Täältä karttuivat loma(k)ilot

Minulla on puolisen tuntia aikaa ja mietin, pitäisikö siivota vai tulla blogiin.

Olkaa hyvät, tässä viimeinen kertaus Val d'Isèren lomatunnelmista, ennen kuin keskityn taas sveitsiläiseen arkielämään.

Haluan kuitenkin vielä jakaa kanssanne muutaman sanasen itse kylästä, koska se oli ehdottomasti paras alppikyläkokemus sekä minulle että Herra Täydelliselle tähän mennessä.

Jaa miksikö? Koska siellä oli elämää! Viimeiset pari talvea olemme lomailleet Sveitsissä, ja sesongin aikanakin kylien keskustat ovat luvalla sanoen vaisuja. Viime vuonna söimme kolme kertaa samassa ravintolassa, koska hyviä paikkoja ei vain ollut. Tänä vuonna emme edes ehtineet käydä kaikissa paikoissa, missä olisimme halunneet - emmekä muodostaa vaki-aperopaikkaa, koska lähes joka illalle riitti oma.

Tässä siis muutama sattumanvarainen paikka ja elämys, jotka jäivät mieleen.

Ilta-aktiviteetteja! Kylässä oli matkamme aikana muun muassa markkinat, ulkoilmamusiikkitapahtuma, kaksi ilotulitusta ja hiihdonopettajien soihtukulkue - rinnettä alas tietysti.

Arjen helpotusta. Le Chevallot -kahvilaketju pystyy kaikkeen: taltuttamaan pikkunälän rinnepäivän jälkeen ilman rasvaähkyä, tarjoilemaan teet ja vohvelit terassille ja myymään leivät aamiaiselle. Lisäksi kylässä oli myös pari aivan kunnon markettia, joten itse kokkailukin olisi onnistunut.

Jälkkäreitä - tarkasti puoliksi. Tämän pain perdu eli köyhät ritarit -annoksen nappasin Tête de Solaise -ravintolassa, jonne myös suksettomat pääsevat kabiinihissillä. Puolitamme usein jälkkärit niin, että minä syön lopulta noin kolmanneksen, mutta tämä meni viipaleelleen tasan. Ritareiden alla vatsassa pötkötti paras tryffelipasta vuosiin.

Baariruokaa. Wine Not -viinibaarissa on myös kunnon ruokalista, ja hetken wokkini oli kertakaikkisen onnistunut. Laseittain tarjoiltavien viinien lista oli herkullinen sekin.

Juustoa. Tässä möllöttää elämäni ensimmäinen oikea raclette. Paikka ei ollut niin ikimuistoinen, että haluaisin mainita sen nimeltä, mutta herkullisen näköistö raclettea tarjoilivat ainakin ravintolat Bistro des Cimes ja Le 1789.

  
Suuria salaattiannoksia. Le 1789 -ravintolaa suosittelen muiden ruokalajien puolesta, vaikka varausta onkin hankala saada, ja sittenkin joutuu valitsemaan, haluaako syödä jo seiskalta vai vasta puoli kympiltä. Jos olisin tiennyt, että alkusalaatin vetoisuus on litra ja että pääruoan rinnalla tarjotaan puolilitrainen lisukesalaatti, olisin ottanut alkuun etanapannun. Tai jättänyt entréen kokonaan väliin, sillä savoilijainen perinnepasta oli täyttävä yksinäänkin.

Kelkkakyytiä sisätiloissa. La Luge -ravintola (eli kelkka) oli yhtä täynnä kuin Le 1789, ja siellä joutui tekemään saman valinnan ruokailuaikojen suhteen, mutta kyllä syömämme lihafondue talon kastikkeilla paikkasi vaivannäön.

Hitsit, oli kyllä mahtava loma! Eipä tämä arkikaan pöllömpää ole: nyt säntään lentokentälle Suomesta lentävää ystävää vastaan. (Sen takia sitä siivoamistakin hetken harkitsin.)

Edessä tyttöjen viikonloppu!

