Kotona on aikaa...

...askarrella perunagnoccheja...

 ...ihmetellä avokadopastakohua...

 ...suunnitella seuraavan viikon ruokalistaa...

 ...kuivata yrttejä...

...juoda kahvia...

...kuvailla kuolevia kukkia...

Ja kaiken tämän jälkeenkin on vielä ruuuunsaaaasti aikaa ajatella.

Esimerkiksi sitä aikakauslehden haastattelua, jonka lähdettä en muista, mutta jossa kotiäiti sanoi, että kotona lasten kanssa ollessaan on mahdotonta säilyttää itsestään kuva rationaalisena, itsensä hillitsevänä aikuisena. Töissä se on hänen mukaansa paljon helpompaa.

Samaa pätee myös kotona oloon ilman lapsia. Töissä ollessani ainakin uskottelin itselleni, että olen aikaansaava, tehokas ja kompromissitaitoinen. Ajoittaiset kiukunpuuskat ja muut huonot hetket saattoi piilottaa stressi-tekosyyn taakse.

Kun itsensä kanssa viettää paljon aikaa kaksin, näkee paremmin myös sen toisen puolen. Että on kateellinen ("Miksi en saa, vaikka naapurillakin on"), kärsimätön ("Varataan se lomamatka nyt eikä ensi viikolla, kun saat vapaapäivät varmistettua") tai ripustautuva ("Olisit nyt mun kanssa, kun olit eilenkin ylitöissä / firman dinnerillä / kuntosalilla / you name it"). Kun on katsonut kolme tuntia putkeen telkkaria netistä, voi myös pyyhkiä mielestään käsityksen itsestään tehokkaana ihmisenä.


Itsensä kohtaamiselta työelämä ainakin ajoittain suojaa.

Oivalsin muuten (vasta) jokunen aikayksikkö sitten, miten ratkaisen muinaisen kotihenkilö-kriisini. Ranskaksi sanotaan femme au foyer, ja sana femme tarkoittaa kätevästi sekä naista että vaimoa. Foyer taas viittaa takkaan, tulisijaan tai pesään. Alan siis tästä eteenpäin kutsua itseäni (todennäköisesti vain sisäisessä kirjeenvaihdossa itseni kanssa) tulisijanaiseksi.

Pölyrättipulma

Tässäpä aiemman rahapulman veroinen parisuhdeongelma: siivoaminen. Molemmat riidanaiheiden kärkitiloilla noin yleisestikin, uskon

Aiemmin pohdin ja sain lukijoiltakin kivasti kommentteja siihen, miten rahankäyttö kannattaisi ratkaista, kun vain toinen käy töissä. Entä miten kodinhoito?

Minusta on aivan ok, että teen enemmän kotitöitä. Vietänhän enemmän aikaa kotona, minulle jää opiskelun ja arkiaskareiden hoitamisen jälkeenkin reippaasti enemmän vapaa-aikaa kuin Herra Täydelliselle ei-niin-täydellisen pituisten työpäiviensä jälkeen.

En ole mikään kodinhengetär, ja kauppakäynti on minulle aina pieni rutistus. (Siis kuka muistaa ulkoa, että on eilen käyttänyt viimeisen kahvin suodatinpussin?) Pystyn tähän silti, koska pääasiassa arkipäiväni ovat varsin rutistuksettomia. Lisäksi pitäydyn mielelläni siinä kuvitelmassa, että noin yleisesti ottaen autot tankkautuvat itsestään, vaihtavat renkaat silloin, kun talvi on ohi ja ovat vihdoin oppineet täyttämään itse tuulilasinpesunesteen säiliön - eikös se kuulu automaattisten tuulilasinpyyhinten ajatukseen?

Mutta tässä tulee se ongelma: Miten määrittää sellaiset siisteysstandardit, että ne tyydyttävät molempia eivätkä kuluta puhki kumpaakaan? Meillä tilanne on se, että jos noudattaisin Herran siisteysstandardeja, en muuta ehtisi tekemäänkään. Ihan oikeasti. Voisin samantien vaihtaa intensiivikurssin kerta viikossa -opintoihin ja ostaa ylimääräisen hammasharjan kaakeleiden välien kuurausta varten.

Jos (=kun) taas en siivoa ihan niin pedantisti, Herra siivoaa itse. Silloin yhteinen parisuhdeaika uhkaa kutistua pieneksi kuin villatakki tuhannen kierroksen linkouksessa. Enhän minä muuttanut kahdentuhannen kilometrin päähän vain siksi, että yhteistä aikaa on melkein yhtä vähän kuin ennenkin!

