Viini mielessä

Viime viikolla viini putkahteli pitkin poikin otsikoita. Ensin sveitsiläiset viinintuottajat kävivät pääkaupungissa osoittamassa mieltään sen puolesta, että maan ulkopuolelta tuotaisiin vain puolet vuosittain käytettävästä viinistä. Logiikka on tietysti simppeli: tavoite on suosia paikallista tuotantoa, usein pieniä luomutuottajia.

Loppuviikon viinikiista pääsi Suomessakin otsikoihin saakka: EU olisi valmis antamaan myös USA:laisille viinintuottajille luvan käyttää château-nimitystä, mutta kappas kappas, ranska vastustaa. Päättelyä on helppo seurata tässäkin keississä, sillä ranskassa viinintuotantoon liittyvät termit ovat yleensä hyvin tarkkarajaisia, vaikka ne eivät välttämättä muunkielisille paljon sanokaan.

Loppujen lopuksi molemmissa tarinoissa on kyse samasta asiasta, eli halusta suojella jotakin omaa, kapitalismin pelisääntöjä sorkkimalla. Kielenpäässä kutkuttelee kysymys, voiko kaikki olla kaupan. Houkutus olisi vastata, että ei voi, mutta jos kerran James Bond on valmis tilaamaan baaritiskillä Heinekeniä, vastaus taitaa olla, että kyllä voi, ja onkin. Onko se oikein, siinä toinen kysymys. Kenen kannalta, siinä kolmas.

Neuvoa-antava, tällä kertaa vain kuvallisessa muodossa.

Haluaisin niin kovasti olla sellainen bloggari, jolla on tähän(kin) asiaan napakka, yksiselittinen ja perusteltu näkemys. Sorry vain, en kuitenkaan ole. Sen sijaan pyörittelen aihetta päässäni päivätolkulla, enkä lopulta kuitenkaan saa ulos kuin poukkoilevaa pohdintaa. Muun muassa tällaisia ajatuksia:

Markkinatalouden periaatteisiinhan kuuluu, että se, mille on kysyntää, pärjää. Pitäisikö siis sveitsiläisten viinintuottajien satsata markkointiin tai tehdä tuotteistaan parempia sen sijaan, että mellastavat perinteistä?

Eikö toisaalta kuitenkin perinteillä ole jotain arvoa ihan sellaisenaankin? Ja monimuotoisuudella? Ei se, mistä moni tykkää, ole välttämättä laadultaan parasta. Jos mennään aina sen perässä, millä on eniten faneja, putoaa laidoilta pois kaikenlaista mielenkiintoista, ja omalla tavallaan hyvänmakuista. Lisäksi tulevat vielä lähiruoan ekologisuus ja muut trendiarvot.

Sitten taas toisaalta (vai jo kolmannelta?) näillä perinteilläkin on rahallinen arvonsa, josta muiden ei haluttaisi hyötyvän. Tuskin sveitsiläiset luomiviljelijät sen kummemmin kuin ranskalaiset tilallisetkaan pelkän kulttuuriperinnön vuoksi omistaan kiinni pitävät.

Poukkoilevien ajatusten keskellä töröttää myös kuva siitä allamanilaisesta muutaman hehtaarin viinitilan omistajasta, jonka tapasin viininmaistelukierroksella elokuussa.

Juuri tämä mies.

Markkinointiläpinöiden ajan ukkeli seisoi vaivaantuneen oloisena caven nurkassa, mutta kun päästiin viinitarhoille, syttyi silmiin hehku. Laveasti hän selosti, miten viinitauteja tapetaan kuivatuista yrteistä tehdyillä sekoituksella ja miten pinot noir -rypäle tarvitsee erityisesti kypsymisen loppuvaiheessa lämpimät päivät ja viileät yöt. Mikä on markkinataloudessa tällaisen tiedon arvo, entä omistautumisen ja innostumisen?

Jos se yhtään lohduttaa, pitäisi tämän vuoden pinot noirista tulla erinomaista.