Naiset ja kynnet

Kahvittelin tänään kielikurssikaverini Magdan kanssa. Magda on reilu kolmenkymppinen puolalainen, ja ystävyyteni häneen alkoi seuraavalla sanojenvaihdolla ensimmäisellä kurssiviikollani:

Magda: Mitä teet täällä Genevessä?
Minä: En tällä hetkellä mitään, opiskelen ranskaa.
Magda: Niin kuin me kaikki naiset.

Okei, mielikuvissani keskustelu oli jotenkin paljon iskevämpi. Mutta hei, kuvitelkaa sama (huonolla) ranskalla!

Tuon päivän jälkeen olemme käyneet (yhä paremmalla ranskalla) keskusteluja naisen paikasta täällä konservatismin kehdossa. Tänään puhuimme kynsistä: siitä miten molemmat kuvittelimme aikoinaan, että jos tekisimme vähemmän töitä ja jos olisi enemmän aikaa, pitäisimme kynnet aina hyvässä kunnossa. Nyt meillä on aikaa, ja molemmilla lyhyet, lakkaamattomat kynnet ja lohkeilevat kynsinauhat.

Niin se vain on. Vaikka minulla olisi kaikki maailman aika, en lakkaisi kynsiä tai leipoisi kakkuja. Minulla on kaikki maailman aika, ja mitä teen sillä? Opettelen ulkoa prepositioita ja sanojen sukuja.

Minä en vain ole se ihminen, ja sillä hyvä.

He makes me a better person

Olen viettänyt maanantaista alkaen aikaa sinkkusimulaattorissa, ja tunnustan, että kaipaan jo Herra Täydellistä takaisin kotiin. Olen saanut elää kuin yksin asuessani - ja olen muistanut taas, mikä siinä ei ollut niin kivaa.

Esimerkiksi se, että keittiö on aina pullollaan likaisia astioita. Ja se, että olen elänyt viikon croque monsieureilla ja magnumilla, ja olo on sen mukainen.

Pari iltaa sitten pesin pyykkiä - ja unohdin märät pyykit illalla koneeseen. Aamulla muistin asian, ja pyöräytin vaatteet pikaohjelmalla ennen lähtöäni. Pyörähdin ovelta takaisin nostamaan pyykit kuivumaan, ennen kuin juoksin junalle. Pesukoneen vesihana on muuten auki vieläkin, muistin juuri.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän parisuhteen tämän edun: sen avulla voi ihan oikeasti olla parempi ihminen kuin yksin olisi.

Todiste A: Neljän päivän yksinolon jälkeen näyttää tältä.

P.S. Englanninkielinen otsikko symboloi sitä, että olen alkanut jostain kumman syystä sekoittaa ranskaa englantiin. Kurssikaverini arvelee syyksi sitä, että olen opiskellut liikaa ja alan siksi sekoilla. Minulla on ilmiölle ylevämpi selitys. Kun aloittelin ranskanopintoja, sekoitin ranskankielisiä sanoja ja ilmaisuja muihin kieliin, joita en osaa kovin hyvin, kuten italiaan. Välissä oli myös kummallinen vaihe, jossa ranskan takeltelu herätteli uinuvaa ruotsintaitoani. Nyt ranska on selvästi siirtynyt aivoissani sujuvien kielien osastolle, jossa englantikin majailee, ja siksi kielet sekoittuvat!

Elle est là!

Finalement, hän on täällä: kirje, joka kertoo kesäkuisen kielikokeeni aikataulut. Suullinen koe odottaa vajaan kolmen viikon päästä lauantaina, ja kirjallinen koitos siitä viikon päästä.

Ohjeet ovat ranskalaisittain yllättävän tiukat. Kaikista huijausyrityksistä seuraa kokeen hylkääminen ja uusintaoikeuden epääminen. (Säännöt eivät määrittele, kuinka pitkäksi ajaksi.) Hyväksytyn kokeen saa kyllä uusia, kunhan ensin pyytää instituutiolta olemassa olevan diplomin hylkäämistä. Nimi täytyy kirjoittaa ilmoittautumiskaavakkeisiin ISOILLA KIRJAIMILLA, eikä lyijykynää saa käyttää.

Olen kulkenut kokeen suhteen jo ylä- ja alamäkiä. Ilmoittautumisen jälkeen koe motivoi, sillä se oli vielä turvallisen kaukana mutta tuntui hyvältä tavoitteelta. Sitten iski paniikki, ja luin pari tuntia päivää viikkoa kuin hyvin ahkera apina.

