja tunnelmoi: "En ole koskaan ajatellut, että täällä on näin paljon puita. Näin lähellä kaupunkia, ja näin paljon puita." Well, runollinen sielu?

Tänään istuin neljän ryhmään, jossa istui jo yksi mies. Hän oli varannut vastakkaisen paikan repullaan ja kaivoi eriin huurteisenkylmän Pol Kurger -pullon ja kaksi muovimukia. Puhelinrumba alkoi: "Missä olet? Tule toiseksiviimeisen vaunun ovesta sisään ja käänny vasemmalle." Juna nytkähti jo liikkeelle, puhelinverkko rakoili. "Nousitko varmasti oikeaan junaan?" Pelkäsin jo, etten koskaan saa nähdä, ketä mies odotti, hääpäivää juhlivaa vaimoa vai viikonlopun viettoon karannutta rakastajatarta?

Deitti löysi perille ennen määräasemaani, mutta juhlimisen aihe ei aivan seljennyt. Tuskin kyseessä kuitenkaan rakastajatar oli, koska molemmilla oli sormukset. Tai jos olikin, niin olivatpa molemmat samassa elämäntilanteessa.

Meillä sanotaan septante

Viime viikot ovat pitäneet sisällään paljon ensimmäisiä: ensimmäisen sukupuolispesifin tittelin, ensimmäisen mokan uudessa työssä, ensimmäisen rakon joka aiheutuu siitä, että kengät ovat jalassa ihan koko päivän, ensimmäisen kokemuksen siitä, kun ratuatieasemalla joutuu aamuruuhkassa jonottamaan rappusiin.

Ei varmaan yllätä, että yksi isoimmista kompastuskivistä on kieli, kaikesta harjoittelusta huolimatta. Sveitsiläiset jakautuvat ulkomaanelävien kielimokien suhteen kahteen kategoriaan.

Ensinnäkin ovat valistajat, joiden erityinen rakkaudenkohde on sveitsiläinen numerojärjestelmä. Heidät tunnistaa helposti: kun olet sanonut ison kymmenluvun väärin, otsa rypistyy ja etusormi nousee pystyyn.

Pieni ulkomaalainen onkin ihan pulassa, kun ulkoaopetellut ranskankieliset "neljä-kaksikymmentä-kaksitoista" -tyyppiset lukemat eivät enää ole voimassa. Tilalla ovat hiukan yksinkertaisemmat septante, huitante ja nonante.

Paitsi Genevessä, Ranskan ja Sveitsin rajaseuduilla, missä siirrytään kaiken epäloogisuuden huipentumaan: luetellaan joka toinen sveitsiläisittäin, joka toinen ranskalaisittain. On septante, quatre-vingts, nonante. Jos haluaa välttyä jatkuvalta numerovalistukselta, on pidettävä mielessä kaksi numerojärjestelmää ja jokaisen keskustelukumppanin kotimaa ja -kantoni.

Onneksi numeronihilistit ovat vain yksi kielikoulukunta. Toisen filosofian voisi tiivistää työkaverini lausahdukseen: "Tämä on Geneve, ei täällä kukaan ole sveitsiläinen." Huhun mukaan tämän koulukunnan jäsenet pitävät pikkumokia vain söpöinä. Ryhmään kuuluvat tunnistaa siitä, että kun avaat suusi, he kysyvät seuraavaksi, mistä olet peräisin ja aloittavat sujuvan small talkin (lue: loputtoman kysymyslistan) Suomesta.

Työnhaku on kuin deittailua

Jos aikoo pukeutua mekkoon, on sheivattava sääret. Valittava takuuedustava mekko ja turvahajuvesi, koska niistä tulee itsevarmempi olo.

Ei saa pukeutua lilaan, koska se on surun väri, eikä punaiseen, koska se osoittaa ylimääräistä vahvuutta.

Pitää miettiä muutama neutraali ja sopivasti kiinnostusta osoittava kysymys, jotka eivät kuitenkaan ole liian tunkeilevia eivätkä paljasta omaan asenteeseen livahtaneita väääristymiä.

Olisi koko ajan mietittävä, missä valossa itsensä esittää - mutta kun fiilis on sopivan rento, sitä unohtaa kokonaan stressata.

Pitää valita oikein, mitä tilaa. Ravintolassa ei spagettia eikä kahvilla vaahtoista cappuccinoa, jota ryystäessä ei ehdi puhumaan ja jonka vaahtoviiksiä ei vain pysty pyyhkimään elegantisti.

Sitten kytätään loppuilta kännykkää ja sävähdetään jokaisesta uudesta meilistä: jokonyt, jokonyt? Eikä tietenkään vielä. Kiduttavinta on aavistus siitä, että toinen osapuoli on jo päättänyt, mutta minä en tiedä tulosta.

Minä kun luulin, että tämä vaihe olisi elämässäni ohitse!

P.S. Älkää vielä laskeko peukkujanne tai ottako sormianne rististä, jookos? Mahdollinen kakkoskierros seuraa ensi viikolla, ja kuten treffeilläkin, silloin viimeistään selviää, onko tästä mihinkään.

Tää on niin tätä!

Huomasin jokunen päivä sitten, että blogissani on ollut yllättävä kävijäryntäys pieni vierailijapiikki, ehkä parin tunnustuksen ansiosta. Kauhistuin. Siis enhän minä ollut kirjoittanut mitään moneen päivään! Viimeiset tekstit olivat muutenkin ihan hirveitä! Täällähän näyttääkin ihan nuhjuiselta - nyt uudet potentiaaliset lukijat säikähtävät heti kynnysmatolla!

Fiilis on sama kuin silloin, kun lähtee pyjamahousuissa hakemaan kiskalta maitoa aamiaiskaurapuuroon ja törmää eksäänsä.

Pyjamahousuahdistusta helpottaa, kun ryhtyy tekemään jotain, ihan mitä tahansa. Kiitokset Jennille Georgiaan hienosta A blog with substance -tunnustuksesta.

Jenni oli mukavasti muokannut tunnustuksen sääntöjä niin, että nyt ei jaetakaan triviatietoa bloggarista vaan kahdeksan satunnaista kuvaa.

Antaakseni teille satunnaisotannan arjestani (ja siis tämä blogihan ei millään tavalla ole sitä, krhm), valikoin lähikuvia - siis kuvia, jotka on otettu kilometrin parin säteellä kotoa.

Kuvassa kiteytyy kaksi sveitsiläisyyden peruselementtiä: Ensinnäkin kalkinpoisto on arkirutiineista tavallisempi kuin vaikka kuivausrummun nukkasihdin tyhjennys. Toiseksi juuri tällaisia puhdistusaineita ja muita vieraampia tuotteita etsiessä näpäyttää sormille se, että maan valtakieli on saksa. Aina saa nyhjystää joka purnukasta sen pienimmänkin printin, ennen kuin huomaa, ettei muuten olekaan edes puhdistusainehyllyllä vaan huuhteluainesektorilla. Koska tonttu kommentoi puhdistustulosta joka purkin kyljessä, hän voisi edes varioida ulosantiaan tuotteen mukaan: yhdessä "Oho", toisessa "Wau" ja kolmanessa vaikka "Oups".

