Oman elämänsä vakuutusmatemaatikko

Olen viime päivät yrittänyt valita itselleni sairausvakuutusta. Sveitsissä on kaikilla oltava pakollinen perusvakuutus, jonka saa ottaa haluamastaa vakuutusyhtiöstä, ja lisäksi (=lisärahalla) saa aika lailla mitä vain.

Valinta on tietysti vaikea. Perusvakuutus kattaa aina samat asiat, ja hintakin vaihtelee vain pienessä haarukassa. Sitten alkaa sellaisten asioiden pohdinta, joita en normaalisti mieti lainkaan.

Aloitetaan helpoimmista: Perusvakuutus kattaa sairaalahoidon kotikantonissa. Lisämaksusta sen saa laajennettua koko maahan. Ei vaikeaa: onnettomuudet ja sairastumiset eivät katso paikkaa ja aikaa, joten sairaalavakuutus on oltava koko maan kattava. Samalla logiikalla mukaan lähtee onnettomuudet ja äkilliset sairaudet ulkomailla korvaava lisäosa.

Rinnefanin on helppo ruksia myös kohta "etsintä ja pelastukset", sillä perusvakuutus kattaa esimerkiksi rinnepelastuksen kuluista vain puolet, ja senkin vain Sveitsissä. Jo pieni venähdys rinteessä voi kuitenkin tietää muutaman satasen evakuointimaksua, joten vakuutus on hyvä olla olemassa.

Hammasvakuutuskin on vielä helpohko ruksittava, sillä se kattaa kolme neljännestä hammaslääkärilaskuista, ja jo yhden reiän paikkaus tietää monen satasen laskua. Sitten meneekin jo hiukan hankalammaksi: tarvitsenko hammaskirurgiaa? Ja jos tarvitsen, miten usein, ja maksaako se niin paljon, että vakuutus tulee kannattavaksi?

Tässä vaiheessa pitäisi myös osata päättää, haluanko vakuutuksen kattavan sairaalahoidon yksityishuoneessa, kahden hengen huoneessa vai kelpaako minulle ryhmähuone. Tai tarvitsenko kenties matkakulukorvauksia lääkärikäynneiltä. Erillisellä vakuutuspalasella saisin korvauksia myös rutiinitarkastuksista, luonnonlääkkeistä, rokotuksista, psykoterapiasta ja lepolomista tilanteen niitä vaatiessa.

Hinnoittelu tietysti on kaikkea muuta kuin selkeää, sillä jokainen firma hinnoittelee osasensa omalla tavallaan, ja esimerkiksi useamman lisäosan ottaja saattaa saada alennuksen.Yhteistä kaikille on vain, että vakuutus maksaa tuhansia frangeja vuodessa, joten aivan joka ruutua ei kannata ruksia.

Hyvää minusta systeemissä on se, että jokainen voi kilpailuttaa vakuutuksensa itse, valita sen mitä tarvitsee, eikä tarvitse huolehtia siitä, maksaako tupakoivan tai ylipainoisen naapurin huonoista elintavoista. Eikä voi syyttää kuin itseään, jos joku hoito tai tutkimus ei kuulukaan vakuutuksen korvattavaksi.

Toisaalta taas ihmiset ovat melko eriarvoisessa asemassa sen suhteen, kuka osaa ja ehtii tutkia kaiken pienellä präntätyn. Maahanmuuttajien selviämiseen vaikuttaa myös kielitaito. Lisäksi vakuutuksen hinta on sama, siis törkeän kallis, myös pienituloisille. Omavastuutkin ovat terveyskeskusmaksuihin tottuneille isoja: 500 frangin vuosittainen omavastuu ja sitä ylittävältä osalta kymmenen prosenttia kuluista.

Paitsi, jos pienemmästä omavastuusta on maksanut ekstraa.

Ei säästy lintukotokaan

Sveitsi aloitti uuden vuoden hyvässä kiidossa, kun The Economist julisti sen onnellisimmaksi maaksi.

Sitten tuli toisen ja kolmannen päivän välinen yö, ja Daillonin ampujaksi lehdistössä ristitty myös vei kolmen naisen hengen. Kaksi muuta uhria kärsivät vammoistaan sairaalassa mutta näyttävät jäävän eloon.

Yleisestä tunnelmasta tuli mieleen Suomi Myyrmannin pommi-iskun jälkeen: tämä koskee myös meitä, emme ole suojassa, emme muiden yläpuolella, emme parempia, sittenkään.

"Ottakaa heiltä aseet pois", huusi Saksan media. "Ei säästynyt Sveitsikään", kommentoitiin Belgiasta.

Alkoi poliittinen polemiikki, sillä aseita maassa todella piisaa. Yksityisen aseenkantoluvan saaminen on kovassa, mutta sen sijaan armeija varustaa kaikki reserviläiset aseella, joita säilytetään kotona, pienen ammusmäärän kera.

Daillonin ampujalla ei laillisia aseita ollut, sillä ne oli otettu häneltä pois mielenterveysongelmien vuoksi.

Entinen liittokansleri, kristillisdemokraatti Heiner Studer ehti lausua jo eilen Le Matinille, että valtion pitäisi ottaa haltuunsa nämä aseet ja "taata kansalaisille riittävä turvallisuudentunne, ettei heidän tarvitsisi pitää aseita kotonaan".

Le Matinin mukaan aihe on varsinainen merikäärme, serpent de mer, siis ikuisuusaihe. Viimeksi pari vuotta sitten vastaavansisältöinen aloite hylättiin kansanäänestyksessä. Tulkitsen, että kyse on jälleen kerran sveitsiläisten halusta asettaa yksilönvapaus ja autonomia keskushallintoisuuden edelle.

