Työnhaku on kuin deittailua

Jos aikoo pukeutua mekkoon, on sheivattava sääret. Valittava takuuedustava mekko ja turvahajuvesi, koska niistä tulee itsevarmempi olo.

Ei saa pukeutua lilaan, koska se on surun väri, eikä punaiseen, koska se osoittaa ylimääräistä vahvuutta.

Pitää miettiä muutama neutraali ja sopivasti kiinnostusta osoittava kysymys, jotka eivät kuitenkaan ole liian tunkeilevia eivätkä paljasta omaan asenteeseen livahtaneita väääristymiä.

Olisi koko ajan mietittävä, missä valossa itsensä esittää - mutta kun fiilis on sopivan rento, sitä unohtaa kokonaan stressata.

Pitää valita oikein, mitä tilaa. Ravintolassa ei spagettia eikä kahvilla vaahtoista cappuccinoa, jota ryystäessä ei ehdi puhumaan ja jonka vaahtoviiksiä ei vain pysty pyyhkimään elegantisti.

Sitten kytätään loppuilta kännykkää ja sävähdetään jokaisesta uudesta meilistä: jokonyt, jokonyt? Eikä tietenkään vielä. Kiduttavinta on aavistus siitä, että toinen osapuoli on jo päättänyt, mutta minä en tiedä tulosta.

Minä kun luulin, että tämä vaihe olisi elämässäni ohitse!

P.S. Älkää vielä laskeko peukkujanne tai ottako sormianne rististä, jookos? Mahdollinen kakkoskierros seuraa ensi viikolla, ja kuten treffeilläkin, silloin viimeistään selviää, onko tästä mihinkään.

Joulunpunainen on vaaleanpunainen

Pyhän Etiennen päivän kunniaksi kuvatervehdys joulun tunnelmista:

Omena määrää päivän värin.

Ei ole vaikea arvata, mikä rusetti aukeaa ensimmäisenä.

Aatonaaton harjoituskattaus.

Päiväkävelytunnelmia.

Siltä varalta, että herkut loppuvat kesken...

Lindt meets Fazer.

P.S. Nyt uskallan paljastaa jo Herra Täydellisen joululahjayllätyksenkin: pinkaisemme pariksi päiväksi Saas-Feehen. Palaan siis hiihtotunnelmiin!

Whaaat elikäs quuoooi?

Kirjoitin eilen olevani pohjalla, mutta käkikellot kanssa!

Kurvasin unjobs.org-saitille tutkailemaan työmahdollisuuksia, sillä olen vieläkin päättänyt hakata päätäni seinään näiden kansainvälisten organisaatioiden kanssa, vaikka ne joka rekryprosessissa utelevatkin, olenko viime kerrasta lihonut tai muistanko lisää yksityiskohtia harjoitteluaikaisesta palkkauksestani.

Sieltä sivulta löytyi kyllä tämän työhakuprosessin uusin pohjanoteeraus. Organisaatio hakee vapaaehtoista ranskan kääntäjää, melkoisin vaatimuksin.

Ensinnäkin hakijan odotetaan "toimittavan meille korkealaatuisia dokumentteja aikatauluja kunnioittaen". Okei, ihan ymmärrettävää, samoin kuin pätevyysvaatimus. Lisäksi pitäisi "pystyä aloittamaan heti ja olemaan kanssamme vähintään vuoden (sopimus uusittavissa)". Eikä siinä kaikki, sillä on myös oltava "valmis sitoutumaan pitkällä aikavälillä, etkä ihanteellisessa tilanteessa ole ns. töiden välissä, jotta pystyt sitoutumaan projektiin". Aikaa vaaditaan 10-15 tuntia viikossa.

Ja kaikki tämä ilmaiseksi. Lisäeduksi mainitaan tietysti se, että tällä tavalla jalkansa voi saada kansainvälisten organisaatioiden oven väliin.

Uuh. Minulla kun oli Suomessa asuessa tapana työkavereiden kanssa päätellä, että työnantaja ei sitoudu työntekijöihin aina, kun palkankorotus evättiin. Sitoutuihan se sentään maksamaan palkkaa.

Naistenlehdet eivät opetakaan kaikkea

Vietän varmaan liikaa aikaa kotona yksikseni, sillä ehdin käydä kaikenlaisia jänniä ajatuksenvaihtoja itseni kanssa. Pääasiassa perustelen itselleni, miksi sitä sun tätä työpaikkaa ei kannata hakea, koska joko se on liian vaikea tai liian helppo, liian täysipäiväinen tai liian osapäiväinen, vaatii liikaa matkustamista ei sitten ei ollenkaan.

Siis vakuutan itselleni, miksi ennemmin kannattaa jämähtää paikoilleen kuin yrittää yhtään mitään. Pelkään.

Minä kun luulin käyneeni tämän pelkokierteen läpi jo ennen Suomesta lähtöä! Pelotti jättää vakituinen työpaikka, ainoaksi oikeaksi luulemani urapolku, tutut käyttöjärjestelmät ja rakkaat kollegat ja lähteä metsästämään jotain, mistä ei ole takuita, mutta mikä voisi olla enemmän minun juttuni.