Vakiolenkkireittini söpöin bussipysäkki ei suinkaan ole kauounkisuunnittelijoiden neronleimaus vaan paikallisen lemmikkikauppayrittäjän tuotos.

Paikallinen parkkihalli-ilmiö, jossa mietityttää sen oleellisimman lisäksi myös, miten tätä valvotaan. Saako mieskin parkkeerata tähän, jos on huonot käsivoimat ostosten kantamiseen, normiruutuun liian iso auto tai kipeää tekevät kengät?

Lihapiirakat eivät ole arkiravintoani, mutta kotikaupungin boucherie osaa kyllä manipuloida kaupunkilaisten kulutustottumuksia.

Mitä ihmettä tuossa kyltissä tapahtuu? Normaalit kävelyreitit on merkattu keltaisella, mutta tässä vihreässä signaalissa pingotaan sauvojen kera. Sauvakävelyreitti?

Elinkeino talvihorroksessa.

Nämä kaksi viimeistä kuvaa eivät liity mitenkään mihinkään, mutta ohjehan kuuluikin: kahdeksan satunnaista kuvaa.

Annan tunnustuksen jäädä lepämään enkä viskaa sitä enää toiselle kierrokselle blogosfäärin ympäri. Kaikki lukijat ovat tietysti enemmän kuin tervetulleita raportoimaan arjestaan kuvin. Kamera repussa saa kummasti katsomaa omaa lähiympäristöä aiempaa tarkemmin.

Juhlavaa viikonloppua kaikille!

Kansalliskummallisuudet makutestissä

Olen tähän asti suhtautunut peruspositiivisesti sveitsiläiseen kansallisruokaan, ja mitäpä sitä pahaa sanottavaa voisikaan olla juustosta. Sveitsillä on kuitenkin myös omat kansalliskummallisuutensa: suunnilleen jokainen sveitsiläismuksu on kasvanut Ovomaltinilla ja Cenoviksella. Päätin siis vielä ulkosuomalaistumiseni uudelle tasolle ja maistaa, ansaitsisivatko omituisuudet kansallisherkun maineen.

1. Ovomaltin-kaakaojauhe

Ovomaltin on sen verran suosittua, että päätän ottaa testin viimeisen päälle ja antaa Ovomaltinille kaikki mahdollisuudet. Siispä kaakaota mukiin kesken rinnepäivän, kun tuuli on pyryttänyt jäätävää lumisadetta naaman aivan märäksi. Jos kaakao ei silloin maistu hyvälle, niin ei koskaan. Lisäksi juomassa on suunnilleen kaikkia jo löydettyjä vitamiineja, joten se on kuin luotu rinnepäivän energiabuustiksi.

Pieni pettymys juoma kyllä on. Ei pahaa, jotenkin vain mautonta. Tietysti, kun sokeri on poistettu kokonaan. Oikein juotavaa joka tapauksessa, mutta nautin kaakaosta sen verran harvoin, etten usko sokeroidunkaan version tuhoavan terveyttäni.

Ovomaltin-sarjaan kuuluu myös muun muassa suklaalevy ja makea voileipälevite. Hotelliaamiaisella olisi ollut tarjolla yksittäispakkaus, mutten kehdannut sentään napata sitä mukaan, ja kaupassa on myynnissä vain isoja pöniköitä. Sen maistelu jää siis lukijan omalle vastuulle.

2. Parfait-maksapasteija

Parfait-maksapasteija on sekin jonkinsortin kansallisylpeys. Se on, no, maksapasteijaa, ja maistuu aivan omalle itselleen, joten jos aineesta tykkää yleisemmin, on tämäkin hyvää, jos ei - eivät sveitsiläisetkään ihmeitä tee. Maku on vielä hiukan rautaisempi ja yrittisempi kuin makumuistoissani, ja rakennekin hiukan kovempi eli vaikeammin levitettävä. Leivän päällä silti ihan paikallaan.

Vasemmalla maksapasteijaa, oikealla lihaliemikuutio levitteen muodossa.

3. Cenovis-voileipätahna

Cenovis on paikallinen voileipätahna, jota saa myös keittoihin ja ruoanlaittoon yleensäkin tarkoitettuna tiivisteenä. Valitsen voileipätahnan, joka on ilmeisesti se aidoin ja oikein Cenovis.

Epäilyttää jo kättelyssä, sillä tahnalle ei oikein ole mitään viitekohtaa. Se on ruosteenpunaista ja jotenkin kummallisen kiiltävää. Ja ai kamala, miltä se maistuu! Ihan hirvittävää tavaraa, melkein kuin joku olisi saostanut lihalientä maizenalla ja laittanut leivän päälle. Otan pienen palan, pureskelen nopeasti ja juon mehua päälle. Sama uudelleen.

Yritän olla urhea, mutta noin puolet jää syömättä, enkä saa itseäni pakotettua kokeilemaan uudestaan. Joudun vielä tarkistamaan purtilosta, että tämä ei ole se keittotiiviste, mutta ei, tahnaa on todella tarkoitus syödä leivän päällä. Yh.

4. Rivella

Rivellaa kehuinkin jo aiemmin, ja vaikka en edelleenkään oikein osaa määritellä, mitä se on, tykkään mausta edelleen. Ei siis huomautettavaa.

5. Raejuusto

Ruokakokeilureissulla nappasin juustohyllyltä mukaan myös paikallisen raejuuston, Hüttenkäsen. Tämä ei varsinaisesti ole kovin eksoottista, vaan sitä keskieurooppalaisista aamiaisbuffista tuttua raejuustoa, jonka rakenne on vähemmän irtonainen kuin Suomen vastaavissa. Tykkään kosteammasta versiosta itse asiassa enemmän, sillä se on mehevää erityisesti leivänpäällysteenä. Jos tykkää käyttää salaatin lisukkeena, ei ehkä toimi yhtä hyvin kuin Suomi-versio.

Kunhan hieman lihon

Haluaisin voida sanoa, että Sveitsissä on hyvä asiakaspalvelukulttuuri. Haluaisin, koska esimerkiksi ravintoloissa, hotelleissa ja vaikkapa junissa se yleensä onkin. Toivottavasti turisteille jää edes hyvä mieli.

Arkiasioinneissa olen kuullut muun muassa seuraavat lauseet:

- Ihan hyvä koko se on, syötte vain kunnon fonduen alle.

Hiihtopukua etsiessä, kun jalassani olivat yhtä numeroa liian isot housut (olin juuri sovittanut toista väriä, joka kokoa pienempänä istuin täydellisesti.) Olisihan se kieltämättä ihan raikas ajatus vaihteeksi, että näitä housuja voin käyttää sitten, kun lihon, ei sitten, kun sutjakoidun.

