Pääasiassa syöminen (eikun...)

Seuraavan viikon aikana aion ainakin...

1) Syödä mansikka-vaniljapehmiksen.
2) Ja uusiaperunoita. Ja savulohta - ja kertoa kaikille, että Sveitsistä saa paikallisten mielestä hyvää savulohta, vaikkei täkäläisellä savulla ole mitään tekemistä oikean kanssa.
3) Luonnollisena seurauksena kohdista 1 ja 2, lihoa vähintään kaksi kiloa.
4) Maksaa pankkikortilla 1,50 euroa maksavan ostoksen.
5) Lähteä edes kerran kaupasta / ravintolasta / kahvilasta huikkaamatta "Kiitosheimukavaapäivänjatkoa".
6) Mennä huvipuistoon.
7) Ostaa matkalaukuntäydeltä pokkareita.
8) Sinutella myyjiä, ja itse asiassa aivan kaikkia.
9) Tilata viiniä senttilitroina. (Voisiko joku kertoa, mikä eri vaihtoehdoista on normaali annos? Kiitti!)

Lisäksi (ja pääasiassa) aion tietysti tavata kaikkia ihania, joita en ole nähnyt moneen kuukauteen. Lomalomaloma!

Viimeinen ilta

Olen reissun aikana kuullut, miten kummipoikani sanoo ensimmäisen kerran "kiva", "äkkiä" tai "hankala" ja yrittää laittaa Sveitsin konsonantteja oikeaan järjestykseen. Tänään istuimme pitkän pätkän sohvalla ihmettelemässä järjestelmäkameran säätöjä ja lukemassa Pupen seikkailuista.

Tällaisten päivien jälkeen on aina hiukan hankalaa uskotella itselleen, että kyllä se oma elämä Suomessa odottaa ulkosuomalaisvuodet, jos siihen joskus haluaa palata. Ei se odota, se jatkaa koko ajan matkaansa eteenpäin ja muuttuu mokoma mennessään. Aikuisista ja ystävistä sitä ei huomaa, lapsista lahjomattomasti.

Täällä siis haikeissa lähdöntunnelmissa, ja toisaalta kotiinpaluuta odottaen. Kieltä ja ilmastoa on jo ikävä.

Litimärissä ballerinoissa

Lähdin Suomeen ballerinat jalassa, ilman sukkia ja keskieurooppalaisen ylemmyydentuntoisin ajatuksin: siellä ne tamppaavat kaupungillakin goretekseissä, siis voi kauhee. Lapset täyshaalareissa ja aikuisetkin kumppareissa.

Sukat ostin ensimmäisenä päivänä, ja muista ajatuksista onnistuin pitämään kiinni viikon. Nyt hyytävä vesisade on jatkunut tauotta kaksi päivää, ja joudun vihdoin myöntämään, että jos täällä haluaa ulkoilla lokakuun ja huhtikuun välisenä aikana, on hankittava kunnon kengät ja sadetta pitävät vaatteet.

En siis enää ulkoile.

Asennevammainen täällä hei

Voi kamala, mistä kaikesta sitä itsensä yllättää!

Hyppäsin eilen lentoasemalla taksiin ja lähdimme suunnistamaan ystäväni asunnolle, avaimet piti poimia hänen ystävänsä asunnolta matkalta. Molemmat kerrostaloyhtiöt olivat noin taksiautoilijan kannalta hankalia, sillä rappuja oli paljon ja viitoitukset heikohkoja.

Siinä sitten tilataksin takapenkillä (miksi sellainen muuten osuu kohdalle aina, kun on matkassa yksin?) päähäni pälkähti, että miksi, voi miksi minulle piti juuri tänä iltana sattua kuljettaja, joka ei puhu kunnolla suomea. Itsesäälisenä märehdin, että oikean rapun etsintä kaatosateessa vieraalla asuinalueella olisi ollut hankalaa muutenkin.

Auts. Hiukan ilkeä ja kohtuuton ajatus keneltä tahansa, mutta ennen kaikkea joltakulta, joka keikkuu maailmalla puolikielisenä itsekin ja möksähtää, jos joku vastaa ranskan sijasta englanniksi.

Okei, olin väsynyt, lento oli ollut myöhässä ja ballerinat pilaantuneet vesisateesta, mutta silti: auts. Mikä asenne! Ei, en ole siitä erityisen ylpeä.

Hyvä, Suomi-neidot!

Suomen naisista saa täällä Keski-Euroopassa olla ylpeä: sen verran hyvin he ovat edustettuina ainakin kulttuurin saralla.

Kirjakaupassa olen törmännyt sekä Sofi Oksasen että Riikka Pulkkisen kirjojen ranskannoksiin - muihin suomalaiskirjailijoihin en olekaan törmännyt. Vaikka luettuna ovat sekä Puhdistus että Totta (ja vaikka kirjojen hinnat ovat pilvissä, vaikkei hintakartelli kansanäänestyksessä mennytkään läpi), olen harkinnut molempien hankintaa kirjahyllyyn.

Kotikaupungissani vietetään tällä viikolla Visions du Réel -elokuvafestivaalia, ja suomalaisnaisia siellä edustaa viisivuotias Ida. Ihan en ymmärrä, miksi dokumentissa kuvataan viisivuotiaan koulumatkaa, sillä käsittääkseni missään päin Suomea viisivuotiaat eivät käy koula, mutta täytyyhän tämä silti leffakalenteriin laittaa!