Nyt olen jo vähän antanut periksi ja vaihtanut päivittäiset uutistenkuunteluharjoitukset Greyn anatomian toisen tuotantokauden jaksoihin (ranskaksi dubattuna sentään). Sehän on vain yksi kielikoe, ja opiskelen kuitenkin oppiakseni, en loistaakseni kokeessa.

Kuinka moni teistä uskoi edellisen?

Hävettää

Eilen sen vihdoin tein: uskaltauduin ostoksille loputtomien macaroni-tiskien ääreen. Kuljen joka päivä Geneven asemalla ainakin viiden macaroni-leivoksia myyvän konditorian ohi, mutta en ole aiemmin tohtinut pysähtyä, koska... Noh, kun sitten joutuisi puhumaan ranskaa.

 
Tiedän, neljän vuoden kouluopintojen ja kolmen kuukauden tehokurssin jälkeen tämä on naurettavaa. Teoriassa puhun sujuvaa ranskaa, samoin CV:ssäni. Unissani käytän subjunktiiviakin ihan oikein, ja ranskantaitajat ymmärtävät, millainen saavutus se suomenkieliselle on.

Todellisuudessa taas jo merci, au revoir ja bon journéekin kompastelevat toisiinsa, jos yritän lausua ne peräkkäin. Ja häpeän takelteluani joka kerta. Virheitä enemmän hävettää vain se, jos joku luulee bonjourini perusteella, etten puhu ranskaa. Vaihdoin Starcbucksiakin, koska barista alkoi puhua minulle englantia (siinä vaiheessa olin opiskellut kaksi kuukautta...) Kahvilaa jouduin tosin vaihtamaan takaisin, sillä ketjun toisessa pisteessä en saanut vanilla latteeni vanillaa sitten millään kielellä.

En tiedä, miten katkaisisin tämän kierteen: En uskalla puhua, koska pelkään virheitä, ja kun virheen teen, häpeä vain nostaa kynnystä. Jos en saa kierrettä katki, syön ikuisesti lounaaksi croque monsieureja (en voi tilata salaattia, koska en tiedä, onko se salade au poulet vai du poulet, ja artikkelikin unohtui edestä). Olen myös tuomittu käyttämään väärän väristä meikkivoidetta (en ole varma, onko se edes meikkivoidetta, koska kurssini ei kata kosmetiikkasanastoa).

Ehkä macaronien avulla voisin ehdollistaa itseni pelosta pois. Nämä herkut sen saavat aikaan, jos mikään.

Ei mitään sanottavaa -postaus

Tämä on niitä hetkiä, jolloin ei oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa, mutta koska edellisestä postauksesta on jo aikaa, tuntuu siltä, että jotain pitäisi kirjoittaa.

Pengoin inspiraatiota etsiessäni blogin luonnoksia. Jaan nyt teidän aikanne kuluksi muutamia huomioita, joista olen nyt pari kuukautta myöhemmin kummasti eri mieltä.

1) Ensimmäisellä viikollani Sveitsissä olen kirjoittanut blogin luonnoksiin:

"Onneksi vastapäisessä talossa on toimistoja, pysyypä jonkinlainen kontakti todellisuuteen, jossa ihmiset käyvät töissä." 

No, se kontakti riittää tällä hetkellä oikein hyvin. En kaipaa töihin. Tätä en uskaltaisi kovin monelle ei-anonyymina tunnustaa, sillä ihmisen nyt vain kuuluu käydä töissä. Jos jotain kaipaan, niin taloudellista riippumattomuutta, mutta muuten nautin täysin tästä mahdollisuudesta miettiä, mitä voisin loppuelämälläni tehdä. Kerrankin on mahdollisuus ihan rauhassa tunnustella, mihin suuntaan elämäänsä haluaisi viedä.

2) Olen kirjannut myös näin:

"Vinkki kotihenkilöille: älä avaa viinipulloa maanantai-iltana .Koska sitten avattu pullo on kaapissa vielä tiistainakin, ja kurssipäivän jälkeen, silitysaktiviteetista huolimatta, jossain vaiheessa tulee mieleen, että jos ottaisi lasillisen. Keskiviikkona, tai viimeistään torstaina maistelu on helppo aloittaa jo lounaalla: onhan ihan kohta jo viikonloppu.

Siinä sitä sitten ollaankin.

Kun Täydellisten naisten Bree alkoholisoitui kotirouvavuosinaan, hänen ongelmansa tuntui kaukaiselta. Olin juuri siirtymässä opinnoista työelämään, eikä päähäni ollenkaan mahtunut, miten tässä maailmassa edes ehtii alkoholisoitumaan.

