keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Kaunis ilta istua sisältä

Kun vierailin viime keväänä täällä Genevejärven rannalla, juhlimme vappua Herra Täydellisen työkavereiden kanssa. Yksi kollega ei tahtonut osallistua täysin pippaloihimme. "Ai, hän on siinä vaiheessa, että kaikki on ihan tyhmää eikä jaksa nähdä ketään", diagnosoi eräs suomalaiskollega tätä vähän aikaisemmin seudulle muuttanutta.

Ihmettelin, miten tässä ihanassa maassa ja ihanassa keväässä, oikeastaan jo silloin kesässä, kukaan jäisi mieluummin istumaan sisään.

Ymmärrän nyt. Kevät on todella pannut parastaan: Lämpötila on lähes joka päivä parinkymmenen tienoilla. Sää on niin kirkas, että näen Alppien huiput keittiön ikkunasta. Kirsikkapuut kukkivat. Linnut laulavat ja mitä vielä.

Minä istun sisällä ja katson Suomen telkkariohjelmia Tv-kaistan kautta. Illalla raahaudun sen verran ylös, että saan seuraavan päivän ranskanläksyt tehtyä. Ajattelen, mitä ekstraharjoituksia kielitaitoni kaipaisi. Harjoittelu jää yleensä siihen, että käännän ajatuksen mielessäni ranskaksi. (Kuten muuten teen nykyään kaikelle. Frendit-jakson jälkeen saan itseni usein kiinni miettimästä, "mitenkäs se lause menikään". No ranskaksi ei varmaan mitenkään.)

Ihan henkilökohtaisena mielipiteenäni sanon, että alkaisi jo riittää tätä kulttuurishokkia. Tai siirtyisi vaikka ensi talveen.

P.S. Laittaisin mielelläni kevätkuvia, mutta en just nyt saa aikaiseksi...

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Haluaisin leivälle mautonta juustoa

Kevätfiilistelyäni kommentoinut suomalainen hehkutti Suomen kevään menossa olevaa vaihetta ja toivoi, ettei herättänyt herkistelyllään koti-ikävääni. Ei huolta, en kaipaa keväthangille, vaikka Suomen kevätvalo onkin hyvänä iltapäivänä ainutlaatuinen. Olen siinä mielessä onnekas maahanmuuttaja, että sopeudun uuteen ilmastoon heti lentokoneesta laskeutuessani, enkä sen koommin osaa ymmärtää, että muualla voi olla erilainen sää. (Mikä tekee kotiinpaluista joskus hieman rankkoja, mutta nythän olen kotona.)

Jotain silti kaipaan. Kuten pehmeää, kuitupitoista leipää. Ruisleipää on suhteellisen helppo salakuljettaa tullin ohi käsimatkatavaroissa, tunkea pakastimeen ja sulattaa aamiaiseksi, mutta jos lähtsisin Vaasan Täyshyvää rahtaamaan, joutuisin jättämään kaikki muut matkatavarat pois. Tai astetta isompi haaste: kuinka kuljetat minimissäänkin kolmen tunnin lennon mukana lakritsijäätelöä? Luulen, että helpompi duuni olisi perustella paikalliselle jäätelötehtaalle, miksi mustan jälkkäriherkun valmistaminen kannattaisi aloittaa täällä.

Niin epäisänmaallista kuin se onkin, kaipaan Subwayta. Ehkä on synti kaivata jenkkiherkkua, kun ympärillä ovat Euroopan parhaat leipurimaat. Samaan syssyyn voin tunnustaa, että kaipaan myös tanskalaista Glimmingen port salut -juustoa. Täkäläiset port salutit ovat aivan liian maukkaita silloin, kun haluaisi Täyshyvä-viipaleelleen mietoa arkijuustoa.