- Niin, onhan se mahdollista.

Ylläkuvatussa tilanteessa vastauksena kysymykseen, voisiko saman ketjun toisesta liikkeestä löytyä minun kokoani. Flegmaattista äänensävyä tehosti paikalleen jämähtäminen - ei aikomustakaan liikahtaa kohti puhelinta.

- Oliko tämä ihan varmasti viimeinen kappale?

Kirjakaupan myyjä, kun olin ottanut hyllystä opuksen, jossa oli coup de coeur -mainoslehtinen. Pahimmassa tapauksessahan myyjä olisi joutunut itse viemään lehtisen hyllyn viimeisen kappaleen väliin. Vakuuttelin, että se oli ihan viimeinen sen sijaan, että olisin sanonut, ettei ole minun ongelmani,

- En kyllä yhtään ymmärrä, miksi olette ostanut tällaiset monot. Itse en olisi näitä monoja teille myynyt, ja vaikea tässä on mitään tehdä, kun joku toinen on tehnyt huonon päätöksen.

Näin tuumasi mononsovittaja, kun menin venytyttämään monojani, koska päkiäni on melko läski kantapäähän nähden. Olin kuitenkin kyseiset popot löytääkseni kiertänyt kaikki Uudenmaan monoliikkeet, jutellut kymmenen asiantuntijan kanssa ja päätynyt tuohon malliin, koska se oli vähiten huono kompromissi - päkiää kun on helpompi leventää kuin kantapäätä kaventaa. Lopulta monoista tuli oikein hyvät, mutta kyseisen hepun kanssa en niitä suostu enää fiksaamaan.

- Vastaamme sähköposteihin arkisin kello 8-18.

Ticketconer.aarghin asiakaspalvelu nettisivuillaan. Vastaus on luonnollisesti viikkojen syvä hiljaisuus, kuten jokainen täällä majaileva varmaan tietää. Sähköposteihin nyt on vain turha odottaa vastausta.

- Faksasin kuitin talousosastolle, eikä sieltä ole sen jälkeen kuulunut mitään. Soitamme teille kyllä.

Näin kuului Swisscomin vakiovastaus viime keväänä, kun yritimme turhaan avata minulle lafkan kännykkäliittymää. Ei auttanut kertaalleen maksetun laskun uusiksi maksu, ei liikkeessä piipahtaminen seitsemän kertaa. Asia hautautui ikuisiksi ajoiksi faksin uumeniin, ja minä vaihdoin Orangeen. Sen kuuluvuus on kotona täysi nolla, mutta mihinkä sitä kotinainen kännykkää.

Idiootti - Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta!

Kävin postissa urpoilemassa oikein urakalla.

Ensin menin hakemaan lähetystä, jota postinkuljettaja ei ollut saanut mahtumaan postilokeroomme. Hän soitti kyllä summeria, muttei oikein ollut sellainen ovipuhelinkeskusteluolo. Postissa virkailija hymyili ystävällisesti ja huomautti, että lähetys on noudettavissa vasta seuraavana päivänä. Olisihan se toki ollutkin kumma, jos paketti olisi ollut yhdessä hetkessä posteljoonin kärryssä ja jo seuraavassa postitalon varastossa.

Seuraavana päivänä yritin uudella asialla: tarvitsin merkkejä postikortteihin. Osasin tilata oikean lähetysluokan ja pyytää, että joulumerkkejä kiitos. Virkailija antoi puolet merkeistä minulle ja pyysi auttamaan liimauksessa. Mielellänihän minä, olihan kortteja melko pino. Mutta onko se merkkien nuoleminen nyt oikein hygieenistä? Kostutustyynyä ei ollut lähettyvillä, joten ei muu auttanut. Mutta merkki ei tarttunut korttiin sitten millään!

- Ne ovat tarramerkkejä, virkailija opastaa.
No kappas. Sitten riipimään tarran reunaa.
- Tästä keskeltä, taitatte näin, madame. Pokka pitää, mutta äänensävy lähestyy tarhantädin nuottia.
Madame oppi vihdoin, mutta unohti sen edellispäiväisen paketin.

Toisinaan asiakaspalvelijat puhuvat vierasta aksenttia änkyttävälle hitaasti ja yksinkertaisesti. Monesti olen halunnut sanoa, että olen ulkomaalainen, en idiootti. Tulipa sitten todistettua, että samaan aikaan voi hyvin olla molempia.

Roskapostia

Posti tuoda tupsautti eilen pahviin pakatun tietopaketin ensi vuoden jätteenkäsittelyjärjestelyistä. Mikä hurmaava kirjeen aihe!

Mukana tuli uusi lupakortti, jolla pääsee koko ensi vuoden lajittelemaan roskiaan paikalliselle déchetterielle. Tämän vuoden kortti ei jostain syystä ikinä löytänyt postilokeroomme, ja joka kerta paikalla käydessä on ollut vähän rikollinen olo.

Siinä se töröttää, valmiina käyttöön heti kun vuosi vaihtuu!

Déchetterie onkin mahtava paikka. Jokaisella kunnalla on omansa, ja siellä on luukku aika lailla kaikelle, mistä voi kuvitella haluavansa eroon: erivärisille laseille, metallille, muoville, vaatteille,uulle ja elektroniikalle (josta maksetaan yleensä kierrätysvero oston yhteydessä, joten kodinkoneet voisi palauttaa myös myyntipaikkaan). Lisäksi paikalla on aina hyväntuulista henkilökuntaa opastamassa, mitä millekin lavalle paiskataan.

Vain yksi on joukosta poissa: biojäteastia. Sitä ei kerätä kotoakaan, sillä taloyhtiössä on omat lokeronsa vain sekäjätteelle sekä paperille ja pahville. Olen kuullut huhuja, että joissakin toisissa kaupungeissa biojätettäkin kerättäisiin erikseen. Meidän kaupunkiimme biojätteiden keräyspisteet lanseerataan ensi vuoden alusta, sillä kunnan tavoite on nostaa kotitalousjätteen kierrätysprosentti 60:een nykyisestä 40:stä.

Hyvä tavoite ja hyvä idea, mutta jos roskien lajittelua halutaan tehostaa, pitäisi bioastiat saada jokaisen taloyhtiön kellariin sekaroskisten viereen. Tykkään déchetterie-järjestelystä, sillä on näppärää kuljettaa kaikki kerralla, ja minulle tuottaa ongelmia ainoastaan vihreiden ja ruskeiden viinipullojen erottelu toisistaan (mutta toisinaan paikalla on erikseen tyyppi, joka vahtii tätä värinvalintaprosessia). En silti usko, että lajittelisin bioroskani, jos joutuisin ne déchetterielle viemään - niin usein en siellä käy. Lisäksi keikkaan vaaditaan auto.

