Jäin pohtimaan rahapostaukseen tullutta Anoyymin kommenttia: "Elän suht samassa tilanteessa, ja voin vain todeta, että tyydy halvempaan."
Varmasti järkevä vinkki, ja kuulen muutenkin mielelläni muiltakin neuvoja siitä, miten olette tämäntyyppisessä elämäntilanteessa raha-asianne järjestymään. Alussa ongelmaa voi vielä vältellä, sillä joka vuosi ei ole pakko saada uusia laskettelumonoja tai untuvatakkia. Jos tätä strategiaa jatkaa liian pitkään, joutuu kuitenkin kohta kävelemään kaupungin läpi peffa farkuista ja liikavarpaat ballerinoista paistaen.
Voisin tietysti tyytyä halvempaan. Mutta kun rakastun pikaisesti ja syvästi kauniisiin tavaroihin! Jos minulle annettaisiin katalogi, josta on peitetty hinnat, ja saisin valita, mitä haluan, valitsisin erehtymättömällä vaistolla luettelon kalleimmat tuotteet.
Kommentoijan neuvo nostaa minussa kysymyksen: Jos parisuhteessa on yhdessä tehty päätös siitä, että toinen luopuu väliaikaisesti työstään, että voidaan ylipäätään elää yhdessä, miksi vain toisen elintason pitäisi laskea? Miksi toinen saisi jatkaa omaa elämäänsä ihan kuin ennenkin, ja toisen pitäisi luopua uransa lisäksi jopa siitä elintasosta, johon on Suomessa tottunut (ja joka ei täällä edes ole mitään kovin kummoista)?
Okei, en todellisuudessa paistattele päivää Genevejärven rannalla Tom Fordin aurinkolaseissa (syy tosin on se, etten omillakaan rahoillani raaskinut niitä ensin ostaa, ja sen jälkeen en ole himoitsemaani malliin törmännyt). Silti, jos ne lasit nyt kävelisivät vastaan, kenen päätös lopulta olisi, siirtyvätkö ne minun nenälleni?
Ei yksin minun, ja sekös ottaa päähän.
Naistutkimuksen maisteri muuttaa maahan, jossa naiset saivat äänioikeuden kolme vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Viisaana (sic!) vastauksena taas: jos tehty päätös on yhteinen, niin frangitkin ovat yhteisiä!
VastaaPoistaMolemmat ostelkoot siis Tom Fordin laseja.
Tällaista asiaa voi olla vaikea ottaa puheeksi parisuhteessa...vai kuinka?
Kiitos taas viisaasta vinkistä :) Kyllähän tästäkin asiasta on keskusteltu, mutta tuntuu siltä, että käytäntöön soveltaminen vaatii aikaa: että rajat on vedettävä ikään kuin ostos kerrallaan. Enemmän ainakin minulle ongelma on siinä, että en uskalla pyytää tai vaatia, olen mieluummin ilman. Ajattelin ensin, että se on jotenkin suomalainen piirre - ajatellaan, että rahat eivät kuulu minulle, jos en ole niitä itse ansainnut. Sitten juttelin asiasta kurssikavereideni kanssa, joista monet ovat samassa tilanteessa, ja tunne oli aivan yhtä tuttu niin espanjalaiselle kuin puolalaisellekin. Eikä asiaa kuulemma auta yhtään se, jos on naimisissa, eli rahat ovat virallisestikin yhteisiä.
PoistaMielenkiintoista, siis tuo, että ilmiö on noin yleiskansallinen. Olen itsekin kuvitellut, että "pyytämättä" tai "vaatimatta" oleminen olisi jotenkin suomalainen piirre. Ettemme me "kehtaa".
VastaaPoistaMutta se onkin sisäärakennettu, kasvatuksessa tai äidinmaidossa imetty, psykologinen ilmiö...
Mielestäni esimerkiksi ranskalaiset ovat aina osanneet pyytää ja vaatia - vai olenko väärässä?
Vai liittyykö tuo vain rahaan ja taloudenpitoon?
Vinkkini oli siis viisas, mutta sen noudattaminen saattaa olla ylivoimaisen vaikeaa :)
Ainakin sen noudattaminen taitaa vaatia käytännön harjoituksia :) Ranskalaisten vaativuustasoa en niin tunne, enkä itse asiassa sveitsiläistenkään. Ehkä tilanne on heille helpompi, jos he ovat jo nuoresta kasvaneet ajatukseen, että nainen voi naimisiin mentyään jäädä kotiin, ja yhteiskunnassa on yleisempää elää yhdellä palkalla. Suomalaiselle kun se on vain harvoin vaihtoehto, alkaa pitää itsestäänselvyytenä sitä, että jokaisella on omat rahansa.
PoistaJoo, vaikea asia tuo. Mäkään en osaisi pyytää rahaa tavaroihin, mutta omasta elintasosta luopuminenkaan ei kuulosta oikealta. Vaikea tilanne. Miten käytännössä hoidatte asiat? Onko sulla käytössä esim luottokortti jonka laskut miehesi maksaa? Vai pyydätkö suoraa rahaa vai onko teillä yhteinen pankkitili? Onko teillä muuten samanlaiset kulutustottumukset? Sekin voi olla hankalaa, että toinen on tottunut ostamaan merkkituotteita ja toinen halpismerkkejä. Mutta toivottavasti asiat järjestyvät ja saat pian töitä. :)
VastaaPoista/Laura
Meillä ei oikein vielä ole mitään selkeää käytäntöä, vaan asiat hoituvat vähän tapaus kerrallaan. Milloin pyydän rahaa kauppareissuun, milloin maksan luottokortilla. Alussa sain vielä palkkaa, joten tilanne ei ole vielä päässyt ihan siihen, ettei minulla olisi rahaa yhtään...
PoistaYhteinen pankkitili tai rinnakkaiskortti miehen tilille voisi olla ihan toimiva ratkaisu. Monissa asioissa kulutustottumukset menevät yhteen, esim. ruokaostoksissa ja matkustelussa. Se vain välillä turhauttaa, jos esimerkiksi valitsemme hotellia reissuun, etten voi vain sanoa, että no nyt otetaan tuo kalliimpi ja hienompi :) Jos maksaa itse selvästi puolet, tuntuu, että on enemmän sanavaltaa asioihin.