Kaipaan myös kunnollista tomaattimurskaa. Olemme Herra Täydellisen kanssa kokeilleet suunnilleen jokaisen kaupan tomaattisäilyketuotteen, ja yhä vain pastakastikkeemme ovat liian löysiä. Lisäksi tomaattipalat ja neste ovat kumman irrallaan toisistaan, eivät sellaista tasaisista murskaa kuin vaikka Pirkan tuotteissa. Maustettua tomaattimurskaa olen jo lakannut kaipaamasta - kun nyt saisi edes maustamatonta.

Lisäksi kaipaan etnisiä keittiöitä. Luin Me Naisista (yksi niistä harvoista lehdistä, joita entisenä aikakauslehtiaddiktina viitsin oikein tilata), että etiopialainen keittiö on nyt muodissa, ja että sitä saa ihan valmisruokana ruokakaupoista. Aloin muistella, miten helppo Suomessa on tekaista vaikka thaikkuruokaa. Tänne mitkään trendit eivät tule nopeasti, suurin osa ei koskaan. Sushiravintoloita on suhteellisen paljon, mutta jos tahtoo mausteiden broilericurryn, ei siihen hätään täydellisinkään sateenkaarirulla auta.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kun osaisi päättää!

Kuvan kukat eivät liity tapaukseen.
Kunhan havainnoillistavat, että täällä on jo kevät.

Painin päätöksen kanssa. Haluan jatkaa ranskan opintojani, mutta en ole varma, onko nykyinen kielikouluni siihen paras paikka. Opetuksen taso on hyvä ja opettajat loistavia, mutta ryhmä on makuuni hieman liian iso ja aivan liian kaoottinen.

Nyt puntaroin, kokeilisinko toista koulua, jossa on pienemmät ryhmät (ja korkeammat hinnat) vai kolmatta, jota kurssikaverini kehuu Geneven parhaaksi. Iltaisin olen aina valmis vaihtamaan, aamuisin mietin taas, etten mitenkään malttaisi luopua tutuista opettajista ja rutiineista, vaikka se ei ehkä kielitaitoni kehittymiselle olekaan paras vaihtoehto.

Aargh! Pohjimmiltaan kyse taitaa olla siitä, kestäisinkö taas yhden muutoksen. Uudet oppikirjat, uudet aksentit ja uusi koulureitti ovat pikkuruisia arjen asioita - mutta kun elämässä on mennyt uusiksi aivan kaikki, tuntuu kohtuuttomalta luopua niistäkin. Ja silti: kun puhutaan tuhannesta frangista kuussa, olisi suotavaa, että sujuvan ranskankielen hankkiminen ei veisi enää kauhean montaa kuukautta.

Voisitteko te päättää puolestani? Kiitos!

torstai 22. maaliskuuta 2012

Myöntävät sen itsekin

Jos joku kaipaa matkailuvinkkejä Sveitsin, tässä yksi sellainen. Säästää rahaakin, kalliissa maassa.

Älä osta paikkalippua junaan.

Se on täysin turhaa rahankäyttöä, sillä hyvin todennäköisesti paikkaa ei ole eikä tule. Seurasin tänään vierestä, kun samaan junaan kanssani nousi isohko opiskelijaryhmä, ehkä noin 25 henkilöä.

Homma oli ensin toimivinaan hienosti. Jopa raiteen monitorille oli lisätty tieto, mille sektorille pysähtyy vaunu, jossa ryhmälle on varattu paikat. Ihan kiva, paikkoja ei vain ollut varattu kaikille ryhmäläisille. Yksi heistä mainitsi asiasta konduktöörille, joka naurahti ja lausahti: "Voitte varata vaikka kuinka monta paikkaa, mutta ei se täällä Sveitsissä koskaan toimi. Olen pahoillani." (Onnistui jopa vaikuttamaan vilpittömältä.)