Pelkkä läheisyys ei sentään selitä sveitsiläisten kierrätysintoa. Esimerkiksi lasi kierrätetään lähes sataprosenttisesti, alumiinin prosentti nousee ysikympin tienoille ja muovipulloista kierrätetään noin kahdenksankymmentä prosenttia, vaikka kaikki nämä täytyy kärrätä kotoa itse lajitteluun ja vaikkei niistä makseta Suomen tyyliin panttia. Sen sijaan kotoa kerättävästä pahvista ja paperista päätyy kierrätykseen vain noin neljä viidesosaa.

Roskapussi julistaa suunnilleen, että lajittelu on arvostamista.

 P.S. Kunta muisti asukkaitaan myös ilmaisella roskapussilla. Sekajätteet tulee täällä pakata tietynlaisiin jätepusseihin, joista maksetaan ostaessa jätteenkäsittelyvero. Tammikuusta alkaen kauppoihin tulee kuitenkin kunnan oma valko-vihreä säkki. Onhan se kivaa vaihtelua entisiin mustiin pussukoihin. Vähätuloisia ja opiskelijoita ei ole unohdettu: he saavat säkit ilmaiseksi, samoin kuin vastasyntyneet. Vaippoja varten varmaankin.

Tapaus Curry vs. Curry

Suomessa tapasin toisinaan kiepauttaa thai-vaikutteisen tofucurryn pikaisena arki-illallisena. Näin se kävi:

Askel 1: Menin mihin tahansa lähikauppaan ja ostin paketin tofua, pussillisen pakastekasvissekoitusta, purkin kookosmaitoa ja currytahnaa, ehkä chilitahnaakin, jos oli villi olo.

Askel 2: Palasin kotiin, ruskistin tofupalat pannulla, pyöräytin currytahnassa, heitin kasvikset ja kookosmaidon sekaan ja annoin kypsyä saman ajan riisin kanssa. Koristelin seesaminsiemenillä.

Askel 3: Söin.

Koska se on hyvää, vaikkeikaan välttämättä kovin autenttista thaikkua, kokeilen samaa Sveitsissä. Näin se "käy":

Askel 1: Käyn kolmessa ruokakaupassa, ennen kuin löydän currytahnaa. Hylkään samalla ajatuksen tofusta ja ostan sen tilalle kanaa, koska mielellänihän minä kävisin vielä neljännessäkin ruokakaupassa, mutta en kyllä sen jälkeen enää jaksa selitellä Herra Täydelliselle kasvisruoan iloja.

Askel 2: Finduksen Malaysia-sekoituspussin avaamisen sijaan suikaloin paprikan, pesen ja viipaloin porkkanat, nypit parsakaalista nuput, sulatan ja huuhtelen pavut, kuorin ja kuutioin ananaksen. Sitten suikaloin kanan, ruskistan ja pyöräytän curry- ja chilitahnassa.

Askel 3: Yritän arvailla eri vihannesten kypsymisaikoja niin, että kaikki tulisivat padasta ulos al dente. Mietin niin tiiviisti, että unohdan laittaa riisin kiehumaan. Kun muistan riisin, alan arvailla oikeaa annoskokoa. Miten monta desiä on Ben-sedän valmiiksi paketoiduissa kahden hengen pakkauksissa? Pakkauksen kyljessäkin on joku ohje, mutta ne ovat aina liian isoja, että ihmiset kuluttaisivat ja ostaisivat enemmän, tai pieniä, koska ravintotietojahan lukevat yleensä laihduttajat.

Askel 4: Riisin kypsyessä jatkan kypsymisaikojen arvailua ja mietin, onko kookosmaitoon nähden kasviksia liian vähän, sillä maitopakkaus on täällä erikokoinen.

Askel 5: Pyydän miestä tuomaan kaupasta seesaminsiemeniä, koska ne olivat minun kaupassa käydessäni loppu. Eli en tiennyt, millä osastolla niitä myydään enkä kehdannut kysyä.

Askel 6: Puolitoista tuntia myöhemmin syödään.

Tuomio: Sveitsi-curry päihittää maussa Suomi-version tuoreiden raaka-aineiden ansiosta, ja itse asiassa kana istuu makukokonaisuuteen oikein hyvin. Lisäpisteitä olisi voinut tulla myös siitä, että puolivalmistepakkausjätteen sijaan pääosa on biojätettä, mutta koska niitä ei täälläpäin lajitella, se piste jää saamatta.

Suurimmat liikenneriskit

Pidän Sveitsin rekisterikilpiä varsin informatiivisina, sillä niistä käy ilmi, mihin kantoniin auto on rekisteröity. Usein vietänkin moottoritiehetket opiskellen kantonitunnuksia. Aivan kaikkia en vielä osaa ulkoa, mutta suuresta osasta olen ehtinyt jo kehitellä melkoisia ennakkoluulojakin syväluotaavia yleistyksiäkin.

Tässäpä pieni lukuopas kanssa-autoilijoiden tulkintaan Sveitsin moottoriteillä, olkaa hyvät!

GE = Geneve
Geneveläiskuksi on tottunut ruuhkaan eikä kaipaa liikenteessä omaa tilaa.

Liikenneruuhka geneveläisittäin.

Suurin riski: Kuvittelet perässä vasemmalla kaistalla ajavan tyypin haluavan ohittaa, koska hän ajaa niin lähellä. Väistät oikealle - ja jäät seuraavaksi kymmeneksi kilometriksi jumiin matkailuauton taakse. Geneveläinen roikkuu kuolleessa kulmassa eikä aiokaan ohittaa. Lähellä ajaminen on vain hänen tapansa tiivistää ruuhkaa.

VD = Vaud 
Vaudlainen kuljettaja on hyvin samantyyppisen kuin geneveläinen, jakavathan kantonit ison osan aamuruuhkistaan. Vaud on kuitenkin laaja kantoni, jonka toinen pää ulottuu Alppien reunaan, joten osa kuljettajista muistuttaa valaislaisia (ks. kohta VS).

Suurin riski: Tunkee ajamaan viereesi liikenneympyrässä, joka suomalaisen silmiin on aivan selkeästi yksikaistainen, sveitsiläisen mielestä vähintään kaksikaistainen. Käyttää lisäksi vilkkua liikenneympyrässä törkeän epäloogisesti.

JU = Jura
Juralaiset ovat vuoristolaiskansaa, jotka ylpeilevät kyllä kylmänkestävyydellään mutta eivät harrasta talvirenkaiden käyttöä.

Ja sama juralaisittain.

Suurin riski: Jos talvirenkaiden virkaa toimittavat peräkonttiin sullotut lumiketjut ja suurin osa työmatkasta on alamäkeä vuorenrinnettä alas... Juu, jos pystyt jäämään talviaamuna kotiin, pyöräytä kulhollinen poppareita, asetu ikkunan ääreen tarkkailemaan teiden tapahtumia ja näppäile hätänumero kännykkään valmiiksi.

VS = Valais 
Valais on pääasiassa saksankielinen ja hyvin vuoristoinen kantoni, jossa arvostetaan ennakoitavuutta ja omaa tilaa. Siksi valaislainen onkin motarilla helppo ohittaa: hän luikkii kiltisti karkuun oikealle kaistalle, kun ajat alle sadan metrin päähän.

