Tarjoilija, kampasimpukallani on naama

Työsuhteeni kaksikuukautispäivän kunniaksi julkaisen vihdoin tämän ravintolapostauksen, jonka olin itse asiassa valmistellut jo ennen töiden alkamista.

Juhlimme työsoppariani nimittäin Lausannen Tribeca-ravintolassa. Olen yrittänyt päästä sinne herkuttelemaan pari kertaa aiemminkin, mutta ensimmäinen yritys peruuntui Herra Täydellisen sairastumiseen, ja toisella kerralla emme ystäväni kanssa mahtuneet lounasaikaan sisään, koska lausannelaiset lapsiperheet olivat vallanneet kaikki jakkarat.

Kun tilaisuus vihdoin kotti, uskollisena bloggarina sohin kameralla hiukan joka suuntaan.

 Puoli kahdeksan -varaajat saivat nappailla aperitiivit tyhjässä salissa. Tilanne muuttui kahdeksan jälkeen.

Harvoin olen nähnyt yhdessä ravintolassa samaan aikaan näin paljon eri asiakasryhmiä: nuoria pariskuntia, vanhoja pariskuntia, tyttö- ja poikakaveriporukoita, lapsiperheitä, juhlatilaisuutta viettäviä. Virkistävää!

Jälkiruokalistan äärellä en miettinyt montakaan sekuntia, sillä tarjolla oli viiden crème brûléen setti. Vasemmalta oikealle basilika, nutella, kaneli, amaretto, mokka.

Kameran automatiikka tulkitsi kampasimpukka-risotto-pääruokani kasvoiksi. Maku oli kuitenkin epänaamava.

Kiitän alkuruokakonseptia: Perusannosten lisäksi tarjolla oli myös naposteltavia, joita tarjoillaan myös baarin puolella drinkkien kaveriksi. Kolmesta alkupalasta riitti kahdelle jaettavaksi, ja tuskin olisin ennen pääruokaa pyörtynyt, vaikka olisimme ottaneet vain kaksikin.

Kansalliskummallisuudet makutestissä

Olen tähän asti suhtautunut peruspositiivisesti sveitsiläiseen kansallisruokaan, ja mitäpä sitä pahaa sanottavaa voisikaan olla juustosta. Sveitsillä on kuitenkin myös omat kansalliskummallisuutensa: suunnilleen jokainen sveitsiläismuksu on kasvanut Ovomaltinilla ja Cenoviksella. Päätin siis vielä ulkosuomalaistumiseni uudelle tasolle ja maistaa, ansaitsisivatko omituisuudet kansallisherkun maineen.

1. Ovomaltin-kaakaojauhe

Ovomaltin on sen verran suosittua, että päätän ottaa testin viimeisen päälle ja antaa Ovomaltinille kaikki mahdollisuudet. Siispä kaakaota mukiin kesken rinnepäivän, kun tuuli on pyryttänyt jäätävää lumisadetta naaman aivan märäksi. Jos kaakao ei silloin maistu hyvälle, niin ei koskaan. Lisäksi juomassa on suunnilleen kaikkia jo löydettyjä vitamiineja, joten se on kuin luotu rinnepäivän energiabuustiksi.

Pieni pettymys juoma kyllä on. Ei pahaa, jotenkin vain mautonta. Tietysti, kun sokeri on poistettu kokonaan. Oikein juotavaa joka tapauksessa, mutta nautin kaakaosta sen verran harvoin, etten usko sokeroidunkaan version tuhoavan terveyttäni.

Ovomaltin-sarjaan kuuluu myös muun muassa suklaalevy ja makea voileipälevite. Hotelliaamiaisella olisi ollut tarjolla yksittäispakkaus, mutten kehdannut sentään napata sitä mukaan, ja kaupassa on myynnissä vain isoja pöniköitä. Sen maistelu jää siis lukijan omalle vastuulle.

2. Parfait-maksapasteija

Parfait-maksapasteija on sekin jonkinsortin kansallisylpeys. Se on, no, maksapasteijaa, ja maistuu aivan omalle itselleen, joten jos aineesta tykkää yleisemmin, on tämäkin hyvää, jos ei - eivät sveitsiläisetkään ihmeitä tee. Maku on vielä hiukan rautaisempi ja yrittisempi kuin makumuistoissani, ja rakennekin hiukan kovempi eli vaikeammin levitettävä. Leivän päällä silti ihan paikallaan.