Vika lienee paikkojen varaus"mekanismissa". Varatuista paikoista ilmoitetaan nimittäin pahvilappusilla junan seinässä, tai kuten tänään, ikkunaan teipatuilla papereilla. Jos joltakulta loppuu paperit kesken / hän on laskenut paperien määrän väärin / tuuli vie osan papereista / teippi tai voimat loppuvat, niin voi voi. Eikä varaaminen varmasti myöskään onnistu enää sen jälkeen, kun juna on lähtenyt aamulla liikenteeseen - rahaa lipunmyynti kyllä ottaa varauksista mielellään ihan junan lähtöhetkeen saakka.

Suosittelen siis säästämään paikkalippurahat, sillä samalla säästää omia hermojaan. Kyllä vaunusta paikka löytyy muutenkin.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Tahdon Tom Fordin

Jäin pohtimaan rahapostaukseen tullutta Anoyymin kommenttia: "Elän suht samassa tilanteessa, ja voin vain todeta, että tyydy halvempaan."

Varmasti järkevä vinkki, ja kuulen muutenkin mielelläni muiltakin neuvoja siitä, miten olette tämäntyyppisessä elämäntilanteessa raha-asianne järjestymään. Alussa ongelmaa voi vielä vältellä, sillä joka vuosi ei ole pakko saada uusia laskettelumonoja tai untuvatakkia. Jos tätä strategiaa jatkaa liian pitkään, joutuu kuitenkin kohta kävelemään kaupungin läpi peffa farkuista ja liikavarpaat ballerinoista paistaen.

Voisin tietysti tyytyä halvempaan. Mutta kun rakastun pikaisesti ja syvästi kauniisiin tavaroihin! Jos minulle annettaisiin katalogi, josta on peitetty hinnat, ja saisin valita, mitä haluan, valitsisin erehtymättömällä vaistolla luettelon kalleimmat tuotteet.

Kommentoijan neuvo nostaa minussa kysymyksen: Jos parisuhteessa on yhdessä tehty päätös siitä, että toinen luopuu väliaikaisesti työstään, että voidaan ylipäätään elää yhdessä, miksi vain toisen elintason pitäisi laskea? Miksi toinen saisi jatkaa omaa elämäänsä ihan kuin ennenkin, ja toisen pitäisi luopua uransa lisäksi jopa siitä elintasosta, johon on Suomessa tottunut (ja joka ei täällä edes ole mitään kovin kummoista)?

Okei, en todellisuudessa paistattele päivää Genevejärven rannalla Tom Fordin aurinkolaseissa (syy tosin on se, etten omillakaan rahoillani raaskinut niitä ensin ostaa, ja sen jälkeen en ole himoitsemaani malliin törmännyt). Silti, jos ne lasit nyt kävelisivät vastaan, kenen päätös lopulta olisi, siirtyvätkö ne minun nenälleni?

Ei yksin minun, ja sekös ottaa päähän.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Härkä omalta puolen rajaa

Suomessa pidin itsestään selvänä sitä, että suomalainen ruoka on jotenkin parempaa kuin ulkomaalainen. Puhtaampaa, ravintosisällöltään monipuolisempaa, ehkä kalliimpaa mutta takuulla maukkaampaa. En sen kummemmin miettinyt, miksi näin olisi - kaikkihan sen tiesivät.

Sveitsissä on luonnollisesti sama juttu: kotimaisuutta arvostetaan. Lähiruokaa saa paljon ihan marketeistakin, ja erityisesti maitotuotteissa, kuiten jogurtti- ja juustopurkeissa on aivan tavallista ilmoittaa, millä alueella maidon utareistaan pusertanut lehmä on laiduntanut. Kun valitsen koulussa lounaaksi jauhelihapihvin, kokki vielä usein tilausvaiheessa vahvistaa, että liha on muuten sveitsiläistä.