Valais'ssa seutua tuntemattomalle paras kulkuvälinen on hiihtohissi.

Suurin riski: Rauhalliset refleksit, joiden vuoksi perässä ajavan on esimerkiksi valoista lähdettäessä varottava, ettei vahingossa kaasuta VS-kilpiä lyttyyn. Samantyyppistä ajokulttuuria harrastetaan Bernissä (BE) ja Graubündenissa (GR). (Ja yhtään eivät ole ranskankielisten sveitsiläisten ennakkoluuloja nämä, vaan ihan ovat totta!)

TI = Ticino
Italiankieliset ticinolaiset rakastavat omaa tilaa moottoritiellä lähes yhtä paljon kuin valaislaiset, mutta italialaisen temperamentin ansiosta heillä on nopeat otteet liikkeellelähtö - ja kaistanvaihtotilanteissa.

Suurin riski: Sen kummemmin ticinolaisia kuin valaislaisia ei pidä pitää huonoina kuskeina vain siksi, että he ovat moottoriteillä varovaisia ja jättävät turvavälin. Pienillä vuoristoteillä he vetävät heittämällä ohitse, todennäköisesti toinen sisä- ja toinen ulkokurvin puolelta.

Tällaisilla kaduilla ticinolaiset ovat vahvimmillaan.

 AI = Appenzell Innerrhoden 
Appenzell on pieni itäsveitsiläinen kantoni ja ihmettelin pitkään, miksi varsinkin lentokentälle vievä moottoritie on kantonin kokoon ja kaukaisuuteen nähden kohtuuttoman täynnä AI-autoja. Sveitsiläistuttava valisti, että autovuokraamoiden kannattaa verotuksellisista syistä pitää kirjansa Appenzellissa, joten AI tarkoittaa Länsi-Sveitsissä yleensä turistia.

Suurin riski: Ennakoimattomuus. Navigaattori peittää puolet näkymästä tai ohjeistaa strategiset 50 metriä liian myöhään, mikä johtaa holtittomuuteen liittymäalueilla.

ZG = Zug ja SZ = Schwyz 

Molemmat ovat Zürichin kupeessa köllötteleviä pikkukantoneita, joiden veroprosentit ovat maan alhaisimpia (lue: joiden asukkaat ovat maan rikkaimpia). Rajallisesti samat piirteet pätevät myös zurichilaisiin kuskeihin (ZH).

Suurin riski: Aina kun jompikumpi tunnus osuu näköpiiriin, alan miehen ajaessa tarkkailla hänen ajolinjojaan ja navigaattoria, sillä seuraavassa mikrosekunnissa miehen huomio tulee täysin kiinnittymään mielettömiin autoihin kilpien edessä, ja apukuskin on otettava väliaikaisesti ajatteluvastuu. Vaatii myös harjoitettua sietokykyä käydä joka autoreissun yhteydessä keskusteluja siitä, mikä auto meille seuraavaksi hankitaan (ja kun ei kuitenkaan hankita).

Ihan turvallisuuden vuoksi: tällaiset autot kannattaa katsoa autonäyttelyssä, ei liikenteessä.

F = France

Ranskalaisilla kuskeilla on ticinolaisen refleksit, geneveläisen oman tilan tarve ja vaudlainen epälogiikka vilkun käytössä. Kaksikaistaisen tien oikealla kaistalla hän saattaa pitää vilkkua päällä, vaikkei aikoisikaan vaihtaa kaistaa, samoin vasemmalla, vaikkei ole enää, minne vaihtaa.

Suurin riski: Sveitsiläiskuski alkaa ajatella enemmän omia ranskalaisennakkoluulojaan kuin liikennettä, ja niillä geneveläisillä turvaväleillähän siitä vasta riemu syntyy.

Kyselykausi

Yleensä niin sveitsiläiset kuin ulkomaalaiset ovat kohteliaan kiinnostuneita Suomesta. Varsinkin tuttavuuden alkuvaiheessa vaihdetaan paljon kansallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja kokemuksia. Teen sitä itsekin: kyselen toisen kotimaasta ja kielestä, kun en henkilökohtaisuuksista kehtaa, ja hiljaa oleminen se vasta noloa olisi.

Suomeen liittyvät kysymykset ovat vain usein turkasen vaikeita! Usein tekisi mieli vastata "Ei aavistustakaan". Tässä pieni Q & A - ensimmäiset vastausrefleksit ja ne fiksummat vaihtoehdot.

Mikä on perinteistä suomalaista ruokaa? 

Ensimmäisenä mieleen tulee tokaista "Tuota en ole kauheasti miettinytkään." Minkä ruokalajin voisin sanoa? Noin puolet tuntemistani tamperelaisistakaan ei tykkää mustasta makkarasta, poronkäristystä olen itse tainnut syödä kerran. Puhun siis ympäripyöreitä: "Se vaihtelee paljon, mutta Suomessa syödään paljon myös kansainvälisiä ruokia. Esimerkiksi aasialaisia ravintoloita on joka paikassa. Kesällä grillataan, ja perunaa syödään kyllä ympäri vuoden."

Tortillat kelpaavat minulle niin Sveitsissä kuin Suomessakin.

Syövätkö suomalaiset paljon juustoa?

Tämän kysymyksen kuullessani mielessä kävi, että niin ainakin paino-ongelmien määrästä voisi päätellä. Parempi kikka on kuitenkin vedota kanssapuhujan kansalliseen ylpeyteen: "Eivät yhtä paljon kuin sveitsiläiset." Kevytjuuston olemassaolosta ja suosiosta en uskalla sveitsiläiselle kertoa. (Jos muistan tilastot oikein, suomalaiset syövät vuodessa karkkia saman verran kuin sveitsiläiset juustoa.)

Tämän lähemmäs fondueta en ole kamerallani päässyt. Kun pata tulee pöytään, kamera lähtee.

Onko Suomessa vaikea saada töitä Euroopan kriisin vuoksi? 

Tosiasiassa en todellakaan tiedä (tätäkään), sillä työskentelin valmistumisestani muuttoon saakka samalla työnantajalla, enkä siis ole juuri töitä hakenut. Onneksi kysymykseen sisältyy usein oletus "Muutitko Sveitsiin siksi, että Suomesta on mahdoton saada töitä", joten keskustelu on helppo luovia sitä kautta helpompiin aiheisiin, eli parisuhteeseen.

Sataako Suomessa enemmän kuin Sveitsissä?