Kaiken piti olla mahdollista, mutta nyt kun selaan tuhansia avoimien työpaikkojen ilmoituksia, etsin kuin automaattiohjauksella sellaisia, joihin entinen kokemukseni riittäisi. Niin vähän mukavuusalueeni ulkopuolella kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Vaikka minun pitäisi etsiä keinoja toteuttaa niitä unelmia, joiden perässä lähdin!

Naistenlehtiaddiktina olen lukenut niin monta rohkeaa elämänmuutosjuttua, että opintoviikoiksi muutettuna saisin kasaan vähintään maisterintutkinnon. Tarinat loppuvat kuitenkin lähes aina siihen hetkeen, kun on tehty lähtöpäätös, ostettu se yhdensuuntainen lentolippu ja mahdutettu omaisuus pahvilaatikoihin. En muista lukeneeni ohjeita elämään ensiaskeleen jälkeen. Kuinka uskaltaa ottaa seuraava askel? Kuinka rakentaa se omannäköisensä elämä, riittävän erilainen ja olla vajoamatta uudelleen vanhoihin kuvioihin? Entä jos pyllähtääkin pyrstölleen?

Mitä työhön tulee, olen jo jättänyt kaiken. Minulla ei ole työtä, joten tämänhän pitäisi olla mitä parhain paikka lähteä tavoittelemaan uusia unelmia: mikä tahansa muutos on parempaan päin eikä menetettävää juuri ole.

Miksi putoaminen pelottaa, vaikka olen jo pohjalla?

Luksuskokemusta kenttätyöstä

Olen paiskinut koko aamun työttömän töitä, siis selannut rekrysivuja, vältellyt alasvetovalikoita ja nauranut titteleille. (Mitä esimerkiksi tekee release manager? Vapauttaa muita palveluksesta vai ottaa jo rekryvaiheessa huomioon riskin, että saattaa kohta olla itsekin released?)

Olen havainnut omaksuneeni uuden oikeinkirjoitus-handicapin: kirjoitan englantiakin ranskan oikeinkirjoitus"säännöin", siis esimerkiksi address-sana päättyy hakemuksessani e:hen. Se olkoon osoitukseni siitä, miten sujuvasti taidan ranskaa.

Vakavimmaksi puutteekseni on yhden päivän empiirisen havainnoinnin perusteella paljastunut työkokemukseni tavallisuus. Geneven työmarkkinat ovat kovin polarisoituneet: toisaalta haetaan osaajia ihmisoikeustyöhön, jossa arvostetaan kenttäkokemusta. Mitä rajumpaa, sen parempaa. Siihen verrattuna palkkatyö aivan tavallisen, kuluttajille markkinoivan pörssiyhtiön palveluksessa on hieman pliisua.

Toisessa ääripäässä taas pitäisi olla kokemusta luksusesta (ja kuva pakollinen). No, tuota... Onhan minulla tuolla kaapissa Diorin hajuvesi, ja yksi helminauhakin löytyi, kun oikein pengoin. Riittäisikö se, herra Piaget? Veikkaan, että kannattaa ottaa Tissot ranteesta ennen hakemuskuvan näppäämistä.

Paras profiili lienee hakijalla, joka on valvonut luksusasiakkaiden ihmisoikeuksia.

Vihaan alasvetovalikoita

Olen nyt virallisesti saanut kyllisekseni ranskan intensiiviopiskeluista, ja tänään päättynyt kesäyliopiston kurssi olkoon toistaiseksi viimeinen päivittäiskurssi.

Seuraavaksi voisinkin osallistua kurssille "Näin käytät alasvetovalikoita", sillä kaikki sähköiset työnhakusysteemit näyttävät olevan niitä täynnä. Jos siellä blogin ääressä on nuoria, uran tai opiskelujen alussa olevia, annan teille käytännön neuvon: Taipukaa suosiolla siihen malliin, että nopeasti opiskelemaan, yhden alan opinnot ja suoraan työelämään. Siellä suunta sitten lineraarisesti ylöspäin. Sivupolut ja mielenkiinnonkohteet näyttivät kenties aikanaan hyvältä paperi-CV:ssä, mutta sähköisiin hakujärjestelmiin ne eivät sovi.

Annan esimerkin. Haluaisin listata koulutukseen kielikurssini ja kielitutkintoni, koska ne kertovat sekä kielitaitoni tasosta että siitä, mitä olen viime kuukaudet tehnyt. Selaan läpi niin viestintäalan alavaihtoehdot kuin humanistiset tieteet. Ehkä ne löytyvätkin kohdasta "agronimia" tai "sotilaalliset- ja poliisitutkinnot"? Vaan eivät löydy - järjestelmän mukaan kieliopinnot eivät ole ala. Lopulta päädyn valitsemaan alaksi "Muut", ja se voisi siis yhtä hyvin olla feministinen lukupiiri kuin aktiiviura 4H-kerhossa (jotka nekin CV:stäni löytyisivät, jos niille olisi kohta sähköisessä maailmassa).