Sveitsi onkin merkillinen, ehkä merkittäväkin, poikkeus siinä tilastossa, jonka mukaan aseiden helppo saatavuus korreloi asekuolemiin. Tragedioita on tähän saakka ollut vähän, ja usein niidenkin uhrit ovat olleet poliiseja tai muita viranomaisia, joille vaara on ammatinvalintakysymys. YK:n selvityksen mukaan Sveitsissä ampuma-asekuolemia sattuu vuodessa 0,5 jokaista 100 000 asukasta kohden, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaava luku liikkuu 200 ja 300 välillä. Itsemurhaluvuissa Sveitsi sijoittuu suunnilleen samalle linjalle Ruotsin kanssa, kun itsemurhien määrät suhteutetaan väkilukuun.

Tragedia herättää tietysti kysymyksen, mikä tilastojen lopullinen merkitys on: eikö yksikin itsemurha tai tappo valtion tarjoamalla aseella ole liikaa, vai voidaanko tosiaan vetäytyä sen selityksen taakse, että aseet ja keinot löytyvät kuitenkin jostakin?

Ulkosuomalaiselämä on muuten sillä tavalla kummallista, että itsensä on aika helppo pitää etäällä tällaisista kauheuksista. Kun Suomessa sattuu jotain, sen suodattaa kauemmas ajattelemalla, etten asu siellä. Kun taas täällä sattuu jotain, etääntyy tapahtuma ajatuksella, ettei tännekään oikein ole juuria. Voi olla koko ajan omassa lintukodossaan.

Lähteet

Heiner Studerin haastattelu
Le Matinin artikkeli Sveitsin asekulttuurista
Wikipedia-sivu Sveitsin armeijan käytännöistä
Ranskalaislehti Le Figaron artikkeli Sveitsin aseäänestyksestä
Itsemurhatilastoja Sveitsistä
Itsemurhatilastoja Euroopasta

Roskapostia

Posti tuoda tupsautti eilen pahviin pakatun tietopaketin ensi vuoden jätteenkäsittelyjärjestelyistä. Mikä hurmaava kirjeen aihe!

Mukana tuli uusi lupakortti, jolla pääsee koko ensi vuoden lajittelemaan roskiaan paikalliselle déchetterielle. Tämän vuoden kortti ei jostain syystä ikinä löytänyt postilokeroomme, ja joka kerta paikalla käydessä on ollut vähän rikollinen olo.

Siinä se töröttää, valmiina käyttöön heti kun vuosi vaihtuu!

Déchetterie onkin mahtava paikka. Jokaisella kunnalla on omansa, ja siellä on luukku aika lailla kaikelle, mistä voi kuvitella haluavansa eroon: erivärisille laseille, metallille, muoville, vaatteille,uulle ja elektroniikalle (josta maksetaan yleensä kierrätysvero oston yhteydessä, joten kodinkoneet voisi palauttaa myös myyntipaikkaan). Lisäksi paikalla on aina hyväntuulista henkilökuntaa opastamassa, mitä millekin lavalle paiskataan.

Vain yksi on joukosta poissa: biojäteastia. Sitä ei kerätä kotoakaan, sillä taloyhtiössä on omat lokeronsa vain sekäjätteelle sekä paperille ja pahville. Olen kuullut huhuja, että joissakin toisissa kaupungeissa biojätettäkin kerättäisiin erikseen. Meidän kaupunkiimme biojätteiden keräyspisteet lanseerataan ensi vuoden alusta, sillä kunnan tavoite on nostaa kotitalousjätteen kierrätysprosentti 60:een nykyisestä 40:stä.

Hyvä tavoite ja hyvä idea, mutta jos roskien lajittelua halutaan tehostaa, pitäisi bioastiat saada jokaisen taloyhtiön kellariin sekaroskisten viereen. Tykkään déchetterie-järjestelystä, sillä on näppärää kuljettaa kaikki kerralla, ja minulle tuottaa ongelmia ainoastaan vihreiden ja ruskeiden viinipullojen erottelu toisistaan (mutta toisinaan paikalla on erikseen tyyppi, joka vahtii tätä värinvalintaprosessia). En silti usko, että lajittelisin bioroskani, jos joutuisin ne déchetterielle viemään - niin usein en siellä käy. Lisäksi keikkaan vaaditaan auto.

Pelkkä läheisyys ei sentään selitä sveitsiläisten kierrätysintoa. Esimerkiksi lasi kierrätetään lähes sataprosenttisesti, alumiinin prosentti nousee ysikympin tienoille ja muovipulloista kierrätetään noin kahdenksankymmentä prosenttia, vaikka kaikki nämä täytyy kärrätä kotoa itse lajitteluun ja vaikkei niistä makseta Suomen tyyliin panttia. Sen sijaan kotoa kerättävästä pahvista ja paperista päätyy kierrätykseen vain noin neljä viidesosaa.

Roskapussi julistaa suunnilleen, että lajittelu on arvostamista.

 P.S. Kunta muisti asukkaitaan myös ilmaisella roskapussilla. Sekajätteet tulee täällä pakata tietynlaisiin jätepusseihin, joista maksetaan ostaessa jätteenkäsittelyvero. Tammikuusta alkaen kauppoihin tulee kuitenkin kunnan oma valko-vihreä säkki. Onhan se kivaa vaihtelua entisiin mustiin pussukoihin. Vähätuloisia ja opiskelijoita ei ole unohdettu: he saavat säkit ilmaiseksi, samoin kuin vastasyntyneet. Vaippoja varten varmaankin.