Tee itsestäsi pelle: "Ei, mutta jos aamulla sataa, sataa yleensä koko päivän. Siksi minun pitikin täällä opetella, että vaikka aamulla tarvitsisi sateenvarjoa ja kumppareita, on laukkuun syytä pakata myös aurinkolasit ja sandaalit." Kerran väsyneenä olin varomaton, tietosanakirja-minäni pääsi putkahtamaan ulos ja se sanoi näin: "Tilastojen mukaan Sveitsissä ja Suomessa sataa aika lailla saman verran, paitsi Suomessa sataa kevätkuukausina vähän vähemmän. Oikeastaan Sveitsissä sataa suunnilleen yhtä paljon ympäri vuoden, syksy ja talvi vain tuntuvat sateisemmilta, sillä silloin on enemmän pilvisiä päiviä." Yllättäen lisäkysymyksiä ei tullut.

Olikohan se sadetilasto edes oikeassa? Svetsissä näyttää tällä hetkellä tältä.

Lisäksi olen vastannut muun muassa näihin: Onko suomen kielessä paljon vain vähän sanoja verrattuna esimerkiksi ranskaan? Miten monta taivutusmuotoa on sanalla "tankata"? Ovatko suomalaiset liikennemerkit samanlaisia kuin sveitsiläiset? Entä kuka liikenneympyrässä saa mennä ensin?

Liikennelaitos on minulle velkaa

Arkipäivää muulle maailmalle, ihmeellinen innovaatio Geneven liikennelaitokselle: lippuautomaatti, joka palauttaa rahaa!

Eilen pääsin käyttämään tätä ihmettä ensimmäisen kerran. Tähän saakka ratikkapysäkille on pitänyt varautua tasan kolmen ja puolen frangin kanssa, jos ei halua kokea sitä mahtavaa fiilistä, joka seuraa kun syöttää koneeseen viisifrangisen ja vasta sen jälkeen oivaltaa, että vaihtorahat saadakseen täytyisi mennä kuitin kanssa liikennelaitoksen neuvontaan... Vielä mahtavampi fiilis on, jos matkustaa kaverin kanssa ja on laskenut, että rahat riittävät juuri kahteen lippuun - paitsi etteivät sitten riitäkään, sillä kahta lippua ei voi maksaa yhdessä ja masiina nieli puolet budjetista.

Saatavia liikennelaitokselta olisi varmasti jo useampi kymppi, mutten ole aivan varma, kuinka pitkältä ajalta rahat voi hakea takautuvasti.

Huomaatteko kuvassa toisen geneveläisen harvinaisuuden? Aparaatti hyväksyy myös pankki- ja luottokorttimaksut. Osa automaateista hyväksyy maksut vain käteisellä tai TPG:n omalla maksukortilla, joita niitäkin selkeyden vähentämiseksi on kahta erilaista, jotka eivät tietenkään käy kaikkiin koneisiin. Rahoittaakohan laitos useaa rinnakkaista maksujärjestelmää niillä vaihtorahoilla, joita matkustajat eivät koskaan peri takaisin?

Näissä fiiliksissä pakkaan matkalaukkuni ja lähden piipahtamaan teknologiaihme-Suomessa. Seuraavan puolentoista viikon aikana siis tiedossa oman sveitsiläistymisen testaamista, jos vain yllän enää niin korkealle teknologiselle tasolle, että kykenen postaamaan matkalaitteistolla.

Vauhdilla tai vimpan päälle

Yhdestä asiasta en parisuhde-elämässä tykkää: siitä, että kaikki kestää niin kauan.

Itse olen, kiertoilmaisua käyttääkseni, ripeä henkilö. Herra Täydellinen taas on huolellinen. Minä olen yleensä jo menossa, kun hän vasta on saanut vaihtoehdot kartoitettua ja päätöksenteon alulleen.

Esimerkiksi pari viikonloppua takaperin käytimme kokonaisen lauantaipäivän valitessamme matkakohdetta, ja suurimman osan ajasta hotellia. Valikointia ei juurikaan helpottanut se, että loma-ajankohdan päättäminen oli jäänyt pähkäilyn huolellisen harkinnan vuoksi suhteellisem viime tippaan.

Mies mietti, minne menisi, löysi kivan hotellin, kävi läpi hinnan kaikissa netin varauskoneissa ja tuli siihen tulokseen, ettei tuonne, ja aloitti alusta. Siinä välissä minä olin ehtinyt innostua, nähdä meidät hotellin terassilla iltapäivädrinksuilla ja tsekata esillä olevat taidenäyttelyt, ja jouduin surulla siirtämään suunnitelmani seuraavaan kertaan.

Kun hän tiesi suunnilleen kaikkien eurooppalaisten kaupunkien säätilastot, hotellien hinnat ja asiakasarviopisteet, hän oli valmis tekemään päätökseen. Samassa ajassa minä olisin valinnut kaupungin, varannut lennot ja hotellit ja pakannut matkalaukut. Kenties tosin myös huomannut varanneeni hotellin ja lennot eri kuukaudelle/vuodelle/kohteeseen, tietysti ilman muutos- ja peruutusoikeutta.

Tänään taas mietin aamukahvin äärellä, lähtisimmekö Juralle reippailemaan. Vai sittenkin eläinpuistoon? Elokuviin? Lenkille? Lopulta mietintä päivän lehden ja internetin uutisvirran ääressä vei niin pitkään, että olikin jo lounasnälkä. Niinpä olimme kotona vielä neljältä iltapäivällä.

Lopulta päädyimme sunnuntaikävelylle linnanpuutarhaan, kuuntelimme katusoittajaa ja joimme ylihintaista cappucinoa, muutaman tunnin miniloma siis. Yksin se kaikki olisi ollut tylsempää (ja nopeampaa).

Tunnollisuuden toinen puoli

Kun aloitin kielikurssin sveitsinsaksalaisten kanssa, olin ihastunut ja kauhistunutkin heidän tunnollisuudestaan ja täsmällisyydestään (koska he saivat minut näyttämään huolettomalta hulttiolta, joka ei osaa käytöstapoja).

Tänään opin tunnollisuuden toisen puolen. Työparini oli jättänyt eilisen kurssin väliin huonovointisuuden vuoksi, ja tästä seurasi se, ettemme voineet pitää yhteistä esitelmäämme. Hän kuitenkin sanoi tulevansa tänään, ja olin sopinut opettajan kanssa esityksen siirrosta.

Aamulla sain kuitenkin viestin, jossa kurssikaverini sanoi, ettei tule kurssille - mutta tulee kurssin päätösjuhlaan iltapäivällä. Kyse ei siis ollut enää huonovointisuudesta, vaan poissaolon selitys oli yksinkertainen: Kurssilta saa sääntöjen mukaan olla poissa maksimissaan kaksi päivää, muuten jää ilman kurssitodistusta. Koska tämä tunnollinen sveitsinsaksalainen opiskelijatar oli missannut vain yhden päivän, hänellä oli edelleen toinen poissaolo käyttämättä.

Ei sillä, olin yliopistoaikoina ihan samanlainen. Ihmettelin suuresti nykyisen minäni kaltaisia, yleensä vähän vanhempia opiskelijoita, jotka kävivät luennoilla ihan vain mielenkiinnosta ja oppiakseen jotain. Epäilyttävää.