Sydämentykytyksiä hiihtohississä

Tässä sitä nyt tulisi: eilen lupaamaani kuvamateriaalia ja lisäraporttia Val d'Isèren rinteistä.
Rinnepostauksia kirjoittaessani tunnen aina saman kahtiajakautuneisuuden. Pitäisikö olla ekspertimpää kuin onkaan ja tehdä jonkinlainen rinneanalyysi, ihan siltä varalta, että joku lasketteluhirmu on eksynyt lukijapuolellekin? Vai todeta, että parhaimmillanikin olen laskijana konfidenttia keskitasoa, nettiraamattuni Where to ski and snowboardin termein mileage hungry intermediate? (Se on muuten harvinaisen täydellinen kuvaus.)

Val d'Isère jakaa viereisen Tignesin kylärykelmän kanssa Espace Killy -hiihtoalueen, joka julistaa hiihtokarttansa yläreunassa olevansa maailman komein hiihtoalue. Ehkä onkin. Valtava se ainakin on, ja valikoimaa riittää. Viikkoturren kannattaa suosiolla varata pari kolme ensimmäistä päivää alueen hahmottamiseen noin suurinpiirtein. Jos haluaa välttää tilanteita, joissa karjuu kurkku suorana hiihtokaverilleen, että "no se on se ihan sama kuuden hengen tuoli, jolla eilen mentiin" kannattaa keksiä hisseille vaikka omia koodinimiä, krhm.

Nyt liikutaan Tignesin maisemissa, Aiguille percée -huipun tietämillä. Hämmennystä aiheutti välillä se, että Val d'Isèren puolella rinnemerkinnät olivat erilaisia kuin Tignesin päässä, mutta, no, Ranska.

Keskitason laskijalle hiihtämistä riittää, ja riitti niitä eksperttimäkiäkin. Useammasta kuin yhdestä mustasta jouduin tulemaan lopulta alas offarin puolta, sillä itse rinnettä en vain uskaltanut, ja jotenkin koen polvikorkuisen lumen lohdulliseksi, möykkyisenäkin. Jokaista möykkyä ei tarvitse pelätä, kun niitä ei näe, ja yleensä puuteri hidastaa vauhtiakin kivasti. Parhaimmillani laskijana olen muuten sumussa: se mitä ei näe, ei pelota.

Aloitteleville ja hitaasta vauhdista nauttiville oli omat ski tranquille -alueensa, jotka olivat kerrankin niin fiksusti sijoitettuja, ettei niiden läpi ollut pakko hiihtää esimerkiksi aluetta vaihtaessa tai rinteestä poistuessa.

Kuvassa ski tranquillen kumpuilevat rinteet.

Hisseistäkin on paikallaan mainita pari sanaa. Huippunopeat alppimetrot eli vuoren sisällä kyytivät junat olivat tehokkaita, varsinkin aamuruuhkassa. Ahtaanpaikankammoiselle ne eivät kuitenkaan sovi, sillä sata ihmistä pienessä putkessa, josta ei näe ulos... Arvannette loput?

Korkeanpaikankammoiselle taas en voi suositella Lessièresin tuolihissiä, joka yhdistää Le Fornet'n kylän puoleisen hiihtoalueen Val d'Isèreen laskeviin rinteisiin. Ensin tuoli hilaa ylös vuorenseinämää, niin ettei edessä juuri näy kuin valkoista. Sitten se heilauttaa harjanteen yli, ja edessä avautuvat Alpit koko komeudessaan, rinnealue kaukana alla. Ensimmäisellä kerralla en osannut varautua, ja jouduin puristamaan tuolin kädensijaa aika kovasti.

Kuva ei valitettavasti välitä fiilistä. Jos korkeudet eivät kammota, menkää kokeilemaan itse!

Hississä sydämentykytyksiä aiheutti myös paikallisten hiihtokoulujen tapa pakata lapsiryhmät kyytiin. Jokaisen hissin toisessa laidassa oli oma kaista hiihtokouluille. Opettaja laittoi muksunsa jonoon ja tuuppasi yhden jokaiseen hissiin, jossa oli aikuisia. Tähän tarvitsisi kurssin! Pitääkö sille puhua? Mitä jos se putoaa? Miten se autetaan kyydistä pois, kun sen jalat eivät yllä maahan?