Olen pahoillani, äiti

Kun tutkin Sveitsin verotuksen kiemuroita perhevapaita käsittelevää tekstiäni varten, kiinnitin huomiota verolaskurissa "pieneen" kummallisuuteen. Kun kaksi työssäkäyvää aikuista avioituu ja molemmat jatkavat työtään, toisen veroprosentti laskee. Arvaatte varmaan kumman? Miehen, tietysti.

Nainen taas maksaa enemmän kuin sinkkuna! Ainoa tapa saada naisen verotus alas on mennä naimisiin ja saada mies jäämään kotiin. Kun taloudessa on vain yksi tienaaja, veroprosentti on automaattisesti alhaisempi, oli rahantuoja sitten mies tai nainen.

Pengoin läpi niin liittovaltion verosäädännön kuin vero-oppaan jos toisenkin, mutten onnistunut löytämään selitystä moiselle epätasa-arvoisuudelle. Laskuri oli silti lahjomaton: Geneven kantonia lukuunottamatta verotus avioliiton jälkeen oli miehille ja naisille erilainen.

Lausannen yliopiston vero-oikeuden professori Yves Noël selittää, että oikeastaan naisetkin hyötyvät nykyisestä veromallista, sillä malli suosii sinkkuihin nähden niitä perheitä, joissa tulot jakautuvat epätasaisesti: esimerkiksi suhteessa 70-30 pikemminkin kuin 50-50.

Tiiviisti siis: Naisen kannattaa avioitua vain, jos tahtoo lopettaa työt tai löytää niin rikkaan miehen, että veroprosentin nousu korvaantuu miehen tuloilla.

Vielä tiiviimmin: Sorry, äiti, ei tule häitä.

Riina kyseli samaisen postauksen yhteydessä, miten samaa sukupuolta olevia pareja kohdellaan. Vuodesta 2007 saakka samalla tavalla kuin eri sukupuolta oleviakin, eli esimerkiksi samat veroedut saa, jos toinen vanhemmista jää pois työelämästä. En sitten tiedä, mitä sääntöä sovelletaan, jos molemmat tahtovat käydä töissä: maksavatko naisparista molemmat vähän enemmän ja miesparista molemmat vähän vähemmän? Adoptio-oikeutta kuitenkaan ei ole, joten esimerkiksi lapsihelpotukset koskevat vain jommankumman biologisia lapsia.

Verotus on toki äärimmäisen monimutkaista, ja laitankin toivoni sen varaan, että laskureiden tulokset pitävät sisällään jonkin virheellisen oletuksen. Sveitsissä monimutkaisuutta lisää se, että liittovaltio perii vain pienen osan tuloveroista, ja kantoni ja kunta vaikuttavat lopulliseen verotukseen huomattavasti. Siksi Sveitsi onkin oiva maa veroshoppailuun: voit hilautua siihen kantoniin ja kuntaan, joka sopii tulorakenteellesi parhaiten. Vielä kun keksisi, mikä kantoni sopii omalle arvomaailmalle.

Lähteet ja lisätietoa
Ennakonpidätyslaskuri 
Guide du futur contribuable eli vero-opas koululaisille
Le système fiscal suisse -vero-opas

Laiska shoppari venyttää pinnaa

Joulumarkkinakaudella sunnuntaishoppailu on taas kovin helppoa, sillä joka kuukausi markkinakojut pystytetään johonkin kylään. Viime sunnuntaina piipahdimme haistelemassa Carougen kaupungin sunnuntaitunnelmaa. Kaupungin varsinaiset joulumarkkinat ovat vasta viikon kuluttua, mutta monet kaupungin pikkuputiikit olivat käynnistäneet yhteisen sunnuntaiaukiolokampanjan.

Kauppojen aukiolo sai minut ihmettelemään, miten aukiolo oikeastaan on säädelty. Sveitsille tyypillisesti hyvin löyhästi. Liittovaltion lain mukaan työntekijät voidaan kaupoissa määrätä töihin arkisin kello 6-23 ja lisäksi neljänä sunnuntana vuoden aikana. Conseil Fédéral eli liittovaltion päättävä elin on haluton ottamaan kantaa koko maan yhteisiin aukioloihin, sillä "tarpeet eivät ole samat koko Sveitsissä." Päätösvalta asiassa on siis kantoneilla. Asiaa kuitenkin tutkitaan.

Esimerkiksi kotikantonimme Vaud on siirtänyt päätösvallan vielä alemmas, suoraan kunnille. Kotikaupungissamme kaupat sulkevat arki-iltaisin seitsemältä, lauantaisin kuudelta ja ovat sunnuntaisin kiinni. Keskustan putiikit ovat auki pidempään torstaisin, ja läheisessä kauppakeskuksessa "pitkä ilta" on perjantai: liikket sulkevat ovensa vasta yhdeksältä.

Saksankielisissä kantoneissa taipumus on hiukan myöhäisempi, ja on vallan tavallista, että kaupat ovat auki arkisin jopa kahdeksaan.

Aluksi iltakiinniolo ärsytti minua suunnattomasti. Yllätin itseni iltana jos toisenakin miettimästä, miten voisin piipahtaa kaupungilla hakemassa sitä tai tätä, ja muistin sitten, että kaupat menivät kiinni vartti sitten. Sitten totuin. Sunnuntait oli kiva käyttää muuhun kuin ostoksilla juoksemiseen, ja jos shoppaamaan teki mieli, toreilla ja markkinoilla fiilis on miellyttävämpi kuin kauppakeskuksissa. Melkein voi uskotella itselleen olevansa enemmän kulttuuriretkellä kuin kuluttamassa. Unohdin jopa nocturnal vendredit ja muut pitkän aukiolon illat.