Esitelmän kanssa kävi onneksi hyvin: opettaja on takuuvarma ranskalais-sveitsiläinen, joka ei pidä kirjaa siitä, kuka kurssiesitelmän on pitänyt ja kuka ei. Tänä aamuna hän oli jo unohtanut koko asian.

Ei mitään sanottavaa -postaus

Tämä on niitä hetkiä, jolloin ei oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa, mutta koska edellisestä postauksesta on jo aikaa, tuntuu siltä, että jotain pitäisi kirjoittaa.

Pengoin inspiraatiota etsiessäni blogin luonnoksia. Jaan nyt teidän aikanne kuluksi muutamia huomioita, joista olen nyt pari kuukautta myöhemmin kummasti eri mieltä.

1) Ensimmäisellä viikollani Sveitsissä olen kirjoittanut blogin luonnoksiin:

"Onneksi vastapäisessä talossa on toimistoja, pysyypä jonkinlainen kontakti todellisuuteen, jossa ihmiset käyvät töissä." 

No, se kontakti riittää tällä hetkellä oikein hyvin. En kaipaa töihin. Tätä en uskaltaisi kovin monelle ei-anonyymina tunnustaa, sillä ihmisen nyt vain kuuluu käydä töissä. Jos jotain kaipaan, niin taloudellista riippumattomuutta, mutta muuten nautin täysin tästä mahdollisuudesta miettiä, mitä voisin loppuelämälläni tehdä. Kerrankin on mahdollisuus ihan rauhassa tunnustella, mihin suuntaan elämäänsä haluaisi viedä.

2) Olen kirjannut myös näin:

"Vinkki kotihenkilöille: älä avaa viinipulloa maanantai-iltana .Koska sitten avattu pullo on kaapissa vielä tiistainakin, ja kurssipäivän jälkeen, silitysaktiviteetista huolimatta, jossain vaiheessa tulee mieleen, että jos ottaisi lasillisen. Keskiviikkona, tai viimeistään torstaina maistelu on helppo aloittaa jo lounaalla: onhan ihan kohta jo viikonloppu.

Siinä sitä sitten ollaankin.

Kun Täydellisten naisten Bree alkoholisoitui kotirouvavuosinaan, hänen ongelmansa tuntui kaukaiselta. Olin juuri siirtymässä opinnoista työelämään, eikä päähäni ollenkaan mahtunut, miten tässä maailmassa edes ehtii alkoholisoitumaan.

Näillä ehdoilla se onnistuu: On liikaa aikaa ja viinikaappi, jonka lukkoa ei käytetä. Viini on hyvää ja siitä tulee hyvä mieli. Ahdistaa niin uusi elämäntilanne kuin liika tekemättömyyskin."

Olen kuitenkin joutunut lykkäämään alkoholisoitumista myöhemmäksi, sillä olen lähes kiireinen. Jouduin jopa kaivamaan kalenterin esiin talvivaatelaatikon keskeltä, että pysyisin kärryillä siitä, missä minun pitäisi milloinkin olla.

3) Tälle päättelyn helmelle nauran ehkä eniten:

"Ymmärrän hyvin, miksi 50-luvun naiset halusivat pitää kotihommat tiukasti näpeissään. Se ei ole alistumista, se on elämän ottamista hallintaan. Se on oman alueen raivaamista tässä elämässä, emansipaatiota suorastaan. Jos naiset suljetaan miesten maailman eli työelämän ulkopuolelle, heidän täytyy rajata itselleen oma maailmansa. Ei miesten voi antaa joka alueella huseerata, kuten minäkin ilmoitin suuren imuririidan yhteydessä."

Ehkäpä olen onnistunut raivaamaan itselleni oman kolosen tästäkin maasta, sillä olen luovuttanut imurivuorot suosiolla Herra Täydelliselle ja tyytynyt itse silittämiseen.

Kankeaa on!

Sveitsiläinen byrokratia pääsi taas yllättämään. Innostuin tilaamaan Marie Clairen, josta tehdään aivan oma Edition Suisse. Mikä muuten tarkoittaa aivan samaa lehteä, jonka lopussa on muutama sivu kauniita tavaroita sveitsin frangeissa hinnoiteltuna.

Joka tapauksessa, irtonumeron mukana tullut tarjous oli hyvä, ja ajattelin, että olisihan se kivaa, että kotiin tulee ihan oma lehti. Täytin tilauslomakkeen, jossa kysyttiin, haluanko maksaa laskulla vai luottokortilla. En halunnut rustata luottokorttitietojani postikortille, joten ruksasin laskun.

Valintaan johti aloittelijan moka: menin kuvittelemaan, että tämä hoituu niin kuin Suomessa. Että lehti alkaa ilmestyä postilokeroon, ja lasku tulee joskus perässä.

Lasku tulikin parin viikon päästä, ja sen lopussa ilmaistiin korulausein, että tilaukseni astuu voimaan, kun laskun maksu on käsitelty Marie Clairen Sveitsin-tilauskeskuksessa, mihin menee parhaassa tapauksessa kuusi viikkoa.

Toivon, että heidän laskunkäsittelynsä on kuitenkin nopeampaa kuin Swisscomin, missä yhden laskun tarkistamiseen menee empiirisen tutkimuksen mukaan vähintään kolme kuukautta.

Voilee-verhon takaa

Olen rasittavassa vaiheessa ystävyysrintamalla: Suomen-ystävien silmissä olen ilmeisesti menettänyt ulkomailla asuvan ystävän eksoottisuuden, sillä vastaukset sähköposteihin viipyvät yhä pidempään ja lyhenevät lyhenemistään. Uudet ystäväni täällä taas ovat sen verran uusia, että syvempi side ei ole vielä ehtinyt syntyä.

Aloitetaan vanhoista ystävistä. Ensin ajattelin, että olen itse laiska pitämään yhteyttä, ja varsinkin kulttuurisokin aikaan olinkin. Tarvitsin muutaman viikon sopeutuakseni kunnolla arkeeni täällä, ennen kuin energiaa riitti yhteydenpitoon Suomeen. Sitten huomasin, että yllättävän harvoin viestini saivat vastauksen, ja usein viestittely uuvahti pariin ensimmäiseen viestiin. Keksin kolme mahdollista selitystä:

1. Minusta on tullut uskomattoman tylsä. Ennen saatoin käydä ystävieni kanssa vaikka skumpalla, ja nyt he eivät kestäkään minua selvinpäin, edes tietotekniikan välityksellä.

2. Ehkä he saavat kuulla minusta ja kuulumisistani riittävästi blogin välityksellä. Mutta rakkaat hei, tällä foorumilla viestit kulkevat pääasiassa yhteen suuntaan.

3. Tai sitten minun on vain hyväksyttävä, että ystävyydet riippuvat todella paljon siitä, keiden kanssa on jatkuvasti tekemisissä, keiden lähellä asuu ja keitä säännöllisesti tapaa. Sattumalla taitaa olla isompi rooli kuin kuvittelinkaan.