Vasemmalla maksapasteijaa, oikealla lihaliemikuutio levitteen muodossa.

3. Cenovis-voileipätahna

Cenovis on paikallinen voileipätahna, jota saa myös keittoihin ja ruoanlaittoon yleensäkin tarkoitettuna tiivisteenä. Valitsen voileipätahnan, joka on ilmeisesti se aidoin ja oikein Cenovis.

Epäilyttää jo kättelyssä, sillä tahnalle ei oikein ole mitään viitekohtaa. Se on ruosteenpunaista ja jotenkin kummallisen kiiltävää. Ja ai kamala, miltä se maistuu! Ihan hirvittävää tavaraa, melkein kuin joku olisi saostanut lihalientä maizenalla ja laittanut leivän päälle. Otan pienen palan, pureskelen nopeasti ja juon mehua päälle. Sama uudelleen.

Yritän olla urhea, mutta noin puolet jää syömättä, enkä saa itseäni pakotettua kokeilemaan uudestaan. Joudun vielä tarkistamaan purtilosta, että tämä ei ole se keittotiiviste, mutta ei, tahnaa on todella tarkoitus syödä leivän päällä. Yh.

4. Rivella

Rivellaa kehuinkin jo aiemmin, ja vaikka en edelleenkään oikein osaa määritellä, mitä se on, tykkään mausta edelleen. Ei siis huomautettavaa.

5. Raejuusto

Ruokakokeilureissulla nappasin juustohyllyltä mukaan myös paikallisen raejuuston, Hüttenkäsen. Tämä ei varsinaisesti ole kovin eksoottista, vaan sitä keskieurooppalaisista aamiaisbuffista tuttua raejuustoa, jonka rakenne on vähemmän irtonainen kuin Suomen vastaavissa. Tykkään kosteammasta versiosta itse asiassa enemmän, sillä se on mehevää erityisesti leivänpäällysteenä. Jos tykkää käyttää salaatin lisukkeena, ei ehkä toimi yhtä hyvin kuin Suomi-versio.

Täydellisyys sveitsiläisittäin

Opin tänään itsestäni sellaisen asian, että millainen on mielestäni täydellinen päivä.

Se on tällainen:

Aikainen aamuherääminen ei haittaa, sillä tarkoitus on lähteä laskemaan Crans-Montanaan vajaan parin tunnin ajomatkan päähän. Perillä rinteissä ei ole vielä ruuhkaa, ja itse asiassa täydellisestä auringonpaisteesta huolimatta saamme laskea aika lailla rauhassa koko päivän. Alarinteillä lämpötila on plussalla, mutta ylhäällä juuri sen verran viileämpää, että lumi pysyy täydellisessä laskukunnossa.

Välipalaksi saa raclettea, jota alppiukkelit höyläävät vastagrillatusta juustotahkosta alppimökin seinustalla. Iltapäivää terästää vielä mukillinen kuumaa viiniä.

Raclette-tiimi.

Välipala.

Ja kyytipoika.

En rinnekammoile kertaakaan, vaan ensimmäistä kertaa tälle talvelle sukset kiitävät juuri niin kuin toivonkin, eivätkä edes kenenkään päälle. En edes kaatunut. Kuuma oli, ajoittain, mutta parempi se kuin kylmä.

Miettikää, kun parin tunnin kiipeämisen jälkeen tulisikin rinnekammo, eikä uskaltaisi laskea alas!

Seitsemän tunnin rinne-elämän aiheuttamaa energiavajetta täydensin vielä kotimatkalla rekkamiesannoksella röstiä. Rekkamiehen ruokatavat huomioiden ei ole mikään sattuma, että olen löytänyt henkisen kotini nimenomaan täältä Alppien kätköistä.

Nyt uuvuttaa, mutta kuusi kuiskii vielä nurkassa, että loppiaisen kunniaksi se pitäisi vapauttaa koristeistaan, joista alimmat viistävät jo maata. Pakko se kai on.