Ymmärrän toki taloudelliset realiteetit. Aukiolojen vapauttamista tai ainakin käytäntöjen yhtenäistämistä ajavat perustelevat tavoitettaan sillä, että raja-alueilla ostosfrangit valuvat jo hintojen vuoksi Ranskaan ja Saksaan, ja naapurimaiden pidemmät aukiolot vain pahentavat ongelmaa. Tämä tosin koskee vain rajojen välitöntä läheisyyttä, sillä yhden aukiolotunnin takia tuskin kovin kaukaa jaksaa markettiin ajella.

Lisäksi on tietysti hyvä huudella sunnuntaimarkkinoiden söpöydestä, kun pystyy käymään kaupassa keskellä päivää eikä tarvitse sovittaa yhteen yksinhuolettavia lapsia ja vuorotyötä.

Toisaalta taas jos sunnuntaitkin tulevat yleisiksi kauppapäiviksi, markkinoilla ja toreilla myyvät pienyrittäjät joutuvat koville. Pidän markkinoiden yhtenä etuna sitä, että siellä tuotevalikoima on laajempi; ne ovat vähän kuin erikoiskauppojen keskittymä, johon laiskan markettiasiakkaankin pinna kerran viikossa venyy.

Joulumarkkinoita ranskankielisessä Sveitsissä

Veroprosentti määrää naisen paikan

Virpi Salmi sohaisi tämän viikon Hesari-kolumnissaan suomalaista perhevapaajärjestelmää. Kolumnin ja sen kommenttien lukeminen  nosti mieleeni taas yhden suosikki-ärsytysaiheeni.

Ennen kuin aloitan vuodatuksen, väsään vastuuvapauslausekkeen: Kirjoittaja on lapseton eikä siten ymmärrä elämästä yhtään mitään. Noin.

Nyt siihen suosikki-ärsykkeeseen: niskakarvani nousevat pystyyn aina, kun kuulen, miten Suomessa ei arvosteta kotiäitiyttä mutta Keski-Euroopassa kyllä. Kerronpa teille, millaisilla tavoilla Sveitsi arvostaa sitä, että naiset hoitavat lapset kotona.

Ensinnäkin oikeus palkalliseen äitiysvapaaseen tuli liittovaltion lakiin vasta vuonna 2005. Sitä ennen kaikkien kantoneiden yhteisessä lailla oli ainoastaan kahdeksan viikon työkielto synnytyksen jälkeen. Nykyään palkallista äitiysvapaata saa 98 päivää eli nelisen kuukautta, ja korvattavat päivät alkavat juosta siitä päivästä, kun lapsi syntyy.

Neljän kuukauden jälkeen on palattava deskin ääreen, jos työpaikkansa mielii säilyttää, paitsi jos saa neuvoteltua työnantajalta (palkatonta) lomaa. Moni jättääkin työnsä esikoisen synnyttyä, sillä verotus tukee sitä, että toinen vanhemmista jää kotiin: työikäisistä sveitsiläisnaisista työskentelee noin 77 prosenttia. Osuus on hienoisessa nousussa, ja viiden vuoden takaa on tultu ylöspäin pari prosenttiyksikköä.

(Miehen) veroprosenttia saa laskettua jo sillä, että menee naimisiin ja toinen jää kotiin chillailemaan, mutta lapsen syntymä alentaa sitä vielä lisää. Summa on prosenttiluontoinen, joten täkäläisillä palkoilla helpotus on usein huomattavampi kuin vaikkapa suomalainen kotihoidontuki, joka on, myönnän, niukka. Ja helpotusta toki saa ihan niin pitkään kuin itse haluaa tai lapsi kypsyy aikuiseksi. Sitä kuitenkaan ei saa, jos sattuu vaikka tekemään lapsen yksin tai eroamaan.

Lisäksi kolmen vuoden jälkeen ei ole enää työpaikkaa, johon palata, ja työllistyminen voikin ottaa todella koville tauon jälkeen.

Sitten on vielä se osa-aikatyö. On totta, että sveitsittäret tekevät paljon osa-aikatyötä, sillä naisista alle puolet eli noin 46 prosenttia työskentelee kokopäiväisesti. Verotus aiheuttaa kuitenkin sen, että osapäiväduunin on oltava suhteellisen hyvin korvattu, tai sitten työntekoon on oltava todella kova intohimo, sillä perheen toisenkin aikuisen (lue: naisen) mennessä töihin myös miehen verotus kiristyy. Päälle tulevat päivähoitokulut.

Toisaalta korkeaa osapäivätyön osuutta selittää myös se, että koulut ja osa päivähoitopaikoista ovat kiinni keskiviikkoiltapäivisin. On siis oltava itse kotona tai hankittava hoitaja. Pääsemme jälleen siihen, että lisähoitajan tai kokopäiväisen oman hoitajan palkkaaminen vaatii melkoiset tulot molemmilta vanhemmilta.

Okei, arvostus on toki muutakin kuin rahaa ja rakenteita, mutta varsinkin suomalaiseen arvostuskeskusteluun liittyy usein oletus, että sitä arvostetaan eniten, jolle maksetaan eniten. Juuri tällä tavalla mitattuna suomalaisia kotiäitejä arvostetaan. Kokonaan toinen asia on sitten se, mitä pidetään normaalina ja hyväksyttävänä naisen paikkana. Siinä valinnassa veroprosentilla on iso rooli.

Lähteet ja lisätietoa:
Tietoa perhevapaista
Työelämätilastoja
Verolaskuri

Miksi Suomi on parempi kuin Sveitsi?