Näillä ehdoilla se onnistuu: On liikaa aikaa ja viinikaappi, jonka lukkoa ei käytetä. Viini on hyvää ja siitä tulee hyvä mieli. Ahdistaa niin uusi elämäntilanne kuin liika tekemättömyyskin."

Olen kuitenkin joutunut lykkäämään alkoholisoitumista myöhemmäksi, sillä olen lähes kiireinen. Jouduin jopa kaivamaan kalenterin esiin talvivaatelaatikon keskeltä, että pysyisin kärryillä siitä, missä minun pitäisi milloinkin olla.

3) Tälle päättelyn helmelle nauran ehkä eniten:

"Ymmärrän hyvin, miksi 50-luvun naiset halusivat pitää kotihommat tiukasti näpeissään. Se ei ole alistumista, se on elämän ottamista hallintaan. Se on oman alueen raivaamista tässä elämässä, emansipaatiota suorastaan. Jos naiset suljetaan miesten maailman eli työelämän ulkopuolelle, heidän täytyy rajata itselleen oma maailmansa. Ei miesten voi antaa joka alueella huseerata, kuten minäkin ilmoitin suuren imuririidan yhteydessä."

Ehkäpä olen onnistunut raivaamaan itselleni oman kolosen tästäkin maasta, sillä olen luovuttanut imurivuorot suosiolla Herra Täydelliselle ja tyytynyt itse silittämiseen.

Kankeaa on!

Sveitsiläinen byrokratia pääsi taas yllättämään. Innostuin tilaamaan Marie Clairen, josta tehdään aivan oma Edition Suisse. Mikä muuten tarkoittaa aivan samaa lehteä, jonka lopussa on muutama sivu kauniita tavaroita sveitsin frangeissa hinnoiteltuna.

Joka tapauksessa, irtonumeron mukana tullut tarjous oli hyvä, ja ajattelin, että olisihan se kivaa, että kotiin tulee ihan oma lehti. Täytin tilauslomakkeen, jossa kysyttiin, haluanko maksaa laskulla vai luottokortilla. En halunnut rustata luottokorttitietojani postikortille, joten ruksasin laskun.

Valintaan johti aloittelijan moka: menin kuvittelemaan, että tämä hoituu niin kuin Suomessa. Että lehti alkaa ilmestyä postilokeroon, ja lasku tulee joskus perässä.

Lasku tulikin parin viikon päästä, ja sen lopussa ilmaistiin korulausein, että tilaukseni astuu voimaan, kun laskun maksu on käsitelty Marie Clairen Sveitsin-tilauskeskuksessa, mihin menee parhaassa tapauksessa kuusi viikkoa.

Toivon, että heidän laskunkäsittelynsä on kuitenkin nopeampaa kuin Swisscomin, missä yhden laskun tarkistamiseen menee empiirisen tutkimuksen mukaan vähintään kolme kuukautta.

Voilee-verhon takaa

Olen rasittavassa vaiheessa ystävyysrintamalla: Suomen-ystävien silmissä olen ilmeisesti menettänyt ulkomailla asuvan ystävän eksoottisuuden, sillä vastaukset sähköposteihin viipyvät yhä pidempään ja lyhenevät lyhenemistään. Uudet ystäväni täällä taas ovat sen verran uusia, että syvempi side ei ole vielä ehtinyt syntyä.

Aloitetaan vanhoista ystävistä. Ensin ajattelin, että olen itse laiska pitämään yhteyttä, ja varsinkin kulttuurisokin aikaan olinkin. Tarvitsin muutaman viikon sopeutuakseni kunnolla arkeeni täällä, ennen kuin energiaa riitti yhteydenpitoon Suomeen. Sitten huomasin, että yllättävän harvoin viestini saivat vastauksen, ja usein viestittely uuvahti pariin ensimmäiseen viestiin. Keksin kolme mahdollista selitystä:

1. Minusta on tullut uskomattoman tylsä. Ennen saatoin käydä ystävieni kanssa vaikka skumpalla, ja nyt he eivät kestäkään minua selvinpäin, edes tietotekniikan välityksellä.

2. Ehkä he saavat kuulla minusta ja kuulumisistani riittävästi blogin välityksellä. Mutta rakkaat hei, tällä foorumilla viestit kulkevat pääasiassa yhteen suuntaan.

3. Tai sitten minun on vain hyväksyttävä, että ystävyydet riippuvat todella paljon siitä, keiden kanssa on jatkuvasti tekemisissä, keiden lähellä asuu ja keitä säännöllisesti tapaa. Sattumalla taitaa olla isompi rooli kuin kuvittelinkaan.