Kun ajan kymmenen minuutin matkan Ranskan puolelle ruokakauppaan, meno muuttuu. Nyt pakkauksissa lukeekin isoissa punaisissa tarroissa, että liha on varmasti ranskalaista. (Ei sillä, että minä sitä halvempaa ranskalaista lihaa juuri koskaan ostaisin, minähän noudatan kirjaimellisesti tullimääräyksiä, jotka rajoittavat lihan tuontia Ranskasta. Ihan vain uteliaisuuttani pakkauksia tutkin, ja kielitaitoa parantaakseni.)

Kotimaisuus kunniaan - mutta missä on kotimaisuuden arvo, jos ulkomainenkin liha on laiduntanut vain kymmenen kilometrin päässä? Onko ruoho rajan takana vähemmän vihreää?

Eräänä päivänä kalatiskillä valikoin illallistarpeita, ja koska en kalannimiä niin ranskaksi tunne, valitsin "jotain vaaleaa kalaa", jonka myyjä kertoi saapuneen myyntiin samana aamuna. Kalan kyltissä luki peché du Lac Léman, kalastettu Genevejärvestä.

Kotona kurkkasin sanakirjasta, mitä tulikaan ostettua, ja illallisvieraana ollut ystäväni syötti tuloksen uteliaana Wikipediaan. Flétan osoittautui ruijanpallakseksi, pohjoisen Atlantin uimariksi. Joku maantiedon asiantuntija voinee selvittää minulle, mitä reittiä se on Genevejärveen uinut.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Maailma pienoiskoossa

Ihailen kielikurssini opettajien ammattitaitoa. Toki he osaavat havainnoillistaa mallikkaasti subjunktiivin käyttöä relatiivipronominien yhteydessä (mitä en siitä huolimatta tajua), mutta viime päivinä olen ihaillut erityisesti heidän herkkää psykologista silmäänsä.

Ehkä heidät koulutetaan hyvin, sillä koulun hallinto ei ryhmiä järjestäessään tee asioita helpoksi. Luokat pakataan niin täyteen kuin suinkin, ja yhteen porukkaan mahtuukin sitten lähes kaikkia Euroopan kansallisuuksia.

Opettaja luovii kulttuurierojen keskellä ja yrittää virittää keskustelua kunkin juurista, identiteetistä ja kotimaasta. Vaan kuinka pitää kieli keskellä suuta, kun ryhmässä on sekä israelilainen että palestiinalainen? Eikä siinä vielä kaikki: samojen pöytien ääressä istuvat myös saksalainen ja puoliksi puolanjuutalainen, jonka isovanhemmat katosivat toisen maailmansodan juutalaisvainojen aikaan. Jälkimmäisen toisen puolen juuret tulevat Kazakstanista - eikä Kazakstanian ja Venäjän suhde taas taida olla aivan selkeimmästä päästä vieläkään.

Melkoinen sulatusuuni tämä Geneve. Muutaman kurssiviikon jälkeen en ihmettele enää sitäkään, että EU ja Euro ovat vaikeuksissa. Enemmän ihmettelen sitä, miten kenellekään on koskaan tullut mieleen edes kokeilla yhteistä valuuttaa ja muuta kiinteää yhteistyötä mantereella, joka on kulttuurisesti näin monivivahteinen!

Tämä esimerkki ei liity rahaan mutta kertonee kulttuurieroista: Meidän ryhmässämme on muun muassa ihminen, jonka mielestä on aivan ok käyttää kokeissa sähköistä sanakirjaa, vaikka sanakirjan käyttö muuten on kiellettyä. Toinen taas ajattelee, että jos tehtävät korjataan yhdessä, voi vastauksiaan vielä siinä vaiheessa vaihtaa - ja laskea pisteet vasta korjausten jälkeen. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten hän tällä logiikalla onnistuu joskus saamaan jotain muuta kuin täydet pisteet.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Kevätsirkutus Sveitsille

Juuri tänään rakastan tätä maata! Vaikka talviviikot olivatkin aivan hirveitä, kevät maksaa kaiken takaisin. Oken unohtanut, mitä kumisaappailla tehdään.