Mitä taas tulee uusiin ystäviini, no, ystävyys nyt vain vaatii aikaa kehittyäkseen. Lisäksi kieli heiluu välissä, ei nyt kielimuurina, mutta voilee-verhona kuitenkin. Usein tunnen, että kuljen sumussa: reagoin kaikkeen minulle sanottuun hieman hitaammin, hieman pienemmällä volyymilla. Nopeasta ihmisestä se tuntuu siltä, kuin olisi menettänyt osan persoonallisuudestaan!

Pölyrättipulma

Tässäpä aiemman rahapulman veroinen parisuhdeongelma: siivoaminen. Molemmat riidanaiheiden kärkitiloilla noin yleisestikin, uskon

Aiemmin pohdin ja sain lukijoiltakin kivasti kommentteja siihen, miten rahankäyttö kannattaisi ratkaista, kun vain toinen käy töissä. Entä miten kodinhoito?

Minusta on aivan ok, että teen enemmän kotitöitä. Vietänhän enemmän aikaa kotona, minulle jää opiskelun ja arkiaskareiden hoitamisen jälkeenkin reippaasti enemmän vapaa-aikaa kuin Herra Täydelliselle ei-niin-täydellisen pituisten työpäiviensä jälkeen.

En ole mikään kodinhengetär, ja kauppakäynti on minulle aina pieni rutistus. (Siis kuka muistaa ulkoa, että on eilen käyttänyt viimeisen kahvin suodatinpussin?) Pystyn tähän silti, koska pääasiassa arkipäiväni ovat varsin rutistuksettomia. Lisäksi pitäydyn mielelläni siinä kuvitelmassa, että noin yleisesti ottaen autot tankkautuvat itsestään, vaihtavat renkaat silloin, kun talvi on ohi ja ovat vihdoin oppineet täyttämään itse tuulilasinpesunesteen säiliön - eikös se kuulu automaattisten tuulilasinpyyhinten ajatukseen?

Mutta tässä tulee se ongelma: Miten määrittää sellaiset siisteysstandardit, että ne tyydyttävät molempia eivätkä kuluta puhki kumpaakaan? Meillä tilanne on se, että jos noudattaisin Herran siisteysstandardeja, en muuta ehtisi tekemäänkään. Ihan oikeasti. Voisin samantien vaihtaa intensiivikurssin kerta viikossa -opintoihin ja ostaa ylimääräisen hammasharjan kaakeleiden välien kuurausta varten.

Jos (=kun) taas en siivoa ihan niin pedantisti, Herra siivoaa itse. Silloin yhteinen parisuhdeaika uhkaa kutistua pieneksi kuin villatakki tuhannen kierroksen linkouksessa. Enhän minä muuttanut kahdentuhannen kilometrin päähän vain siksi, että yhteistä aikaa on melkein yhtä vähän kuin ennenkin!

Nyt kun mies on työmatkalla, minulla on omat huvini, ja kieltämättä kerrankin ilmaiset: Jätän astiat laittamatta tiskikoneeseen, vuoteen petaamatta ja pidän pyykkejä päivätolkulla kuivaustelineellä. Aivan kuin sinkkuaikoina!

Tahdon kauppakouluun

Hitaampaa kuin uuteen maahan kotiutuminen taitaa olla parisuhde-elämän oppiminen.

Todiste: Opin ehkä noin puolessatoista kuukaudessa käyttäytymään sujuvasti kaupassa. Siis esimerkiksi odottamaan kaikessa rauhassa, kun edellä asioiva ensin pakkaa kaikki seitsemän kassiaan, ennen kuin verkkaisesti lontustaa kassalle maksamaan koko lastin - käteisellä. Aika nopsaan lakkasin myös tönöttämästä pankkikortti valmiina lukijan suulla, kun myyjä lataa ostoksiani hihnalle. Hipsin kiltisti pakkaamaan ne ennen maksamista ja opin erikseen huomauttamaan, että tämä tulee sitten kortilla.

Sitä en kuitenkaan ole oppinut vieläkään, että jos haluaa tehdä ruokaostokset kahdelle ihmiselle useammaksi kuin yhdeksi päiväksi, on hylättävä kori ja otettava kärry. Ja enemmän kuin yksi kauppakassi.

Yhä vain taiteilen hehtaarimarketin käytäviä kädessäni sangoistaan aivan venynyt kori, jonka päällä tasapainottelen vielä yhtä kesäkurpitsaa, salaattisekoitusta ja paahtoleipää. Vessapaperi loppuu ihan kohta, sillä en tämän höhötyksen kanssa jaksanut palata kaupan toiseen päähän sitä hakemaan. 

Valitusta yltäkylläisyydestä

Asiat eivät ilmeisesti koskaan ole riittävän hyvin. Olen seuraillut netti-tv:n kautta Subin Iholla-sarjaa, josta eräs nettikeskustelija kommentoi, että on se kumma, kun on omakotitalot ja kaikki, ja sitten nainen vain valittaa, että on väärin joutua pesemään pyykkiä.

Se kolahti. Siitähän minäkin valitan. Että paitojen silittäminen on niin rankkaa. Että en voi laittaa ruokaa, kun olen flunssassa. Mikä pakko minun on aina käydä kaupassa? Kurssikavereiden kanssa urputamme siitä, miten toimettomuus rassaa, vaikka moni uraa tekevä ystäväni vaihtaisi ainakin omien sanojensa mukaan oman putkensa milloin tahansa minun näköalattomuuteeni.

Minusta se, että kaiken tämän laiskanpulskean yltäkylläisyyden keskellä valitamme, ei kerro siitä, että mikään ei riittäisi. Arvostan kyllä tätä elintasoa, mahdollisuutta nähdä uutta, ja uhraan siitä hinnasta kaiken sen, mitä jätin Suomeen.

Valitus kertoo minusta siitä, miten vaikeaa on tehdä itsensä onnelliseksi. Ehkä sitä ei huomaa puutteen keskellä. Täällä yltäkylläisyydessä huomaa kyllä, että lopulta itsensä kanssa joutuu olemaan aina. Että itseään ei pääse pakoon. Valitus ei johdu siitä, etteikö tämä elintaso riittäisi, vaan että tästä elintasosta huolimatta olemme samojen ongelmien äärellä. Näillä asioilla on hyvin vähän tekemistä keskenään.

Täällä huomaa myös sen, että vaikka on saanut paljon, on yläpuolella vielä enemmän niitä, jotka ovat saaneet paljon enemmän. Eivätkä he todellakaan ole sen onnellisempia. Olen näiden kuukausien aikana tullut hyvin varovaiseksi arvioimaan toisten elämää sen perusteella, mitä heillä on - tai mitä he muille näyttävät.

Huomio tekee nöyräksi. Ehkä ainoa ero aiempaan valittamiseen on se, että tämän jälkeen ei enää tarvitse haaveilla "mitä jos saisin" tai "sitten kun minulla on". Olen saanut ja minulla on. Nyt on aika tehdä siitä jotain.