Pandakarhu luonnossa

Eilen Le Lavaux'n viininviljelyalueella nähtiin vaeltelemassa harvinainen laji: syyspanda. Siis sellainen otus, joka onnistui saamaan tyylipuhtaan pandarusketuksen nassulleen syyskuussa. Hei vain.

Yhtään en muuten sitten leikkinyt Picasalla.

Toisaalta tätä voisi kutsua myös maailmanperintörusketukseksi, sillä sen hankinnassa käytetty Le Lavaux kuuluu Unescon maailmanperintölistalle viininviljelyterassiensa ansiosta. Listalta voi jokainen lukutaitoinen käydä itse tiiraamassa perustelut (muistin tällä kertaa jopa etsiä englanninkielisen linkin!)

Minä haluaisin lisätä listalle myös viinitarhoilla kiertelevän pikkujunan Lavaux Expressin, joka kuljettaa viikonloppuiltaisin matkailijoita paikallisille viinitiloille maisteluretkille. Unescon byrokratia lienee hidasta, joten odotellessa lisään sen ainakin omalle ensi kesän turistilistalleni, sillä tältä vuodelta sesonki vetelee vihoviimeisiään.

Jos jäät ilman viinijunapaikkoja (ovat aika kysyttyjä myös low seasonina), tee se itse -retki onnistuu, kun karautat autolla Lausannesta Montreux'n suuntaan (motaria) tai hyppäät junaan.

Olen kuitenkin niin tervehenkinen ja reipas, että lähdin matkaan kävellen. Matkaa St Saphorinin kylästä Lutryyn kertyy 11 kilometriä, ja sen taittamiseen meni minulta ja reippaalta ystävältäni reilu kolme tuntia, yhden kahvitauon ja miljoonan valokuvapaussin kera.

Vaeltaja seuraa keltaisia nuolia - vaan kumpaan suuntaan?

Väliäkö suunnalla, kun joka puolella näyttää tältä?

Lavaux Expressin viininmaisteluretki 20 frangia, noin 2h, sisältää maisema-ajelun ja virallisen ohjelman mukaan kolmen lasin maistelun. Käytännössä laseja saa ihan niin monta kuin ehtii vajaassa tunnissa juomaan.
Reilun tunnin maisemakierros omin eväin 13 frangia.

Tavoitteista ja todellisuudesta

Minulla oli tavoite. Ajattelin lähteä pyöräretkelle, ottaa kameran mukaan ja kuvata huristellessani syyskuun lempeässä valossa köllötteleviä satokauden antimia, mielellään vielä pehmeän seepiansävyisenä tai tyylikkään mustavalkoisena, tuoda hyvällä maulla esille elämäni melkein-maalaismaisuutta. Tyylikkäästi kuvittelin myös viilettäväni Jura-vuoriston pikkukylien läpi tuuli hiuksissa puhaltaen.

Sitten oli todellisuus, kovin toisenlainen. Nappasin käyttöön sähköpyörän harjoituksen tuomalla varmuudella ja suuntasin maaseudulle. Näin jopa elämäni ensimmäisen ketun, joka ehti häipyä maissipellon turviin kauan ennen kuin teleobjektiivi oli kiinni kamerassa ja seepia-asetus päällä.

Kettukohtaamisen jälkeen kytkin pyörän sähköt päälle, ja sen jälkeen paitsi hulmusivat hiukset, lepattivat myös korvanlehdet, sillä sähkömekanismi huusi kuin keskikokoinen akkuporakone. Ääni kaikuikin vielä arkipäivänhiljaisissa kylissä kuin poran ääni kerrostalon rakenteissa. Siinä kääntyivät niin lapsiaan koulusta hakevien äitien kuin omenapuitaan huoltavien maajussien päät, ja vuokrapyöräni ja Canonini huusivat "Turisti! Turisti!"

Kuvat tulivat kuitenkin otetuiksi ja blogissa jaetuiksi, tasalaatuisesti kuin syksyn sato kylmän ja sateisen kesän jäljiltä. Kuka muuten tunnistaa, mitä toisessa kuvassa kypsyy?