Siis silläkin uhalla, että kaikki loskassa vastatuuleen rämpivät suomalaislukijat saattavatkin lopettaa lukemisen tähän, muutama kevätkuva (Hei älkää ihan oikeasti häipykö, jooko? On kiva, kun tilastot näyttävät hyvältä!)






Viinipeltomaisemien myötä ihanaa viikonloppua!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Hiihtokeskus suksikammoisille

Lupasin palata hiihtolomakuulumisten kera, mutta ajoitus on aina tuntunut huonolta. Ensin sattui skicrossaajan kuolema ja perään belgialaisten koululaisten bussiturma. Surullisia onnettomuuksia, todella. Voimia omaisille!

Jos näiden jälkeen nyt kuitenkina haluaa vielä Alpeille lähteä (ja jos mahtuu, kun loma-asuntojen rakentamistakin rajoitetaan), yksi varteenotettava kohde on meidän tämän talven hiihtokohteemme Grindelwald. Ihastui niin tuohon neljäntuhannen asukkaan vuoristokylään kuin Jungfraun alueen laskettelurinteisiinkin.

Rinteet sopivat hyvin minun kaltaisilleni laskettelurajoitteisille, jotka kuitenkin haluavat laskea muutakin kuin muumirinteitä. Grindelwaldissa mustatkin rinteet ovat sellaisia, että ne uskaltaisi hyvin laskea, jos rinteiden reunoissa olisi punaiset kepit.

Grindelwald sopisi loistavasti myös niille (kaveripiirissäni aika yleisille) pariskunnille, joiden mies toinen osapuoli laskee ja toinen ottaa aurinkoa ei niin paljon. Kylästä pääsi murtsikkaladuille, kelkkamäkeen, patikkareiteille ja vaijeriradalle. Jo perisveitsiläisen ilmapiirin haistelu tuntui eksoottiselta - ja voin todella sanoa, että vaikka yhtään valtionrajaa emme matkalla ylittäneet, tuntuu kuin olisi matkustanut eri maahan.

Rinteitä voi siis suositella vaikka suksikammoisille, mutta junamatkaa Jungfraun huipulle (turistienhuijausnimeltään Top of Europe!) en suosittele kuin aasialaisille turisteille ja ihmisille, joista en niin piittaa. Koska meillä oli hissiliput ja lähdimme reissulle suoraan rinteestä, tuhlasimme nähtävyyteen vain 50 frangia rahaa (per suksipari) ja puolitoista tuntia aikaa. Jos olisimme lähteneet liikkeelle alhaalta, olisi rahaa mennyt lähes 200 frangia henkilö ja aikaa neljä tuntia.

Köröttelimme junassa vuoren sisällä huipulle 40 minuuttia. Kävelimme näköalatasanteelle, josta ei näkynyt mitään. Totesimme, että myymälä ja kahvila kaupittelevat samoja ylihintaisia berhandilaiskoiramukeja ja röstiperunoita kuin muutkin turistirysät. Sitten juoksimme (monot jalassa) takaisin lähtevään junaan.

Samat maisemat ja huikeammat elämykset saa suoraan rinteissä, pulkalla, suksilla tai vaikka kävellen.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Kuinka monet kengät on liikaa?

Palaan nyt siihen "ihan toiseen asiaan", johon viittasin kyllästymiskeskustelun yhteydessä. Miten tottua elämään toisen rahoilla, kun on tottunut olemaan itsenäinen?

En vielä oikein osaa vastata, sillä töiden lopettamisesta on sen verrna vähän aikaa, etten ole joutunut vielä kokemaan kuukautta, jolloin palkkapäivää ei olekaan. Suomessa ihan kelpo palkkani ei kuitenkaan Sveitsissä ole juuri mitään, täällä kaupan kassat tienaavat suunnilleen saman verran, hieman enemmänkin. Tuntuu, että kun syön lounassalaatin, haen kaupasta teepaidan, juon yhden soijalatten ja vilkaisen aurinkolaseja näyteikkunan läpi, palkka on mennyt.