Ri-ri-Rivella!

Jos eilisistä hampurilaisista jäi rasvaa hampaiden väliin, raikastukseen kelpaa Rivella.

En oikein ota selvää tästä Sveitsinmaan ihmejuomasta. Anna ehtikin jo edellisen postauksen kommenteissa jakaa sen, mitä Rivellasta teoriassa tiedetään: se on hiilihapotettu alkoholiton juoma, joka on tehty maitoseerumista eli herasta.

Tämän verran suunnilleen tiestin Rivellasta, ennen kuin maistoin sitä ensimmäisen kerran. Ja tietysti sen, että se on varsinkin nuorten sveitsiläismiesten mieleen. Eräs kielikurssikaverini höysti joka ikinen päivä lounaansa Rivellalla.

Kun tein tilauksen, tarjoilija kysyi väriä. Hän tarjosi ensimmäiseksi punaista, joten tartuin siihen. Muut vaihtoehdot ovat vihreä ja sininen.

Kumpi väri, kumpi väri?

 Ihan tämän blogin nimissä uhrauduin maistamaan myös niitä makuja, jotka eivät vielä olleet tuttuja. Silti en osaa edelleenkään määritellä, mitä Rivella oikein on. Suutuntuma on kuplien ansiosta sama kuin limpparissa. Maku on makea, mutta selvästi myös hapan, sellaisella kirpeällä tavalla. Ihan hiukan muistuttaa hapotettua omenamehua, mutta ei sitten kuitenkaan. Missään nimessä se ei ole pahaa, erilaista vain.

Se on hiukan kuin Orangina ranskalaisille tai piimä suomalaisille.

Punainen on alkuperäinen (ja paras) maku. Sininen on vähäkalorinen eli makeutusaineilla höystetty versio, joka ei ole paha sekään, mutta en vain kummemmin perusta keinotekoisista makeuttajista. Vihreä seuraa eurooppalaista hyvinvointitrendia ja maistuu hieman naisasiakkaiden kosiskelulta, sillä se on maustettu hedelmäsokerilla ja vihreällä teellä ja sisältää ravintotietojen mukaan vähän vitamiinejakin.

Joka tapauksessa se on ainoa oikea juoma kesäisen vaelluspäivän päätteeksi tai miksei kesken vaelluksenkin. Sitä paitsi heraproteiinin sanotaan olevan hyvä palautusjuoma.

Fiilis on vanhanainaiksessa lasipullossa kohdallaan.

Geneven hampparit

Holy cow, kun iski hampurilaishimo. (Kappas, tässä blogissa syödään taas.) Mäkkäri viettää Sveitsi-viikkojaan, jotka tosin jätän testaamatta. Frog You -blogin Vilay kommentoi kaksi vuotta sitten (!) pikaruokalan sveitsiläisyyskampanjaa, mutta samoin voisi sanoa tästäkin kamppiksesta: "Vaikka sanot meille, että perunasi ovat sveitsiläisiä, olet kuitenkin maailmanlaajuinen roskaruoan symboli."

Sen sijaan Holy Cow -hamppariketju on sveitsiläinen aivan koko ajan (nimeä lukuunottamatta, sainte vache sentään). Ensimmäisellä vierailullani kokeilin Elvis Blue Cheese -nimistä viritystä, joka oli täytetty gongonzolalla. Mielikuvitusta jäi kuitenkin kutittelemaan myös Maui, maui, ananaksella ja tuoreella mintulla ryyditetty burgeri, joten seuraavalla kerralla tuskin mietin valintaani liian pitkään.

Bon app!

P.S. Tunnetteko Rivellan? Minusta jokaisen turistin pitäisi maistaa sitä, mutta Holy Cow ei kyseistä erikoisuutta tarjoile, Mäkkäri sen sijaan teemaviikkojen aikaan kyllä. Siis huhun mukaan.

Holy Cow Gourmet Burger Company, Place Cornavin 22 ja Rue de Carouge 14, Geneve sekä Rue Marterey 1-3 ja Rue des Terreaux 10, Lausanne.