Nyt kun mies on työmatkalla, minulla on omat huvini, ja kieltämättä kerrankin ilmaiset: Jätän astiat laittamatta tiskikoneeseen, vuoteen petaamatta ja pidän pyykkejä päivätolkulla kuivaustelineellä. Aivan kuin sinkkuaikoina!

Miten pitkään vielä?

Jos tätä lukee muita ulkosuomalaisia - tai vaikka muuten vain jossain vaiheessa elämäänsä pidempään ulkomailla asustelleita - voisitteko kertoa minulle, miten pitkään menee...

... Ennen kuin lakkaa aukomasta kattilakaapin ovea, kun haluaa lasillisen mehua?
... Että löytää kaupasta pinjansiemeniä ja oppii sen hataran siementensijoittelulogiikan niin hyvin, että osaa jopa vieraassa kaupassa etsiä tuotteita ihan kysymättä?
... Ja muistaa, mikä on ranskaksi leivinpaperi ja miten se lausutaan?
... Siihen, että voi bensa-asemalla ajaa kerralla oikein päin automaatille ja lopettaa kunniakierrosten ajon, kun vihdoin muistaa, kummalla puolella autoa tankki on? (Tai siihen, että aletaan rakentaa vain autoja, joissa tankki on aina tietyllä puolella?)

Kun nämä tapahtuvat, voisi varmaan jo sanoa sopeutuneensa.

Olen kuitenkin onnekseni jo siinä vaiheessa, että...

... En iltapäivisin viiden maissa ala tuijotella kelloa ja miettiä, milloin mies tulee töistä kotiin. Joskus jopa uppoudun omiin juttuihini niin syvästi, että unohdan työajan jo päättyneen.
... Olen (lähes) lakannut lykkäämästä seuraavaa kampaajakäyntiä ja päättänyt (että ensi viikolla uskallan) varata ajan paikallisesta kampaamosta.

Ranska-detoxin aika

Oolalaa, olen yliranskankielistynyt. Ensinnäkin sanon ihan liian usein oolalaa (mikä tarkoitttaa ranskalaisittain kaikkea kamalasta suurenmoiseen, eikä ainakaan ei-natiivi voi ikinä ymmärtää, missä kohtaa akselia liikutaan.)

Oolalaan ylikäyttöä ja käsilläpuhumisen lisääntymistä en vielä pitänyt hälyttävinä merkkeinä, vaikka Herra Täydellinen niistä huomauttikin. Ajattelin, että on mokoma vain kateellinen, kun tyttöystävä menee ohi ranskalaisuuden jalossa taidossa.

Hätkähdin huomaamaan todellisuuden vasta tänä aamuna, kun jouduin uusimaan junakorttini. Koska olin jo perusmuodollisuudet hoitanut, olisin voinut tilata jatko-osan internetistä tai ostaa juna-aseman automaatilta. Automaatteja on joka asemalla, vaikka välillä ihmisiä pitää oikein houkutella masiinoiden käyttäjiksi lappusilla, joissa luvataan mukavuutta, nopeutta ja helppoutta.

Olen tehokkuutta, mukavuutta, nopeutta ja helppoutta arvostava ihminen. Suomalaiseen tyyliin komminukoin mieluummin McDonaldsin puhuvan pömpelin kuin oikean ihmisen kanssa. Silti marssin rautatieasemalla lipputiskille höpöttämään, vaikka automaattejakin olisi ollut vapaana!

Tämän vakavan merkin ilmaannuttua on siis ranska-detoxin aika. Kielikurssilta kotiuduttuani kävin hakemassa reilun sushiannoksen, pursotin wasabitahnat lautaselle ja kaadoin soijakastikkeen kulhoon. (Olisin syönyt Subwayn patongin, mutta lähin putiikki on yli 200 kilometrin päässä.) Viritin Täydellisten naisten viime viikon jakson esille. Katsoin perään vielä kolme jaksoa Frendejä, kaikki ihanalla alkukielellä ja suomeksi tekstitettynä. (Ranskaksi dubattuja televisio-ohjelmia en kerta kaikkiaan pysty katsomaan, siitä on rentoutuminen liian kaukana.)

Tuntui siltä, kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin.

Rauta kuumana, kirjaimellisesti

Olen löytänyt elämälleni tarkoituksen: minä silitän.

Pääasiassa kauluspaitoja, päivästä toiseen. Ne ovat siitä näppärä ajankulu, että joka päivä tulee lisää silitettävää. Sitä paitsi silittäminen on trendikästä, jos kerran Suomen Ensimmäinen nainenkin sitä tekee. (Okei, minä en silittämisen ohessa suunnittele kirjamessujen ohjelmaa, mutta jokainen kapasiteettinsa mukaan.)