Sama juttu työkokemuksen kanssa: järjestelmä ei ymmärrä sitä, että on voinut työskennellä samalle työnantajalle eri tehtävissä. Ja mikä kauhistus, jos on ollut samassa tehtävässä ja esimies on ottanut ja vaihtunut kesken kaiken! Kirjaanko siinä tapauksessa vaikka ensimmäisen esimiehen nimen ja toisen sähköpostiosoitteen? Tai ensimmäisen etunimen ja toisen sukunimen?

Kaiken kruunuksi jokaisesta työtehtävästä pitäisi muistaa sekä alku- että loppupalkka, ja ne pitäisi osata muuntaa dollareiksi ja laskea vuosipalkaksi. Palkkakehityksen perusteella pääteltäneen joko a) kunnianhimon määrää b) ammatillista osaamista c) matemaattisia kykyjä tai d) kykyä olla murtumatta paineen alla, sillä lomake on pitkä ja jos yhdellä sivulla viipyy liian pitkään, joutuu aloittamaan alusta.

Järjestelmien tarkoitus on varmasti helpottaa rekrytoijien työtaakkaa, ja Geneven kilpailuilla työmarkkinoilla hakijoita on paljon. Minun kokemukseni mukaan luokittelevat järjestelmät kuitenkin myös vaikeuttavat sen tuomista esiin, mikä on oleellista. Hakemukseni mukaan olen tehnyt elämässäni eniten "muuta" ja "lisätietoja".

P.S. Jos jollakulla on oikeasti tällainen lomakkeisiin sopiva elämä, käpälät pystyyn, niin että Sveitsiin saakka näkyy!

Naiset ja kynnet

Kahvittelin tänään kielikurssikaverini Magdan kanssa. Magda on reilu kolmenkymppinen puolalainen, ja ystävyyteni häneen alkoi seuraavalla sanojenvaihdolla ensimmäisellä kurssiviikollani:

Magda: Mitä teet täällä Genevessä?
Minä: En tällä hetkellä mitään, opiskelen ranskaa.
Magda: Niin kuin me kaikki naiset.

Okei, mielikuvissani keskustelu oli jotenkin paljon iskevämpi. Mutta hei, kuvitelkaa sama (huonolla) ranskalla!

Tuon päivän jälkeen olemme käyneet (yhä paremmalla ranskalla) keskusteluja naisen paikasta täällä konservatismin kehdossa. Tänään puhuimme kynsistä: siitä miten molemmat kuvittelimme aikoinaan, että jos tekisimme vähemmän töitä ja jos olisi enemmän aikaa, pitäisimme kynnet aina hyvässä kunnossa. Nyt meillä on aikaa, ja molemmilla lyhyet, lakkaamattomat kynnet ja lohkeilevat kynsinauhat.

Niin se vain on. Vaikka minulla olisi kaikki maailman aika, en lakkaisi kynsiä tai leipoisi kakkuja. Minulla on kaikki maailman aika, ja mitä teen sillä? Opettelen ulkoa prepositioita ja sanojen sukuja.

Minä en vain ole se ihminen, ja sillä hyvä.

Painoindeksinne, madame?

Oh-là-là, tämä on pakko jakaa:

Lähetin juuri työhakemuksen, jonka perustietosivulla kysyttiin nimen, osoitteen ja syntymäajan jälkeen sujuvasti pituus ja paino. Tai ehkä ne kysyttiin jo ennen osoitetietoja...

Aiheen hämmästely Facebook-päivityksessä poiki seuraavanlaisia teorioita:

- Kyseisessä järjestössä (YK:n alainen) halutaan jo rekrytoinnin alkuvaiheessa varmistaa, että hakijat ovat liian lyhyitä yrittääkseen lasikaton murskaamista.
-  Tai liian painavia, että heidät voisi myöhemmin ylentää.
- Että tehtävässä pitäisi edustaa, ja tietyn kokoista ihmistä pidetään uskottavampana.
- Haluavat teettää uniformun valmiiksi. (Ymmärrän kyllä, että tuon luokan organisaatioissa saatetaan odottaa virallista pukukoodia, mutta että uniformut toimistossa...)

Kaiken lisäksi työssä piti olla kyse naisten aseman edistämisestä. Miten? Kenties niin, että täyttää ensinnäkin kaikki naiselle asetetut odotukset, ulkonäöstä aloittaen?

Eniten ihmettelen oikeastaan sitä, miksi edes vastasin kysymyksiin. Olisinhan voinut kirjata ruutuin nollat tai täyttää ne äksillä - niin tein seuraavalla sivuilla lokeroille, joissa kysyttiin joka ikisestä työhistorian vaiheesta, paljonko sain palkkaa ja millainen palkkakehitykseni oli.