En olisi halunnut myöntää tätä (uuden maan alkuhuumassa?), mutta brittiläisen Legatum Instituten perinpohjaisen indeksoinnin jälkeen on kai taivuttava toteamaan, että Suomi on parempi maa kuin Sveitsi. Kaikenkaikkiaan pohjoismaat pärjäsivät rankkauksessa loistavasti, Suomi kiilasi sijalle seitsemän ja Sveitsi joutui tyytymään yhdeksänteen lukemaansa.

Sveitsi oli ansainnut kaksi ykkössijaa: talouden ja hallinnon sektoreilla, jihuu! Myös terveyssektorilla Sveitsi menestyi Suomea paremmin.

Miksi siis Sveitsi jäi kakkoseksi viidellä osa-alueella?

Yrittäjyys ja mahdollisuudet

Sveitsissä korostetaan kovasti yksilön vastuuta ja päätöksentekovaltaa, ja yrittäjyyden ajattelisi sopivan hyvin sveitsiläiseen arvomaailmaan. Yrittäjyyttä kuitenkin suitsii byrokratian määrä, ja Legatumin selvityksen mukaan myös uuden yrityksen perustamiskustannukset ovat korkeammat kuin Suomessa.

Esimerkiksi terveysvakuutukset ovat kalliita, ja siinä missä yrittäjä voi taipaleensa alussa Suomessa maksaa vähemmän veroja ja pienempiä eläkemaksuja, maksaa sveitsiläinen ihan samat vakuutusmaksut kuin kuukausipalkkaisena ollessaan. Se saattaa nostaa kynnystä jättää vakityö ja työllistää itse itsensä. Rajoittuneen kokemukseni perusteella uskallan väittää myös, että henkilökohtaisten verkostojen merkitys on Sveitsissä vielä suurempi kuin Suomessa.

Sitä en ihan ymmärtänyt, miten mahdollisuuksiin liittyy matkapuhelimien määrä kotitaloudessa, mutta joka tapauksessa: Suomessa niitäkin on enemmän. Sveitsissä taas on enemmän turvallisia internetpalvelimia, ja se varmasti jollakin logiikalla helpottaa startupin pykäämistä.

Sen sijaan molemmissa maissa oli vastattu samoin kysymykseen, pääseekö eteenpäin kovalla työllä: 82 prosentin mielestä kyllä.

Koulutus

Sveitsille koulutus on jumbokategoria, jossa se on saanut vasta 32. sijan. Suurin ero Suomeen näyttää olevan siinä, kuinka suuri ero väestöstä osallistuu toisen tai kolmannen asteen koulutukseen.

Esimerkiksi yliopistotasolla Suomen ja Sveitsin systeemissä on merkittävät erot. Suomessa kamppaillaan pääsykokeissa, kun taas Sveitsissä käytännössä kuka tahansa lukion selvittänyt pääsee yhdeksi vuodeksi yliopistoon yrittämään opiskeluja. Ensimmäisen vuoden jälkeen karsitaan jatkoon pääsevät.

Menetelmän etu on siinä, että kaikki pääsevät yrittämään siipiään kiinnostavalla alalla, ja ensimmäisen vuoden aikana ehtinee jo saada jonkinlaisen käsityksen siitä, kiinnostaako jatko. Ei siis tarvitse käyttää vuosikausia aikaa ja kenties tuhansia euroja valmennuskurssirahaa, että pääsee edes yrittämään.

Tästä mahdollisuudesta joutuu maksamaan sillä, että koko ensimmäinen vuosi ja varsinkin loppukokeet ovat todella kovat. Miten tehokkaasti omaa motivaatiota jaksaa miettiä tällaisessa prässissä? Jos ei pääse jatkoon, tie on pystyssä koko maassa, ja ainoa väylä eteenpäin on yrittää onneaan toisella alla.

Kolme kertaa pääsykokeissa ei enää tunnukaan enää niin rankalta, vai mitä?

Turvallisuus

Suomessa harvempien päälle on hyökätty ja harvempien omaisuutta on varastettu, mutta silti molemmissa maissa neljä viidestä tuntee olevansa turvassa kävellessään yksin ulkona pimeällä.

Ainakin täällä ranskankielisessä Sveitsissä turvattomuuden tunne on lisääntynyt, mutta on vaikea sanoa, johtuuko se todellisesta muutoksesta vai turvallisuusalan yritysten lisääntymisestä.

Yksilönvapaus

Erot tällä sektorilla olivat Suomen kanssa pikkuriikkiset, ja isoin niistä oli mahdollisuudessa tehdä valintoja: sveitsiläiset kokevat pystyvänsä tekemään itsenäisiä valintoja kapeammin kuin suomalaiset.

Tähän ei kai oikein voi muuta sanoa kuin että pitääkö olla niin vimmatun traditionaalisia? Esimerkiksi pukeutumisen, syömisen tai jumppatuntien suhteen täällä on paljon vähemmän valinnanvaraa kuin Suomessa, se on totta.

Sosiaalinen pääoma

Rehellisesti sanottuna tällä sektorilla järjestys kummastutti minua eniten, sillä olen koko ajan pitänyt Sveitsiä yhteisöllisempänä yhteiskuntana kuin Suomea. Ero selittyy sillä, että suomalaiset pitävät ihmisiä keskimäärin luotettavampina ja ovat useammin viimeisen kuukauden aikana auttaneet muukalaisia. Toisaalta, suomalaiset elävät yhdessä maailman turvallisimmista maista, maailman rehellisimpinä pidettyjen ihmisten keskellä.

Sveitsissä sosiaalinen pääoma linkittyy voimakkaammin perheeseen ja sukuun. Esimerkiksi aviossa olevia täällä on enemmän: 54 %, kun taas suomalaisista 48 %.