Onhan se tavallaan rentouttavaa, kun ei tarvitse itse miettiä ja laskea ruokakaupassa, että onkohan varaa tähän tai tuohon. Yhteenmuuton jälkeen minun on ollut helpompi suhtautua myös siihen, jos mies tahtoo maksaa lasketteluliput, hotellin tai ravintolaillallisen. Aiemmin stressasin aina sitä, meneekö tämä nyt varmasti tasan, mitä minä olen maksanut ja mitä pitäisi maksaa, ei kai tuo nyt ajattele, että joutuu maksamaan enemmän (tai en kai minä joudu maksamaan enemmän....) Tästä eteenpäin on ihan selvää, että kulut eivät voi mennä tasan.

Rentoutta seuraa kuitenkin kiusallinen kysymys: mitä kaikkea voi tehdä, jos käyttää siihen toisen rahoja? Onko minulla oikeus jatkaa samaa elämäntyyliä kuin ennen ja olettaa, että toinen mukisematta maksaa kaiken?

Käytännönläheisemmin: Miten monta kertaa viikossa voi juoda kahvia Starbucksilla, jos ei käy töissä? Voinko ostaa samalla kertaa kahdet uudet kengät, jos siihen on periaatteessa varaa, mutta oikeastaan tarvitsisin vain yhdet? Voinko ostaa kalliimman kevättakin vai pitäisikö tyytyä halvempaan?

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Ranska-detoxin aika

Oolalaa, olen yliranskankielistynyt. Ensinnäkin sanon ihan liian usein oolalaa (mikä tarkoitttaa ranskalaisittain kaikkea kamalasta suurenmoiseen, eikä ainakaan ei-natiivi voi ikinä ymmärtää, missä kohtaa akselia liikutaan.)

Oolalaan ylikäyttöä ja käsilläpuhumisen lisääntymistä en vielä pitänyt hälyttävinä merkkeinä, vaikka Herra Täydellinen niistä huomauttikin. Ajattelin, että on mokoma vain kateellinen, kun tyttöystävä menee ohi ranskalaisuuden jalossa taidossa.

Hätkähdin huomaamaan todellisuuden vasta tänä aamuna, kun jouduin uusimaan junakorttini. Koska olin jo perusmuodollisuudet hoitanut, olisin voinut tilata jatko-osan internetistä tai ostaa juna-aseman automaatilta. Automaatteja on joka asemalla, vaikka välillä ihmisiä pitää oikein houkutella masiinoiden käyttäjiksi lappusilla, joissa luvataan mukavuutta, nopeutta ja helppoutta.

Olen tehokkuutta, mukavuutta, nopeutta ja helppoutta arvostava ihminen. Suomalaiseen tyyliin komminukoin mieluummin McDonaldsin puhuvan pömpelin kuin oikean ihmisen kanssa. Silti marssin rautatieasemalla lipputiskille höpöttämään, vaikka automaattejakin olisi ollut vapaana!

Tämän vakavan merkin ilmaannuttua on siis ranska-detoxin aika. Kielikurssilta kotiuduttuani kävin hakemassa reilun sushiannoksen, pursotin wasabitahnat lautaselle ja kaadoin soijakastikkeen kulhoon. (Olisin syönyt Subwayn patongin, mutta lähin putiikki on yli 200 kilometrin päässä.) Viritin Täydellisten naisten viime viikon jakson esille. Katsoin perään vielä kolme jaksoa Frendejä, kaikki ihanalla alkukielellä ja suomeksi tekstitettynä. (Ranskaksi dubattuja televisio-ohjelmia en kerta kaikkiaan pysty katsomaan, siitä on rentoutuminen liian kaukana.)