Ensimmäiset päivät kammoksuin hiihtoryhmiä rinteessä, kunnes oivalsin, että opet osaavat kyllä hommansa ja jättävät karavaaninsa ja reunan väliin sen verran tilaa, että sieltä mahtuu ohittamaan. Valitettavasti omia karavaanejaan vetäneet isät ja äidit eivät ole oivaltaneet samaa kikkaa.

Espace Killy sisältää virallisten tietojen mukaan 300 kilometriä rinteitä. Meille kertyi vikon aikana himpun yli 200 alaspäin vierinyttä kilometriä. Vielä siis jäi puuhaa

Olo kuin huonosti meikanneella

Täällä sitä ollaan, elossa ja yhtenä kappaleena mutta lomaltapaluuflunssan kourissa. Blogiin huutelu on ihan terapeuttistakin nyt, kun fyysisesti ääni ei juuri kulje.

Olen myös sen verran typertynyt rentouttavasta lomasta ja Val d'Isèren ihanuudesta, etten oikein edes tiedä, mistä aloittaisin. Aurinkoa riitti siinä määrin, että loman jälkeen on pitänyt ratkaista ihan uudenlainen kauneuspulma. Pesukarhurusketuksen kanssa olen tullut tutuiksi ennenkin, mutta nyt vuorossa on vääränvärinen meikkivoide -rusketus: väri päättyy laskettelutakin kauluksen kohtaan, leuan alle, ja meikkaanpa tai jätän meikkaamatta, näyttän siltä kuin olisin valinnut väärän värisen meikkivoiteen. Suloista.

Syy kummaan rusketukseen: auringonottotuolit keskellä rinnettä.

Että pääsisin lomaraportoinnissa alkuun, aloitan käytännön asioista. Lomanrakennustyökaluja esittelin jo aiemmin exceliä kootessani. Etsimme pitkään asuntoa yksityisiltä vuokraajilta, sillä hinta ja laatu tuntuivat niissä kohtaavan. Tällä kertaa ei kuitenkaan oikein mennyt nappiin, ja hankkeet kaatuivat mikä mistäkin syystä, yksi siksi, ettemme halunneet maksaa käteisellä tai shekillä. Jos siis yrität onneasi yksityisten vuokranantajien kanssa, kannattaa lähettää reipas määrä viestejä odottelun sijaan - ja tarttua kärppänä kiinni, jos lupaava kohde löytyy.

Helpoimmaksi asunnonvuokraustavaksi totesimme matkatoimiston, ja tällä kertaa paras asunto löytyi ranskalaisen Locasunin sivuilta. Se olikin näppärää ja turvallisen tuntuista, ja samaan kämppään majoittuisimme mielellämme uudelleenkin.

Tältä siellä näytti.

Muutenkin kaikki sujui valtavan näppärästi, varsinkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on Ranska. Non-stop-hiihtobussit kuljettivat rinteisiin ja pois, hissikapasiteetti oli hyvä ja ruuhkat sesonkiin nähden vähäisiä. Opetusta kaipaaville on tarjolla valtavalla rutiinilla pyörivät hiihtokoulut. Mietin jopa, että jos joskus pitäisi lähteä rinnelomalle yksin, voisin hyvin ilmoittautua aamupäiviksi lasketteluryhmään.

Pois alta, seuraava satsi tulee jo!

Suomessa majaileville Val d'Isère on hiukan pitkän matkan päässä, sillä lähin lentokenttä lienee Geneve, ja sieltäkin ajoa kertyy reilut kaksi ja puoli tuntia, ilman ruuhkaa. Pahimmillaan ruuhkat näyttivät olevan lauantaina iltapäivällä. Lähdimme itse heti aamusta, mutta palasimme loppuiltapäivästä, ja saimme ajaa pitkälle Albertvillen ohi eli noin sata kilometriä, ennen kuin seisova ruuhka vastaantulijoiden kaistalla loppui.