Kertokaahan siis, suomalaiset ja ulkosuomalaiset lukijani, mitä te ajattelette? Ovatko nämä asiat Suomessa hyvin?

Huomenna lupaan kertoa, miksi Sveitsi on parempi kuin Suomi. Siihen asti näkemiin ja mukavaa iltapäivän jatkoa. Geneven-kirjeenvaihtaja kuittaa.

Kaksi eitä ja kyllä

Sveitsiläiset piipahtivat uurnilla suorittamassa neljännesvuosittaisen äänestysurakkansa. Lopputulos: ei tupakoinnin kieltämiselle, ei eläkeläisten omistusasumisen tukemiselle ja lopulta kyllä nuorten musiikkikasvatuksen lisäämiselle.

On harvinaista, että aloite ylipäätään menee läpi, mutta musiikkikasvatuksen kannatus oli vieläpä harvinaisen yksimielinen: kaikki kantonit sanoivat aloitteelle kyllä. Vastahakoisimmassakin kantonissa, saksankielisessä Schwyzissä, joo-naisia ja -miehiä oli 56 prosenttia äänestäneistä. Kivan vihreää äänestyskarttaa voi ihailla esimerkiksi 20 minutesin sivuilla, jossa on äänestykselle oma teemasivu.

Tästä eteenpäin siis musiikkikoulutuksen osaa koulussa kasvatetaan ja musiikkiopintoihin pääsyä helpotetaan. Kantonit luovat myös vuoteen 2014 mennessä yhteiset tavoitteet sen suhteen, mitä koululaisten tulee musiikista oppia.

Ennen äänestystä hämmästeltiin, onko musiikki todella tärkeämpää kuin esimerkiksi monikielisen maan muiden äidinkielien tai vaikka historian opettaminen. Nettikeskusteluissa tuloksen julkistamisen jälkeen äänessä ovat myös urheilutuntien lisäämisen kannattajat, jotka saavat vastaansa kulttuurin suosijat. Pikaisen lukukierroksen jälkeen voin todeta, että ehkä myös äidinkielen tunteja olisi ollut syytä lisätä, ainakin oikeinkirjoituksen osalta...

Suuri osa Sveitsistä ei tänäänkään kajauttanut ääntään kuuluviin, sillä äänestysprosentti keikkui 42:n ja 43:n välillä. Systeemiä on kritisoitu myös siitä, että parhaiten äänensä saavat kuuluviin ne, joilla on eniten rahaa tehdä lobbaustyötä (ja paras mainostoimisto). Alhaisen äänestysprosentin ansiosta tehokas strateginen ase on myös se, että ylipäätään saa joukkonsa liikkeelle.

Mielikuvatyötä tehdään huolella jo ennen kuin aloitteet päätyvät äänestykseen, mikä näkyy muun muassa äänestysten nimeämisessä. Tupakointialoitetta kutsuttiin "passiiviselta tupakoinnilta suojaamiseksi" (protection contre le tabagisme passif) ja asumisen veroaloitetta "eläkkeellä asumisen turvaamiseksi" (sécurité du logement à la retraite). Niistä on helppo päätellä lain tavoite, mutta tietysti niillä yritetään ennen kaikkea vaikuttaa tunteisiin ja sitä kautta mielikuviin.

Samoin toimivat esimerkiksi asioiden hyväksi perustetut internetsivut. Muuan tupakkalain vastustajaryhmä edisti asiaansa saitilla restons-raisonnables.ch, siis "pysytään kohtuullisina".

Vaalitarkkailijanne Geneven laidalta pitää yhteiskunnallisen analyysinsa kohtuullisena ja lopettaa valispekuloinnin tältä erää tähän. Todetaan nyt lopuksi kuitenkin vielä, että aiempi syväanalyysini tupakkaäänestyksen tuloksesta ei mennyt aivan nappiin, koska Geneveä lukuunottamatta kaikki Länsi-Sveitsin ranskankieliset kantonit hylkäsivät idean, vieläpä varsin jyrkästi.

Viini mielessä

Viime viikolla viini putkahteli pitkin poikin otsikoita. Ensin sveitsiläiset viinintuottajat kävivät pääkaupungissa osoittamassa mieltään sen puolesta, että maan ulkopuolelta tuotaisiin vain puolet vuosittain käytettävästä viinistä. Logiikka on tietysti simppeli: tavoite on suosia paikallista tuotantoa, usein pieniä luomutuottajia.

Loppuviikon viinikiista pääsi Suomessakin otsikoihin saakka: EU olisi valmis antamaan myös USA:laisille viinintuottajille luvan käyttää château-nimitystä, mutta kappas kappas, ranska vastustaa. Päättelyä on helppo seurata tässäkin keississä, sillä ranskassa viinintuotantoon liittyvät termit ovat yleensä hyvin tarkkarajaisia, vaikka ne eivät välttämättä muunkielisille paljon sanokaan.

Loppujen lopuksi molemmissa tarinoissa on kyse samasta asiasta, eli halusta suojella jotakin omaa, kapitalismin pelisääntöjä sorkkimalla. Kielenpäässä kutkuttelee kysymys, voiko kaikki olla kaupan. Houkutus olisi vastata, että ei voi, mutta jos kerran James Bond on valmis tilaamaan baaritiskillä Heinekeniä, vastaus taitaa olla, että kyllä voi, ja onkin. Onko se oikein, siinä toinen kysymys. Kenen kannalta, siinä kolmas.

Neuvoa-antava, tällä kertaa vain kuvallisessa muodossa.