Korvista kiinni ja pannulle

Keväällä kun kärsin vielä kaupassakäyntivaikeuksista (siis miksi tavarat ovat oudoissa pakkauksissa ja väärässä järjestyksessä!), lähes ostin paketin kania. Se oli sijoitettu ovelasti kanan viereen, näytti kananfileeltä, ja vasta viime hetkillä aloin ihmetellä, miksi paketti on eri värinen. Kappas, tämä onkin kania!

Vähän aikaa sitten ihanaa La Table -ruokakirjaa lueskellessa törmäsin hyvänkuuloiseen reseptiin: kanaa siiderikastikkeessa. Olin jo ehtinyt innostua, kun huomasin, että niin, tässä muuten lukeekin kania siiderikastikkeessa.

Tavoitekuva: tämännäköistä pitäisi saada aikaiseksi.

Hetken mietin, että kanin voisi korvata broilerilla, kuten ohjeessakin neuvotaan. Sitten päätin, että kun kani tällä tavalla pompiskelee keittiössäni, voin saman tien antaa sille mahdollisuuden. Siispä pitkäkorva pannulle, fileenä tosin.

Kaveriksi juureskimara ja osa siideristä kokin käynnistämiseen.

Resepti ei lopulta ollut kovin vaikea, ja vaikka en ulkoasulta ikinä ylläkään "ihan" kokkikirjojen tasolle, annoksesta tuli oikein maittava. Kanin maku on mieto, mutta rakenteeltaan pomppija on esimerkiksi broileria tiiviimpi ja lihaisampi.

Juureksille ei ole olemassa reseptiä, ja ne valikoituivatkin mukaan näppituntumalta. Bataatti on mukana värinsä vuoksi, nauris tarttui käteen periaatteella "tämä näyttää juurekselta, katson kotona sanakirjasta, mikä se on", ja punajuuren tunnistin siitä, että saksankielisessä nimilapussa luki rot.

Herkkuhirmun tuplajälkkäri

Karkkipäivä ei ole mitään verrattuna siihen, että saa jälkkäriksi marenkeja Gruyèren tuplakermalla. Pedanttina suomalaisena yritin ensin etsiä valmistusohjetta netistä, mutta vaikka Gruyèren erikoiskermaherkku on hyvin tunnettu, löytyi netistä pääasiassa kuvia, joten jouduin soveltamaan annoksen pelkästä mielikuvituksesta.

Ei sillä, että se olisi vaikeaa ollut. Tarveaineet löytyivät näppärästi lähimarketista, ja kermapurkissa ohjeistettiin, ettei saa vatkata.

Ensimmäisen annoksen (kuvassa vasemmalla) jaksoin vielä asetella ja koristella, mutta sitten tuumasin, että mitä väliä, marengit vain muruiksi ja kermat päälle.

Tuplakerman ero (ja etu) tavalliseen kermaan verrattuna on se, että rasvaprosentti on 42, joten melko jähmeää tavaraa vatkaamattakin. Maussakin rasvaprosentin lisäys toki tuntuu. Sokeria ei tarvita,eikä välttämättä hedelmiäkään.

Gruyèren kylä Fribourgin kantonissakaan ei ole hullumpi, vaikka näistä räntäsateisista kuvista autottoman pikkukyän charmi ei välttämättä puskekaan läpi. Kylän päänähtävyys on marenkiannosten lisäksi linna, johon kuuluu geometrinen puutarha. Linnan kummitustarinoihin palaan tuonnempana.

Sunnuntaibrunssi

Yhtä asiaa Helsingistä kaipaan: sunnuntaibrunsseja. Uudessakin kotikaupungissani on pari kehuttua brunssikahvilaa, mutta minä vain en ole saanut päähäni mahtumaan, että ne eivät ole sunnuntaisin auki - ja samoin kiinni pysyvät lähes kaikki muutkin kahvilat ja ravintolat. Sunnuntaisin kuuluu olla kotona.

Puutetta paikkaavat onneksi leipomot, jotka pitävät sunnuntaiaamuisin ovet auki ja croissant-uunit kuumina. Voisarvien ympärille kelpaa rakentaa omatekoinen sunnuntaibrunssi.