Osuimme paikalle pariisilaisten talvilomaviikolla, enkä varoitteluista huolimatta osannut pitää sitä erityisen rasittavana. Paikallinen tarjoilija oli eri mieltä ja avautui illallisen päätteeksi pitkästi siitä, miten tämä viikko on vuoden hulluin. Paluupäivän ruuhkista päättelisin, ettei seuraavasta viikosta tullut yhtään hiljaisempaa.

Oliskohan jollakulla après ski jatkunut vähän pitkälle?

Lisää kuvamateriaalia ja vinkkejä seuraa!

Keski-ikäinen 90-luvulla

Piipahdin viikonloppuna 1990-luvulla. Sinne on meiltä yllättäen alle kahden tunnin ajomatka.

Ensin hissiaseman lipunmyyjä kysyi ikää, siis olisi halunnut lastenlipun myydä. Sitten hän lykkäsi (aikuisten) liput käteen sellaisina "työnnä viivakoodi koneeseen" -versiona. Olin ihan äimänä - olisi pitänyt osata erikseen tilata kortti, jonka portti osaa lukea hihataskusta. Kylän kaupoissa jopa myytiin lippujojoja, joiden luulin kadonneen maailmasta!

Hissikapasiteettikin taisi olla pääasiassa vielä 90-luvunkin takaa, mutta maltillinen meno tuntui kivalta vaihtelulta - eivätkä täkäläiset kuitenkaan osaa pakkautua tehokkaasti kuuden hengen tuolihisseihin, joten ankkuri vetää käytännössä ihan yhtä hyvin.

Viikonlopun jälkeen oli hiukan ristiriitainen olo: kun on löytänyt helmen, haluaa toisaalta kertoa siitä kaikille, ja toisaalta ei halua, että kukaan saa tietää. Paljastetaan nyt kuitenkin, että tämä neonvuosikymmenen helmi sijaitsee Val d'Anniviersissä ja on nimeltään Grimentz. Sinne on aiemmin päässyt Suomesta You travelin pakettimatkalla, joten tuskin kylä kenellekään muulle kuin minulle suuri salaisuus on.

Joka tapauksessa pieni vanhanaikaisuus teki terää. Bilettäjille taitaa olla tarjolla tasan yksi après ski -baari (jossa tosin oli live-musiikkia) ja herkuttelijoille ehkä kolme ravintolaa (rösti on röstiä ja raclette raclettea joka paikassa, joten mitä väliä).

Minä ilahduin erityisesti siitä, että sain rikottua koko alkukauden vaivanneen mustien rinteiden kirouksen. Olen jo hetken kaipaillut haastavampia rinteitä harjoitteluun, mutta tähän saakka lähes joka ikinen himoamani musta on ollut suljettuna joko lumenpuutteen tai liiallisen lumentulon ja sitä kautta lumivyöryriskin vuoksi. Nyt pääsin vihdoin treenaamaan.

Löysin itsestäni myös kumman maltillisen ominaisuuden: Kun olin puolitoista päivää treenannut reidet hapoilla, osasin todeta, että nyt riittää. Aurinko paistoi ja oli kiva laskea, joten päätin siirtyä keskivaikeisiin ja liu'utella niitä kevyesti kylään saakka.

 Keski-ikä, jos se olet sinä, mene pois!

Yhden päivän hissilippu 50 fr, kahden päivän 95 fr. Kädet vapaana -hissikortti 5 fr. Samalla hissilipulla pääsee myös Zinalin, St. Lucin, Chandolinin ja Vercorinin rinteisiin.

Aloittelijan seitsemän sääntöä

Tulipa otsikoitua poikkeuksellisen pönäkästi! Aihe on kuitenkin hauska: aion vouhottaa siitä, miten Alpit sopivat hyvin aloittelevallekin laskijalle, koska Jennin kommentti sai muistamaan lempivouhotusaiheeni.

Perustan väitteeni luonnollisesti empiiriseen kokemukseen: koska olen itsekin pärjännyt rinteissä debytanttina, kaikkien muidenkin tulee toki pärjätä ;)

Muutamalla perusvinkillä aloittelija tai epävarma keskitason laskijakin nauttii mutkamäistä.