Tuntui siltä, kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Uurnilla uurastettiin

Sveitsissä äänestettiin (vaihteeksi) eilen. Hesari (yli)tiivisti lopputuloksen näin: Sveitsiläiset eivät halua lisää lomaa.

Pikku-uutinen on todellinen yliyksinkertaistus (ovatko ulkomaanuutiset olleet aina näin simppeleitä, mutta minä en vain ole huomannut?) Suomalaisia Sveitsi-uutisia lukiessa tuntuu joskus, että maata kurkistellaan kummallisuuksien lasin läpi: poimitaan pikku hullunkurisuuksia, kuten tunturissa alasti kirmaavia turisteja tai kerran vuosisadassa järven rantaan jäätyviä autoja.

Silti Hesarin uutinen puhuu tottakin. Vaaleissa äänestetään välillä hyvin yksinkertaisista asioista. Eilisissä vaaleissa oli viisi aloitetta, joihin kansalaiset saivat sanoa kyllä tai ei. Näin kansalaisten on helppo ymmärtää, mihin he ottavat kantaa. Haluatko, että alppikylien loma-asuntojen rakentamista rajoitetaan luonnon ja kylien suojelemiseksi, silläkin uhalla, että turistivirrat hyytyvät? (Sveitsiläiset sanovat kyllä.) Tai suostutko siihen, että kirjojen hintoja säädellään kulttuurin monipuolisuuden turvaamiseksi, vaikka se rajoittaa vapaata kilpailua? (Sveitsiläiset sanovat ei.)

Jokunen viikko sitten muutama kunta Neuchâtelin ja Juran kantoneiden rajalla sai itse päättää, haluavatko ne siirtyä kantonista toiseen. Olisikohan tässä kuntakarttakohun runtelemalla Suomella jotain opittavaa?

Ei demokratian mallimaanakaan pidetty pikkuvaltio sentään kaikessa ole esimerkillinen: äänestysprosentti jäi joissakin aloitteissa jopa alle viidenkymmenen. Niin noloihin lukemiin ei Suomessa taideta vaipua kuin ehkä kirkollisvaalien aikaan.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

137 kuvaa

Näin ilmoitti tietokone, kun purin kamerasta lomakuvia. Melkoisen vähän verrattuna aiempaan valokuvausinnostukseeni: ennen lomalla tarttui muistikortille noin sata kuvaa päivässä (150, jos käytiin eläintarhassa).

Nyt keskityin kuitenkin lasketteluun. Tässä muutama maisemamaistiainen Sveitsin Grindelwaldista.

Grindelwaldin hiihtokeskus on klassisinta Sveitsiä. Rinteisiin pääsee kätevimmin junalla.

Ei skitä ilman après-skitä!

Kyllä vain, puhelinkopeilla on vieläkin vankat kannattajansa.

Noistakin rinteistä tulin alas. Kuvan hissiin muuten mahtuu seitsemän henkeä kuuden paikalle, kokeiltu on.

Blogin nimi syntyi aikanaan samppanjainnostuksestani, mutta tämä taisi olla ensimmäinen lasi jaloa kuohuvaa sitten Sveitsiin-muuttoni.


Tarkoitukseni oli hehkuttaa Grindelwaldin hiihtokylää enemmänkin, mutta eilinen skicorss-kisaonnettomuus antaisi innostukselleni ehkä kitkerähkön sivumaun. Palaan siis lomakuulumisten kera myöhemmin.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Lomaa elämästä

Kirjoittaisin, kirjoittaisin, kun vain muistaisin, mistä. Minulla oli kyllä joku ajatus...

Pääni on kuin pärekoppa, ja olen sen verran väsynyt, etten jaksa keksiä tuoreempaa ilmaisua. (Pääni on kuin käkikello? Sisällä tapahtuu vaikka mitä, mutta ulospäin näkyy vain, että välillä joku avaa ovet ja sanoo kukkuu?)