Ennen muuttoa Sveitsiin en edes omistanut silitysrautaa: olin jättänyt uuden hankkimatta, kun vanha hajosi. En vain ostanut vaatteita, jotka vaativat kuuman raudan kanssa hääräämistä, sillä en kestänyt ajatusta, että joutuisin nysväämään muoto-ompeleiden ja hihalaskosten kanssa. Yöks.

Nyt tiedän jo, että hihojen napit kannattaa avata, niin laskokset on helpompi silittää. Taidan myös tuplamansettien käsittelyn ja olen oppinut, että veden saa kaadettua rautaan näppärästi kastelukannun avulla (Jos silittää 12 paitaa putkeen, säilö pitää täyttää pariinkin otteeseen. Tällaisesta urakasta saa tosin myös rasitusvamman hartialihakseen, en suosittele). 

Muistelen, että seiskaluokan kotitaloustunnilla opeteltiin ihan joku tekniikka puseroiden silittämiseen. Löytyisiköhän se googlesta...?

Täydellinen koti yhdessä illassa

Koska kotirouvakursseja ei ole vielä tullut vastaan, opiskelen omatoimisesti. Tässä oppitunti aiheesta "Näin siistit kodin ennen miehen paluuta työmatkalta".

1. Huomaa, että viinikaapissa on vain sellaisia punaviinejä, joiden arvokkuudesta ja käyttötavasta et ole ihan varma. Lähde siis kauppaan hakemaan viini, josta tiedät varmasti, ettei sen ole tarkoitus antaa "kypsyä" (tai jotain).

2. Hoida samalla viikon ruokaostokset. Keskity erityisesti aamiaistarpeisiin, sillä ehkä yölennolta juuri kotiutuneen miehen voi hämätä brunssilla luulemaan, että lounas on jo syöty.

3. Laita pyykit koneeseen. Huomaa, että värillisten pyykkien pesuaine on loppu. Laita sen sijaan valkaisevaa pesuainetta. Huomaa, että pesuohjelma on niin pitkä, ettei pyykkejä ehdi enää kuivata. Jätä sen kunniaksi vesihana kiinni, kun käynnistä koneen.

4. Yritä avata viinipullo. Huomaa, ettet tiedä, missä korkinavaajaa säilytetään. Yritä etsiä sitä ja tule haivainneeksi, ettet tiedä, miltä korkinavaaja näyttää. Kun vehje löytyy, ymmärrä hitaasti, ettet tiedä, miten sitä käytetään.

5. Yritä avata pullo sivistyneesti niin kuin homot telkkariohjelmassa heteromiehille opettavat. Tuskastu ja riivi korkki jotenkin vain irti. Kun korkki jää kiinni korkinavaajan syövereihin, totea, että kaipa se mies joskus kotiin tulee.

6. Totea, että siivoaminen on tekemättä, mutta niin ovat kielikurssin läksytkin. Mene nettiin.

Eläkeläinen ennen aikojaan

Tänään kielikurssilla tankkasimme tekstiä siitä, miten parisuhteen tasapaino muuttuu, kun pariskunta jää eläkkeelle. Tunnilla virisi yllättävän vilkas keskustelu, vaikka luokassa ei eläkeikäisiä olekaan (Okei, ryhmässä on sen verran runsaasti latinoja, että siellä nyt keskustellaan mistä tahansa vilkkaasti, kovaan ääneen, käsiä heilutellen ja kaikki samaan aikaan...)

Eläkeläiskeskustelu kosketti monia ryhmän naisia, sillä tilanteemme on sama kuin tuoreiden eläkeläisten: Miten täyttää päivänsä järkevästi, kun työantaja ei enää vie suurinta osaa hereilläolotunneista, ja sosiaalinen verkkokin on jäänyt työpaikalle? Meillä tietysti vielä toiseen maahankin.

Suomen-ystävien tuntuu olevan vaikea suhtautua kysymykseen liiasta vapaa-ajasta ja tarpeettomuuden tunteesta. Useimmat tämän aiheen pohdinnat johtavat ryöpsähdyksiin, joiden sisältö on tiivistettynä "Hyvä sun on valittaa, kun ei tarvitse käydä töissä". Myönnän, että tietyllä tavalla kyseessä on luksusongelma: mitä tehdä, kun on liikaa aikaa ja valinnanvaraa? Suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle ajatus naisen kotiin jäämisestä on vielä erityisen vieras, koska useimmille se ei jo taloudellistenkaan syiden vuoksi ole edes vaihtoehto - ja kun koko ajatus on saavuttamaton, ei sitä tule ikinä pohdittua tosissaan, eikä silloin myöskään ajattele, mitä miinuksia ratkaisussa on.