1. Valitse kohde oikein. Mene siis sellaiseen paikkaan, joissa loivia ja keskitason mäkiä on paljon. Aiemmin esittelin muutaman työkalun, joiden avulla itselle sopivia kohteita voi kytätä. Ultimate Skissä pystyy hakemaan aloittelijalle sopivia kohteita, ja Where to ski and Snowboardissa kannattaa katsoa, mikä paikka antaa aloitettelijalle neljä tai viisi lumihiutaletta.

2. Tsekkaa rinnekartta. Kun menen uuteen rinnekeskukseen, tutkin kartasta, onko sellaisia paikkoja, joista ei tule alas kuin musta rinne. Harvoin on: usein tulee myös punainen tai sininen tai molemmat. Olen havainnut myös, että ne mustat, joiden vierestä tulee myös helpompi rinne, ovat yleensä helpompia mustia kuin ne, jotka tulevat yksikseen.

3. Lähetä esilaskija. Kuten aiemmin viisastelin, ranskalaiset rinnekartat ovat epäluotettavia. Olen samaa mieltä edelleen. Jos epäilet rinteen olevan sinulle liian vaikea, lähetä kokeneempi kaveri edeltä ja laske itse helppo rinne (tai mene kaakaolle). Sitten tenttaat, kannattaako sinun edes yrittää vaikeampaa. Hyviä kysymyksiä ovat esimerkiksi "Kuinka monen näit kaatuvan?" ja "Näyttikö muilla olevan vaikeuksia?"

Oikea ajoitus tankkaukseen.

4. Kerää nälkää. Että kehittyisi laskijana, on mentävä joskus siihen pelottavaankin mäkeen, sehän on selvää. Mukavuusalueelta poistuminen on kuitenkin rankkaa henkisesti(kin), joten älä ahmi vaikeita rinteitä liikaa. Sopiva hetki lopettaa on silloin, kun tuntuu, että yksi tai kaksi laskua vielä menisi. Näin seuraavallekin päivälle jää motivaatiota ja oppimisennälkää.

Jos pelottaa, älä katso alas. Katso ylös.

5. Tee välillä lumiukkoja. Tämän vinkin sain laskettelunopettajalta Rukalla, kun hoidatin siellä rinnekammoani ennen Alpeille muuttamista. Jos ei ole suojakeli, ei loskaukkojen askartelu ole pakollista: pointti on, että jos lasku ei suju, älä yritä väkisin vaan pidä vapaapäivä tai -puolikas.

6. Käytä hissiä. On ihan okei hypätä vaikean osuuden yli hissillä, ja varsinkin iltapäivisin kylään paluu sujuu happoisin koivin usein helpommin, kun ottaa konevoimat avuksi. Lisäksi poistumisrinteet ruuhkautuvat iltapäivisin ja ovat usein huonossa kunnossa, koska niitä lasketaan lyhyessä ajassa paljon. Ei kannata tuhlata voimiaan hankaliin olosuhteisiin, kun voi siirtyä suoraan aftre skihin.

Tämän kokemuksen voi välttää noudattamalla ohjetta numero kuusi.

7. Aloita naukkailu vasta siellä after skissä. Olen kuullut usein (miehiltä), miten yksi kuuma viini tai terästetty kaakao vie laskusta pois turhan jännityksen. Ei muuten toimi. Jos on hyvä laskupäivä ja varma olo, drinksusta ei ole haittaa, mutta jos olo on epävarma, rinteet jäässä, naamaan tuulee ja vuokramonot kiristävät, ei alkoholi auta. Se vain lisää sitä tunnetta, ettet hallitse suksiasi - ja rinnekammo on kasassa.

Rinneravintolaan ei tarvita edes suksia, mutta monot kannattaa pukea päälle, uskottavuuden vuoksi.

Arvaatteko, mitä näistä vinkeistä en itse ole noudattanut koskaan?

Masokismin seuraava porras - saavutettu!

Tällaista pyörittelin päässäni viikko sitten, kun päätimme hiukan nopealla aikataululla piipahtaa Italian Cerviniassa parin päivän laskulomalla:

On yksi asia, että on jossain etukäteen varatussa reissussa, ja sitten jos siellä on huono ilma, haluaa kuitenkin rinteeseen. Onhan siitä maksettu, ja varsinkin jos harvoin pääsee mäkeen, on tilanteesta otettava kaikki irti, säähän katsomatta.