Koska lukijani ovat väistämättä keskivertoa älykkäämpiä, huomasitte varmaan, ettei kuvissa ole croissantteja. Ne ehtivät harvoin edes brunssipöytään, sillä niissä on jokin mekanismi, joka saa ne hyppäämään paperipussista kirsikkahillopurkin kautta suuhuni. Muffinitkin maltoin kuvata vasta syömisen jälkeen.

P.S. Äitini kysyi täällä piipahtaessaan, miksi leipomot saavat olla sunnuntaisin auki mutta ruokakaupat eivät. Ehkä leipomotuotteiden käyttö kuuluu kotisunnuntaihin mutta markettiruoan ei? No, perinteet seuraavat harvoin logiikkaa.

Haluaisin leivälle mautonta juustoa

Kevätfiilistelyäni kommentoinut suomalainen hehkutti Suomen kevään menossa olevaa vaihetta ja toivoi, ettei herättänyt herkistelyllään koti-ikävääni. Ei huolta, en kaipaa keväthangille, vaikka Suomen kevätvalo onkin hyvänä iltapäivänä ainutlaatuinen. Olen siinä mielessä onnekas maahanmuuttaja, että sopeudun uuteen ilmastoon heti lentokoneesta laskeutuessani, enkä sen koommin osaa ymmärtää, että muualla voi olla erilainen sää. (Mikä tekee kotiinpaluista joskus hieman rankkoja, mutta nythän olen kotona.)

Jotain silti kaipaan. Kuten pehmeää, kuitupitoista leipää. Ruisleipää on suhteellisen helppo salakuljettaa tullin ohi käsimatkatavaroissa, tunkea pakastimeen ja sulattaa aamiaiseksi, mutta jos lähtsisin Vaasan Täyshyvää rahtaamaan, joutuisin jättämään kaikki muut matkatavarat pois. Tai astetta isompi haaste: kuinka kuljetat minimissäänkin kolmen tunnin lennon mukana lakritsijäätelöä? Luulen, että helpompi duuni olisi perustella paikalliselle jäätelötehtaalle, miksi mustan jälkkäriherkun valmistaminen kannattaisi aloittaa täällä.

Niin epäisänmaallista kuin se onkin, kaipaan Subwayta. Ehkä on synti kaivata jenkkiherkkua, kun ympärillä ovat Euroopan parhaat leipurimaat. Samaan syssyyn voin tunnustaa, että kaipaan myös tanskalaista Glimmingen port salut -juustoa. Täkäläiset port salutit ovat aivan liian maukkaita silloin, kun haluaisi Täyshyvä-viipaleelleen mietoa arkijuustoa.

Kaipaan myös kunnollista tomaattimurskaa. Olemme Herra Täydellisen kanssa kokeilleet suunnilleen jokaisen kaupan tomaattisäilyketuotteen, ja yhä vain pastakastikkeemme ovat liian löysiä. Lisäksi tomaattipalat ja neste ovat kumman irrallaan toisistaan, eivät sellaista tasaisista murskaa kuin vaikka Pirkan tuotteissa. Maustettua tomaattimurskaa olen jo lakannut kaipaamasta - kun nyt saisi edes maustamatonta.

Lisäksi kaipaan etnisiä keittiöitä. Luin Me Naisista (yksi niistä harvoista lehdistä, joita entisenä aikakauslehtiaddiktina viitsin oikein tilata), että etiopialainen keittiö on nyt muodissa, ja että sitä saa ihan valmisruokana ruokakaupoista. Aloin muistella, miten helppo Suomessa on tekaista vaikka thaikkuruokaa. Tänne mitkään trendit eivät tule nopeasti, suurin osa ei koskaan. Sushiravintoloita on suhteellisen paljon, mutta jos tahtoo mausteiden broilericurryn, ei siihen hätään täydellisinkään sateenkaarirulla auta.

Nallekarkkitehdas avautuu

Guccin sijaan olen kierrellyt kirjakaupoissa.

Nyt iski kriisi! En ole vissiin kovin kummoinen kotihenkilö, kun en edes tiennyt, että on olemassa nallekarkkimuotteja. Ja ihan 30 erilaista reseptiä niille!