No mutta minäpä olen avulias ja kerron. Se, ettei ole mitään tekemistä. Ensimmäiset viikot ovat ihania, kun on aikaa lukea kesken jääneet kirjat, leipoa kerrankin kunnolla ja tehdä muut rästiin jääneet kotityöt. Mutta kuka jaksaa tehdä taloustöitä neljä viisi tuntia päivässä? Niinpä.

Se, että mitään elämää ja aktiviteettia ei ole, jos niitä ei itse hanki. Kukaan ei tule kotiin juomaan kanssasi iltapäiväkahvia ja juoruilemaan siitä, miten naapuriosaston Taina oli unohtanut avioerohakemuksensa kerroksen yhteiselle printterille. Työyhteisössä sosiaaliset kontaktit syntyvät luonnostaan.

Eikä tästä kotona olemisesta kukaan maksa, talouden ihmevaltio Sveitsissäkään. Korkeakoulutetut, kielitaitoiset, itsenäiseen elämään tottuneet naiset joutuvatkin yhtäkkiä täyttämään päivänsä juomalla kahviloissa kahvia jonkun toisen rahoilla. Miten pää kestää sen?

Kuten kurssimme viisas opettaja keskustelun päätteeksi totesi, se onkin kokonaan jo toinen kysymys.

Näin kootaan huonekaluja

Olen edelleen sitä mieltä, että muuton suurin pahis ja hirvein hermojen viejä oli Sveitsin tulli ja sinne lähetettävät lippulappuset ja selvitykset. Hermot ovat silti edelleen hieman koetuksella: Noin puolet tavaroistani on edelleen pahvilaatikoissa ja matkalaukuissa, en erota likapyykkiä puhtaista vaatteista, enkä edelleenkään tiedä, missä lämpimät vaatteeni ovat. (Minkä vuoksi kielikurssikaverini luulevat, että olen vain Suomessa karaistunut tähän kylmyyteen.)

Muuton aikaan kiitin sydämestäni muuttofirmaa tehokkuudesta. Purkuvaiheessa olen kuitenkin konkreettisesti ymmärtänyt, miksi tehokkuutta ja laatua ei voi mitata pelkästään pakkaamiseen käytetyn ajan perusteella.

Tilanne on nimittäin tämä: Laatikot täyttyivät kyllä vauhdilla mutta eivät kovin järjestelmällisesti. Siksi esimerkiksi kirjahyllyyn kuuluvia listoja, ruuveja ja saranoita putkahtelee esiin juhlavaatteiden seasta. Kaikki laatikot pitäisi purkaa ensin, että löytäisi huonekalujen osat, mutta mihin purat, kun huonekaluja ei saa pystyyn? Olen käyttänyt lattiaa purkutilana, mutta sitten huonekalujen kokoamiselle ei jää tilaa.

Kirjahyllyprojektin jälkeen Ikean vaatekaapin kokoaminen on kuin junalipun ostaisi:

1. Katso ohjekirjasta ja totea, ettet ymmärrä mitään. Huomaa, että vihkonen on väärinpäin.

2. Hae sanakirja ja tarkista, mikä on vasara ranskaksi. Tutustu samassa yhteydessä esiteltyyn sanontaan joutua vasaran alle. Harjoittele sen käyttöä lauseessa samalla, kun Herra Täydellinen (tässäkin asiassa!) kokoaa vaatekaapin rungon.

Vasara on ranskaksi marteau. Ikean kieli on onneksi kansainvälistä.

3. Tarkkaile sivusilmällä laatikoiden kokoamisen edistymistä ja opettele samalla kotiläksyksi tulleita konjunktiota. Ojentele saksia, vasaroita ja muita työkaluja, ja harjoituta pyytäjää käyttämään konjunktioita oikein. Älä mene liian kauas sanakirjasta, että voit tarkistaa pyyntöjen oikeakielisyyden.

4. Bloggaa siihen saakka, että kaappi on pystyssä. Tarvittaessa esitä kriittisiä kysymyksiä, kuten "Onko tuo varmasti oikeinpäin?" Jos kokoaja pyytää rakentavia ajatuksia, vastaa kuin Timo Soini eduskuntavaalien aikaan: "En olisi alun perinkään tehnyt tuota noin, joten miten voisin nyt osata korjata asian?"