Sitten on ihan toinen asia katsoa etukäteen säätiedotteet ja todeta kolmen päivän heavy snowfall. Kuitenkin ihan tietoisesti ja tahallaan valita hotelli, tehdä varaus, pakata kamat ja roudata hiihtokamppeita myöten kaikki autoon ja toisessa päässä ulos. Pukea päälle miljoonasolkiset monot, kantaa olalla sukset ja kiittää itseään fiksusta valinnasta, että käyttää kypärää: se suojaa näppärästi omien suksien iskuilta.

Laamat näyttävät, että oikeaan suuntaan ollaan menossa: lunta tulee.

Ja sitten puskea siellä rinteessä seitsemän tuntia putkeen, vaikka vaakasuoraan sataa niin teräviä lumihiutaleita, että naamaan sattuu. Tunkea ihan väkipakolla mustaan rinteeseen, vaikka sitä ei ole huollettu kahteen päivään tai viiteenkymmeneen lumisenttiin. Hihkua vielä mennessään, että jumpe, kun on kivaa! Puuteria! Kumpareita!

Alpit - ne jotenkin muuttavat ihmistä. (Tästä olisi mainoslauseeksi.)

Kylä Leidin makuun: samppanjasta ilmoitetaan selkein kyltein.

Eikä lunta tietenkään koko ajan satanut, vaikka Valle d'Aosta oli kyllä ennemminkin Valle della Nebbia. Kahden pilvikerroksen välissä oli palan matkaa oikein selkeää.

Rinnetaidetta italialaisittain.

Rinteistä sanon vain yhden asian: Cervinia-Zermatt-Valtournenchen-aluetta mainostetaan niin, että siellä pääsee helposti siirtymään alueelta toiselle ja saa yhdella hissilipulla käyttöönsä kolme aluetta. Pääsee juu: Zermattista Italiaan pääsee, kun jaksaa kyntää ylös kaksi pitkää ankkurihissipätkää. Erityisen kivaa, kun sataa vaakaräntää.

Valtournenchesta matka Cerviniaan on lyhyempi, mutta taittuu, tadaa, sompahissillä! Kansainvälisyys italialais-sveitsiläisittäin toi kummasti mieleen erään eteläpohjalaisen laskettelukeskuksen, jonka sompahississä harjoittelin hissistä putoamista alakoululaisena.

Vasemmalla mainittu sompahissi, joka on muuten rinnekarttaan piirretty tuolihissiksi.

Täydellisyys sveitsiläisittäin

Opin tänään itsestäni sellaisen asian, että millainen on mielestäni täydellinen päivä.

Se on tällainen:

Aikainen aamuherääminen ei haittaa, sillä tarkoitus on lähteä laskemaan Crans-Montanaan vajaan parin tunnin ajomatkan päähän. Perillä rinteissä ei ole vielä ruuhkaa, ja itse asiassa täydellisestä auringonpaisteesta huolimatta saamme laskea aika lailla rauhassa koko päivän. Alarinteillä lämpötila on plussalla, mutta ylhäällä juuri sen verran viileämpää, että lumi pysyy täydellisessä laskukunnossa.

Välipalaksi saa raclettea, jota alppiukkelit höyläävät vastagrillatusta juustotahkosta alppimökin seinustalla. Iltapäivää terästää vielä mukillinen kuumaa viiniä.

Raclette-tiimi.

Välipala.

Ja kyytipoika.

En rinnekammoile kertaakaan, vaan ensimmäistä kertaa tälle talvelle sukset kiitävät juuri niin kuin toivonkin, eivätkä edes kenenkään päälle. En edes kaatunut. Kuuma oli, ajoittain, mutta parempi se kuin kylmä.

Miettikää, kun parin tunnin kiipeämisen jälkeen tulisikin rinnekammo, eikä uskaltaisi laskea alas!