Mitä taas tulee uusiin ystäviini, no, ystävyys nyt vain vaatii aikaa kehittyäkseen. Lisäksi kieli heiluu välissä, ei nyt kielimuurina, mutta voilee-verhona kuitenkin. Usein tunnen, että kuljen sumussa: reagoin kaikkeen minulle sanottuun hieman hitaammin, hieman pienemmällä volyymilla. Nopeasta ihmisestä se tuntuu siltä, kuin olisi menettänyt osan persoonallisuudestaan!

Leijonan asenteella

Toivottoman laiska bloginpitäjä palaa kuvioihin kuvapostauksella viikonlopun karkumatkalta Ranskan Lyoniin. Alkuvuoden viikonloput kuluivat tiiviisti Ikea-roskalava-kellarikomero-akselilla, joten oli ihana välillä hyödyntää Keski-Euroopan ihanuutta: sitä, että matkustaminen on nopeaa ja helppoa, eikä siihen tarvita lentokonetta.

Huomasinpa muuten juuri, että en ole ollut lentokoneessa yli kolmeen kuukauteen. Entiselle kaukosuhteelliselle se aiheuttaa lähes vieroitusoireita.

Et voilà, Lyon!

Kuuluisa keittiöstään, joka oli kyllä maineensa veroinen.

Naapurimaiden hotellit tuntuvat lähes ilmaisilta, joten jollain tavallahan sitä huonelaskua on kasvatettava.

Nähtävyyksiäkin tuli katsastettua, mutta olen jo unohtanut, mikä niistä tämä oli.

Tasa-arvon asialla

Istuin aamulla paikallisjunassa, matkalla kielikurssille. Olen jo sen verran tottunut Alppien ja Juran välissä suihkivaan junareittiin, että maltoin siirtää katseeni maisemista kanssamatkustajiin. Laskeskelin, että noin kolme neljäsosaa työmatkalaisista oli miehiä.

Siinä se ajatus sitten iski. Olen perustellut itselleni, että työstä luopuminen ja "kotiin jääminen" ovat henkilökohtainen valinta, jonka olen tehnyt omista lähtökohdistani, parisuhdetilanteen vuoksi ja uusia kokemuksia saadakseni. Että tässä ei ole kyse epätasa-arvoisten rakenteiden jatkamisesta tai askeleesta taaksepäin tasa-arvomielessä vaan ihan vain minun ikiomasta ratkaisustani.

Mutta onko tällainen ratkaisu ikinä "vain" henkilökohtainen? Tarkoittaahan omasta työstä luopuminen tietyssä mielessä itsenäisyydestä luopumista (ja tässä lauseessa "tietyssä mielessä" on lievennys). Ihan raadollisesti: vaikka tekisimme millaisia sopimuksia talouden kulujen jakamisesta ja saisin ihan niin monet Tom Fordin rillit kuin haluan, minulla on vain rajallinen vaikutusvalta asioihin.

Annan esimerkin: Jos mies saisi unelmiensa työpaikan Espoosta tai hänelle tarjottaisiin komennusta Singaporessa, mitä voisin sanoa? Että älä lähde? Jos hän siitä huolimatta haluaisi lähteä, minun vaihtehtoni olisivat aika vähissä. Voin joko kehittää argumentointitaitojani tai opetella polkemaan jalkaa entistä kovemmin.

Lisäksi jossain takaraivossa kuiskuttelee aina välillä joku, joka sanoo, että poljen kaikkien naisten asemaa ja teen tyhjäksi kaiken jo tehdyn työn suostuessani vapaaehtoisesti johonkin, mistä eroon päästäkseen naiset ovat taistelleet pitkään.

Suomen luonto kutsuu

Hämmentävä tunne: lukiessani uusinta Marie Clairea, törmäsin matkareportaasiin Suomesta. Suomi- luonnon kutsu, kertoi otsikko.

Tyypillisine kliseineenkin matkareportaasi tuo iholle Suomen kesäillan tunnun: viilenevän ilman, saunan ja grillin savun. Hyttysistä ei puhuta mitään.

Suomi on muutenkin maan kokoon nähden runsaasti esillä täkäläisessä mediassa, olen huomannut. "Täkäläiseen" lasken myös ranskalaiset aikakauslehdet, sillä niitä tulee paljon luettua, ranskankielisten sveitsiläisten valikoima kun on melko kapea.

Angry birds -uutisiin törmää harva se viikko uutislehdissä. Terveyslehdistä taas olen saanut lukea, millainen edelläkävijämaa Suomi on ollut suolan vähentämisessä - ja yllättäen Valion tuotteet hyppäsivät silmille laktoosi-intoleranssia käsittelevästä artikkelista. Enpä tiennyt, että Valion tuotteita saa Ranskastakin.