Haluaisin niin kovasti olla sellainen bloggari, jolla on tähän(kin) asiaan napakka, yksiselittinen ja perusteltu näkemys. Sorry vain, en kuitenkaan ole. Sen sijaan pyörittelen aihetta päässäni päivätolkulla, enkä lopulta kuitenkaan saa ulos kuin poukkoilevaa pohdintaa. Muun muassa tällaisia ajatuksia:

Markkinatalouden periaatteisiinhan kuuluu, että se, mille on kysyntää, pärjää. Pitäisikö siis sveitsiläisten viinintuottajien satsata markkointiin tai tehdä tuotteistaan parempia sen sijaan, että mellastavat perinteistä?

Eikö toisaalta kuitenkin perinteillä ole jotain arvoa ihan sellaisenaankin? Ja monimuotoisuudella? Ei se, mistä moni tykkää, ole välttämättä laadultaan parasta. Jos mennään aina sen perässä, millä on eniten faneja, putoaa laidoilta pois kaikenlaista mielenkiintoista, ja omalla tavallaan hyvänmakuista. Lisäksi tulevat vielä lähiruoan ekologisuus ja muut trendiarvot.

Sitten taas toisaalta (vai jo kolmannelta?) näillä perinteilläkin on rahallinen arvonsa, josta muiden ei haluttaisi hyötyvän. Tuskin sveitsiläiset luomiviljelijät sen kummemmin kuin ranskalaiset tilallisetkaan pelkän kulttuuriperinnön vuoksi omistaan kiinni pitävät.

Poukkoilevien ajatusten keskellä töröttää myös kuva siitä allamanilaisesta muutaman hehtaarin viinitilan omistajasta, jonka tapasin viininmaistelukierroksella elokuussa.

Juuri tämä mies.

Markkinointiläpinöiden ajan ukkeli seisoi vaivaantuneen oloisena caven nurkassa, mutta kun päästiin viinitarhoille, syttyi silmiin hehku. Laveasti hän selosti, miten viinitauteja tapetaan kuivatuista yrteistä tehdyillä sekoituksella ja miten pinot noir -rypäle tarvitsee erityisesti kypsymisen loppuvaiheessa lämpimät päivät ja viileät yöt. Mikä on markkinataloudessa tällaisen tiedon arvo, entä omistautumisen ja innostumisen?

Jos se yhtään lohduttaa, pitäisi tämän vuoden pinot noirista tulla erinomaista.

Pääsisinkö kansalaiseksi?

Le Matin -sanomalehti julkaisi nettisivuillaan pienen palasen kyselylomakkeesta, jota jotkut saksankieliset kantonit käyttävät kansalaisuutta hakevien tietojen testaamiseen.

Saisikohan kansallisuutta hakiessa lisäpisteitä siitä, että on osallistunut kansallispäivän juhlallisuuksiin vesisateesta huolimatta?

Vastasin oikein seitsemään kahdeksasta kysymyksestä, ihan tavallisen eurooppalaisen yleissivistyksen pohjalta. Mieleen tuli lähinnä autokoulun teoriakokeet, joissa monivalintatehtävissä oli aina yksi selvästi väärä vaihtoehto ja kaksi tai kolme mahdollista. Uutinen tosin ei paljasta, kuinka monta prosenttia vastauksista täytyy sohaista oikeaan ruutuun.

Myös kynttilälyhdyt kuuluvat elokuun ensimmäisen juhlallisuuksiin, onneksi tosin harvoin oikealla liekillä.

Ei sillä, että olisin kansalaisuutta hakemassa, eivätkä ranskankieliset kantonit testiä edes teetä. Lieneekö saksankielisillä pidempi bisnesnenä, sillä testien käyttöönotto on jo louhaissut uuden markkinaraon: kokeisiin valmentavat kurssit.

Hyvää synttäriä, Sveitsi ja YK

Välillä Sveitsi yllättää, kuten tänään, kun luin lehdestä, että Sveitsi viettää tänään YK:hon liittymisen kymmenvuotispäivää! Luulin urpona tähän aamuun saakkaa, että rakas asuinmaani olisi kuulunut järjestöön iät ja ajat, onhan Geneve oikein kuuluisa siitä, että majoittaa kyseisen järjestön Euroopan päämajaa. (Niin no, tarkemmin ajatellen putiikin sijoittamisessa puolueettomalle maaperälle on oma logiikkansa.)

Sveitsin tuntien se taas ei yllätä, että liittymisestä päätettiin aikanaan kansanäänestyksellä (ensimmäinen kerta YK:n historiassa), ja että Sveitsi on suuren organisaation sisälläkin säilyttänyt puolueettomuutensa. Sveitsin kädenjälkeä on YK:ssa muun muassa  nykyinen ihmisoikeusneuvosto, joka syntyi vuonna 2006 korvaamaan kritisoidun ihmisoikeustuomioistuimen.

Sveitsiläinen ystäväni paljasti pari viikkoa sitten, että hänestä Sveitsin pitäisi liittyä myös EU:hun. Tällä vauhdilla ehkä sadan vuoden päästä, ja sillä ehdolla, että valuuttaa ei tarvitse vaihtaa.

Päässäni on kaksi ääntä

Tapasin eilen tuttavani, joka on vastikään hänkin muuttanut Sveitsiin. Kun hän kysyi, kaipaanko Suomesta mitään, turvauduin vakiovastaukseeni: "Irtokarkkeja, tasa-arvoa ja sähköistä asiointia".

Ystäväni totesi kuulleensa tapauksesta, jossa sveitsiläisvaimon oli ollut hankala saada omaa luottokorttia, koska miehellä jo sellainen oli. Toivon tapauksen olevan urbaanilegenda - mutta vaikea arvioida, sillä minullahan ei tässä maassa ole edes omaa pankkitiliä.