Seitsemän tunnin rinne-elämän aiheuttamaa energiavajetta täydensin vielä kotimatkalla rekkamiesannoksella röstiä. Rekkamiehen ruokatavat huomioiden ei ole mikään sattuma, että olen löytänyt henkisen kotini nimenomaan täältä Alppien kätköistä.

Nyt uuvuttaa, mutta kuusi kuiskii vielä nurkassa, että loppiaisen kunniaksi se pitäisi vapauttaa koristeistaan, joista alimmat viistävät jo maata. Pakko se kai on.

Suurraportti vol 2: Näin juutut jäätikölle

Kun tärkeimmät, eli popkulttuurisesti merkittävät hiihtohissit, on saatu käsiteltyä, voi puhua hetken ihan laskemisestakin.

Saas-Fee on siitä loistava ja helppo hiihtokeskus, että hissit lähtevät aivan keskustan tuntumasta, ja kaduilla pystyi jopa hiihtämään - vaikkei se ehkä ollut sallittua, mutta hiihto-oppaatkin tekivät niin. Todellinen ski in / ski out -kylä siis.

Rinteessä nautin pitkistä yhtäjaksoisista laskuista, joiden jälkeen sai taas lepuuttaa rauhassa pitkän hissimatkan ylös. Toisen laskupäivän aamuna hissit olivat kovan tuulen vuoksi kiinni - sen hinnan alkukauden lumivarmuudesta ja yhtä kyytiä ylös asti painavista hisseistä saa maksaa. Aamupäivän aikana kaksi linjaa aukesi, mutta yksi alue jäi kokonaan suljetuksi. Tietysti jonotkin venahtivat pitkiksi.

Kokonaisuudessaan alue oli minusta helposti navigoitava ja kompakti, mutta veikkaan, että muutaman laskupäivän jälkeen se alkaisi tuntua hiukan pieneltä. Samalle hissilipulle saa viereisten kylien Saan-Grundin ja Saas-Almagelin hiihtoalueet, mutta molempiin täytyy matkata joko autolla tai postibussilla, ja niissä on Feetä vähemmän rinteitä. Ne jäivät tällä kertaa siis kokeilematta. Päiväreissukohteeksi Saas-Grund olisi varmaan aivan omiaan.

Rinteitä sanoisin keskitasoisiksi, sillä jäin jäiseen rinteeseen jumiin rinnekammoissani vain kaksi kertaa. (Ei, alas ei pääse aina.) Vaativalle laskijalle vaihtelua on rinteen puolella suhteellisen vähän, ja minusta näytti myös siltä, että aivan helppoja rinteitä oli niukasti, tai ainakin niihin pääseminen vaati laskua vaikeamman rinteen kautta, mikä on aina tosi näppärää. Pari kertaa kävi myös niin, että huomasin vasta puolivälissä, että punainen rinne oli muuttunut kesken kaiken mustaksi.

Olen yleensä kohtuullisen hyvä kartturi, mutta hiihtokartoista en ymmärrä yhtään mitään, ja tässä suhteessa Saas-Fee oli aivan muiden keskusten kaltainen. Siellä tosin en ymmärtänyt mitään hiihtobussien reittikartoistakaan, ja erilaiset joukkoliikennevälineiden reitit kuuluvat normaalisti vahvuuksiini. Sen verran onnistuin kolmen päivän aikana hahmottamaan, että jokaisella linjalla on oma sponsori, jonka mukaan linjan bussit on päällystetty. Se minulle ei selvinnyt, ajoiko hotellillemme Intersport-, Coca-Cola- vai Raiffeisen-bussi.

Coca-Cola-bussikuva olkoon myös virallinen kuvani Valais'n kantonista. Kantoni on yksi kaksikielisistä: länsiosissa puhutaan muutamassa laaksossa vielä ranskaa, loppuosassa saksaa. Valais'ssa köllöttelevät sellaiset varmaan kaikkien ainakin nimeltä tuntemat kulttuurikohteet kuin Verbier ja Zermatt.

Suurraportti vol 1: Näin löydät julkkishissit

Kun sain valtavan Ticketcorner-ärsytykseni purettua valituskirjelmän muotoon, voin palata jo matkan kivoihin puoliin. Jaan suurraporttini kahteen osaan ja aloitan tärkeillä ulkohiihdollisilla seikoilla.