Minun kannaltani onnellista, että tänään alkaa loma. Joku voisi kysyä, että loma mistä. Vetoan pari vuotta sitten tehtyyn tutkimukseen, jossa todettiin, että päiväkoti-ikäiset lapsetkin mieltävät, että viikonloput ovat vapaa-aikaa ja päikkyarki on sitten erikseen.

Sovitaan siis vaikka, että minulla on lomaa kotitöistä, ranskan opiskelusta ja yleisesti elämästä.

Tämän harhailevan kerronnan tavoite on kertoa teille, että starttaamme kohti laskettelulomaa, joten blogissa lienee seuraavan viikon suhteellisen hiljaista. Laskettelutunnelmiin pääsette vaikka tämän vanhan postauksen myötä, tunnelma tuskin on merkittävästi muuttunut.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Ystävystymisen vaikeudesta

Söin tänään lounasta kurssikavereideni kanssa. Oli mukavaa, ruoka oli hyvää, keskustelu hyvää kielikoulutusta ja tytöt herttaisia. Me toimettomat ymmärrämme toisiamme tavalla, jolla kotimaihin jääneet ystävät ehkä eivät, joten keskustelu saattaa upota syvälle nopeastikin.

Syvällisyydestä huolimatta ilmassa ei ole samaa helppoutta kuin vuosikausien takaisten ystävien kanssa. Eikä syy ole pelkästään siinä, että tuttavuudet ovat uusia. Liian helppo (ja heppoinen) selitys olisi sekin, että vieraalla kielellä asioita jää sanomatta, koska sanavarasto ei riitä. Onhan se totta, ettei suhteellisen uudella kielellä saa kosketusta tunteisiin samalla tavalla kuin äidinkielellä, mutta kyse ei ole pelkästään siitäkään.

Mietin nimittäin sitä, tunnenko enää itsekään itseäni. Miten voin kertoa itsestäni muille, kun en tiedä, kuka on tämä nainen, joka Sveitsissä asuu? Kuka olen, kun en käy töissä? Mitä minusta on jäänyt jäljelle, kun olen jättänyt sen kaiken, jonka rakentamiseen olen tähänastisen elämäni käyttänyt?

torstai 1. maaliskuuta 2012

Kevään merkit

Milloin ihminen oppii pitämään laukussa varasukkahousuja? Toivottavasti sen jälkeen, kun on kirmaillut pitkin kaupunkia paljain säärin maaliskuussa.

Lähdin aamulla kouluun uudessa (alennusmyynnistä ostetussa, en tuhlannut toisten rahoja!) hameessa ja sveitsiläisissä sukkahousuissa, sillä etukäteen tänne raahaamani Pirkat olivat loppuneet. Olisi pitänyt varautua useammin suomalaisparein! Istuin luokkaan, nostin polven toisen päälle - ja skräts. Ei mikään pieni silmäpako, josta selviäisi uskottelemalla itselleen, että on huononäköinen eikä huomaa. Pöydän alapinnan minimaalinen epätasaisuus aiheutti toisen lahkeen täydellisen räjähdyksen.

Tsekkasin nopeasti kurssikavereiden sääret: pelkkiä farkkuja, eli minimaalinen mahdollisuus varasukkahousujen välittömään läsnäoloon.

Turvauduin "jos ongelmaa ei myönnä, sitä ei ole" -strategiaan. Hiippailin tauolla vessaan, heitin räjähtäneet denierit roskikseen ja lompsin muina  henkilöinä kahvilaan muun ryhmän joukkoon. Luulkoot mokomat, että Suomessa sukkahousuista luovutaan maaliskuussa!

Koulussa minua kutsutaan joka tapauksessa patteriksi, koska en pukeutunut kokovartalountuvaan kovien pakkasten aikaan. Suhteessa siihen olen siis luopunut ihan sopivasta määrästä vaatekappaleita.