Söin tänään lounasta kurssikavereideni kanssa. Oli mukavaa, ruoka oli hyvää, keskustelu hyvää kielikoulutusta ja tytöt herttaisia. Me toimettomat ymmärrämme toisiamme tavalla, jolla kotimaihin jääneet ystävät ehkä eivät, joten keskustelu saattaa upota syvälle nopeastikin.
Syvällisyydestä huolimatta ilmassa ei ole samaa helppoutta kuin vuosikausien takaisten ystävien kanssa. Eikä syy ole pelkästään siinä, että tuttavuudet ovat uusia. Liian helppo (ja heppoinen) selitys olisi sekin, että vieraalla kielellä asioita jää sanomatta, koska sanavarasto ei riitä. Onhan se totta, ettei suhteellisen uudella kielellä saa kosketusta tunteisiin samalla tavalla kuin äidinkielellä, mutta kyse ei ole pelkästään siitäkään.
Mietin nimittäin sitä, tunnenko enää itsekään itseäni. Miten voin kertoa itsestäni muille, kun en tiedä, kuka on tämä nainen, joka Sveitsissä asuu? Kuka olen, kun en käy töissä? Mitä minusta on jäänyt jäljelle, kun olen jättänyt sen kaiken, jonka rakentamiseen olen tähänastisen elämäni käyttänyt?
Naistutkimuksen maisteri muuttaa maahan, jossa naiset saivat äänioikeuden kolme vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Erittäin ymmärrettävää. Voithan tietysti kertoa, mitä olet tehnyt tähän asti - se on paljon! Se on pääomaasi, ei se minnekään katoa, vaikka vieras kulttuuri ei siitä mitään tajuaisikaan.
VastaaPoistaEikö niin, että noita tunnetiloja tulee ja menee...on hyviä ja huonoja päiviä ja hetkiä. Ja toisaalta kuka olen? nakertaa taustalla koko ajan. Toisaalta sinulla on ainutlaatuinen mahdollisuus käyttää aikaa myös kuka olen? -kysymyksen pohtimiseen.
Eikä ratkaisulla ole kiirettä.
Ehkä tajuat tuon parhaillaan kokemasi ajan hienouden vasta vuosien kuluttua?
Juuri näin: tunnetiloja tulee ja menee. On päiviä ja hetkiä, jolloin todella tunnen kuuluvani tänne - ja sitten niitä toisenlaisia.
Poista