Ostoksilla

Voit kyllä ottaa Ikean organisoituneesta Skandinaviasta, ja voit sijoittaa sen Keski-Eurooppaan, mutta et voi pakottaa ihmisiä ymmärtämään, että siellä kuuluu kävellä lattiaan piirrettyjen nuolien osoittamaan suuntaan... Vastavirtaan puskevat erityisen innokkaasti he, jotka ovat päättäneet lähteä ostoksille kaikkein isoimpien, lähinnä kirjahyllyjen ja sängynosien siirtelyyn tarkoitettujen, kärryjen kanssa. Huonekalun osien sijaan kärryissä on paketti henkareita, pussi pyykkipoikia ja teippiharja.


Ja vaikka tytön voi ottaa Skandinaviasta, ei Skandinaviaa saa tytöstä: ruokajuomaksi maistui yllättävän hyvin tiivisteestä kehitetty laimea puolukkamehu, vaikka lapsuudessa tuo marjajuoma oli inhokkilistan ykkönen.

Haluan perjantaini takaisin

Siitä ei ole vielä vuottakaan, kun tulin tähän kaupunkiin ensimmäisen kerran. Reitti saattoi olla silloin sama kuin tänään: Lufthansalla Helsingistä Frankfurtiin, päivän liikuntasatsiksi korkokenkäkävely matkatavarat lisäpainona Frankfurtin A-terminaalin päästä toiseen ja sieltä pikapyrähdys Geneveen, loppumatka moottoritietä pieneen järvenrantakaupunkiin, josta olin kuullut ensimmäisen kerran kaksi kuukautta aikaisemmin.

Silloin samppanja odotti coolerissa viikonloppuvierailijaa, kotikokki oli innokas miellyttämään. Jännitti, ujostutti, huumaannutti. Näitä samppanjaperjantaita minä etäsuhteessa rakastin.

Eilen shoppailin Frankfurtissa jatkolentoa odotellessani. Tutkin pokkarihyllyjä, istuin kahville. Tajusin, että en ole enää liian hermostunut syödäkseni ja että pystyn myös keskittymään kosmetiikkahintojen vertailuun. Ymmärsin, että samppanjaperjantait ovat pian ohi. Kun seuraavan kerran lennän Sveitsiin, on maanantai-ilta ja kuohujuomien viilentämisen sijaan rakkaani, silloin tuore avopuolisoni, miettii todennäköisesti työnjakoasioita ja aikaista heräämistä tiistain aamukokoukseen. (Sivuhuomautus: ällöän sanaa "avopuoliso" mutta käytän sitä, koska "avokki" on vielä kammottavampi. Parempia ehdotuksia?)

Jännittää

Onko sinulla stressiä? kysyi hammaslääkärini viime viikolla. Hän arveli, että hampaideni vihlonta johtuu narskuttelusta. Kun kerroin olevani muuttamassa, hän naurahti ja totesi, ettei sitten syytä suurempaan huoleen. Stressi usein aiheuttaa narskuttelua, ja kun paine laukeaa, säästyvät hampaatkin.

Enkä edes kertonut, että olen muuttamassa ulkomaille. Että samalla olen muuttamassa miehen luo, jonka kanssa olen tähän saakka viettänyt yhteensä ehkä kaksi kuukautta, niistäkin suurimman osan hotellihuoneissa. Kun muutan, jätän Suomeen ystäväpiirini ja perheeni, rutiinini ja harrastukseni.

Eniten kirpaisee ystävien jättämisen lisäksi työn jättäminen. Työyhteisöön kuuluminen. Itsensä tarpeelliseksi tunteminen. Mitä olen, kun en tee työtä, jonka parissa olen kuluttanut päiväni viimeiset yhdeksän vuotta? Kuka olen, kun en enää kävele kopisevilla koroillani printterin kautta työkaverin huoneeseen, organisoi aikatauluja ja anna palautetta?

Sveitsissä en tee mitään. Siellä aika monet naiset eivät tee mitään: verotus kun ohjaa siihen, että avioitumisen jälkeen toisen puolisoista kannattaa jäädä kotiin. Muutama vuosi sitten törmäsin työni vuoksi naisiin, jotka muuttivat miehen työkomennuksen perässä ulkomaille ja jättivät oman työnsä Suomeen. Pohdin moneen kertaan työkavereideni kanssa, että en ikinä, siis ikinä, voisi lähteä ulkomaille vain miehen työn perässä, ilman että minulla olisi jotain järkevää tekemistä.

Tässä sitä vain ollaan.