Tänään taas kuin jatkona ikuiseen epätasa-arvomutinaani osallistuin keskusteluun ammattinimikkeistä. Sveitsiläinen ranskanopettaja mainosti ylpeänä, että sveitsissä nimikkeitä sentään feminiinistetään, siis luodaan feminiinisukuisia titteleitä perinteisten miessukuisten rinnalle. Hän muisti vielä näpäyttää ranskalaisia siitä, että nämä entisaikojen sivistyksen airuet ovat kehityksessä jäljessä ja kutsuvat pääasiassa naisammattilaisia samoilla nimikkeillä kuin miehiä.

Jokin minussa mutisi, että meillä Suomessa taisi olla jo jokunen vuosikymmen sitten taipumus sukupuolineutraalistaa nimikkeitä. Sitten toiselta puolelta päätäni vastasi ääni, että helppoahan se Suomessa on, että kieli ei ole sidottu feminiiniin ja maskuliiniin. Ei ranskaksi niin vain luoda ammattinimikettä, joka on sukupuolineturaali. (Mutta silti! Eivätkö erilliset nimikkeet vain korosta eroa!)

Tasa-arvotutkani on siis täydellisen sekaisin. Onneksi keskusteluun osallistui myös nuoruuden innolla (ja välillä ärsyttävällä naiiviudella, myönnän) parikymppinen ruotsalaisneito, joka julisti, miten erinomaisesti ja tasa-arvoisesti heillä ovat asiat ja miten väärin on, että jossain päin epätasa-arvoa ylipäätään vielä sijaitsee.

Osa minusta olisi halunnut taputtaa tyttöstä, ups sorruin tytöttelyyn nuorta naista olalle ja sanoa, että kyllä se todellisuus saa vielä sinutkin kiinni. Osa taas huokaisi helpotuksesta: voin putsailla tutkaani ruosteesta kaikessa rauhassa, sillä maailmassa on innokkaita ja kovaäänisiä naisia, joilla on riittävä ranskantaito, että tasa-arvo saadaan ehkä levitettyä tähänkin maailmankolkkaan.

Hienoa, Sveitsi-leidit!*

Ensi vuodesta alkaen voitte päättä naimisiin mentyännekin, haluatteko pitää oman nimenne tai jopa ottaa oman nimenne koko perheen yhteiseksi sukunimeksi! Asiasta uutisoi tämän aamun 20 minutes.

Uuutinen oli sen verran vähäeleinen, että toivoin ymmärtäneeni väärin. Minun uutistutkallani olisi pitänyt laatia etusivun uutinen siitä, että naisten on tähän saakka ollut pakko ottaa miehen sukunimi. (Kappas, nettiversiossa asiasta on hieman kattavampi selvitys. Paperilehden uutinen oli pikkuruinen; jokaisesta lompakonryöstöstäkin kerrotaan laajemmin.)

Pyysin siis valaistusta kielikurssini opettajalta. Hän vahvisti, että tähän saakka naisten valinnanvara on rajoittunut siihen, että voi joko ottaa miehen nimen tai käyttää yhdysnimeä. Toki voi olla myös menemättä naimisiin lainkaan, mutta se taas ei ole verotuksen kannalta järkevää. (Ja mitäs sitä naimaton nainen tekisi, kävisi töissä vai?)

Ensi vuodesta alkaen sveitsiläinen perhe voi ottaa yhteiseksi nimekseen kumman tahansa sukunimen, tai molemmat voivat säilyttää omansa. Mikä valinnanvara!*

Yhdessä asiassa täällä sentään ollaan - jos ei nyt edellä, niin suunnilleen samassa aikataulussa muiden kanssa: nimilain muutos tulee koskemaan samalla tavalla niin eri kuin samaakin sukupuolta olevien liittoja. Ehkä jos joissakin asioissa raahautuu riittävän jälkijunassa, voi toisissa hypätä suoraan muutaman välivaiheen yli.

P.S. Opettajani valaisi myös, että jos lapsen vanhemmat eivät ole naimisissa ja heillä on siis eri sukunimi, tulee lapsille automaattisesti ja vääjäämättä äitinsä sukunimi. Konservatiivinen Sveitsi on sekoittanut tasa-arvotutkani niin pahasti, etten osaa eritellä, onko se matriarkaalista, patriarkaalista vai kenties jollain muulla arkaalisella tavalla naisia alistavaa - mutta valaiskaa minua mielipitellänne!

* Huom! Ironiaa.

Haluan nukkua keskiviikkoisin

Jos olisin lapsi, olisin saanut jäädä tänään kotiin. Geneveläismuksut eivät nimittäin käy koulussa keskiviikkoisin. Muissa kantoneissa koulua on keskiviikkoisin vain aamupäivällä.

Genevessäkin tilanne muuttuu ensi vuonna, ja sitä vastaan kampanjoidaan kovasti. Aamulla ohitin kampanjajulisteen, joka kysyy, haluammeko lapsillemme yksisuuntaisen elämän. (Mitenköhän moneen suuntaan sveitsiläisten elämä yleensä kulkee? Ei tässä nyt mitään Benjamin Buttoneita olla.)

Juliste havainnoillistaa, miten paljon geneveläislapset ehtivät harrastaa yhden keskiviikkoaamupäivän aikana.

Iltapäivällä rautatieasemalla käteeni tökättiin toisenlainen kampanjalappunen. Lehtinen vaati kuuden viikon lomia kaikille sveitsiläiselle. Ei huono idea. Vaatimusta perusteltiin sillä, että koska vanhempien lomat ovat lyhyempiä kuin lasten, on lastenhoidon järjestäminen hankalaa.

Väistämättä tuli mieleen: Eikö kouluton keskiviikko sitten aiheuta lastenhoito-ongelmia?