Vastaanotto oli sydämellinen.

Matkan lähtökohta oli idyllinen. Oli hotellihuone vuoristonäkymin, Sveitsin vuoden parhaaksi hiihtokohteeksi valittu keskus ja autoton kylä. Autoton kylä kuulostaa aina aivan ihanalta siinä vaiheessa, kun ei vielä muista, että hiihtoreissulle lähtee tavallisten matkakamojen mukaan kaksi pussillista suksia, synninpainoinen säkki monoja, ja lisäksi jokaisen laukun remmistä roikkuu kypärä tai muu lisävaruste.

Vuoret alkavat heti kylästä, joten huone vuorinäkymin on kohtuullisen helppo löytää.

Saas-Fee on onneksi fiksujen ihmisten kylä, joten kamojen rahtaamiseen on olemassa proseduuri. Fiksu matkailija ajaa autonsa parkkihallin purkulaiturille, jättää tavarat siihen, lähettää miehen parkkeeraamaan auton ja soittaa laiturin pömpelistä hotellille, että tulkaa hakemaan, ei näitä kamoja kukaan omin hauisvoimin rahtaa.

Systeemi on kuitenkin varattu fiksuille ihmisille, emmekä saapuessamme tienneet siitä mitään. Auto parkkiin tasolle miinus neljä, kamat ulos ja kantoon. Ensimmäisillä hisseillä kulku tavaroiden kanssa kielletty, suomalaisethan noudattavat sääntöjä, joten vaapuntaa tavarahissille, ylös ja käytävää pitkin laitureille. Siinä vaiheessa onneksi tajusimme puhelinpömpeleihin kirjatut ohjeet ja soitimme hotellille ylläkuvatun puhelun.

Sitten autottoman kylän charmi otti vallan. Oli lunta ja pikkupakkasta, joku muu hoiti lumityöt ja piti glühweinin kuumana. Geneven sääoloihin tarkoitetut kengät lipsuivat lumella. Ihailin eläväistä après skitä, ihmisiä pullistelevia ravintoloita, runsasta berninpaimenkoirapopulaatiota ja perheitä, jotka kävelivät käsi kädessä koko kadun leveydeltä kuin ala-asteikäiset tytöt kaveriporukoissaan: Ei väistetä! Vatsa täyttyi vuorotellen röstistä ja raclettesta.

Lautasellinen juustoa, kukapa siitä ei tykkäisi?

Perinneruokien vahvistamana lähdin hissiekskursiolle, jonka ainoa oikea päämäärä oli selvittää, vieläkö Last Christmasin hissit toimivat. Videon loppupuolella välkähtelevän sinisen salaman uskon löytäneeni, sillä malliin sopii ainoastaan Felskinnin kabiini. Korit tosin on vaihdettu vuonna 2006, ja ne ovat nykyään punaiset.

Siinä se on!

Luulen paikantaneeni myös videon alussa heiluvan punaisen paholaisen, mutta se oli hiihtelymme aikana kovan tuulen vuoksi kiinni, joten en päässyt havaintoani varmentamaan. Jos joku on menossa mestoille lähiaikoina, ajakaa puolestani Spielbodenille ja hypätkää siellä Längfluhin hissiin - sen täytyy olla se!

Mitään logiikkaa videossa ei tietenkään ole, koska kummankaan hissin yläasemalla ei ole majoitusta, eikä ensimmäisenä käytetyn hissin yläasemalta rinnekartan mukaan pääse laskemaan toisen yläasemalle, paitsi jos ajaa välillä ylös tuolihissillä...

Lopuksi vielä käytännön vinkki matkaa suunnitteleville: hotellit tarjoavat asiakkailleen "kansalaispassin", jolla saa oikein kivoja alennuksia esimerkiksi hissilipuista, hiihtokouluista, välinevuokrista ja parkkimaksuista. Ei siis kannata varata tai ainakaan maksaa noita palveluita ennen hotelliin kirjautumista.

Huomenna luvassa raportin toinen osa: silloin keskityn vain suksiaktiviteetteihin.