Idiootti jo puolitoista vuotta

Kun asuu ulkomailla, siihen tottuu. Turtuu. Välillä sille osaa nauraa, osaa asettaa sen mittaisuhteisiin, tunkea omaan lokeroonsa. Ja kyllä siihen väsyykin. Turhautuu.

Tunteeseen, että on täysi idiootti. Että huolimatta yliopisto-opinnoista, työelämän saavutuksista ja koko paketista ei pysty vastaamaan puhelimeen takeltelematta.

Kun aloitin sveitsiläisessä työelämässä, en tullut ajatelleeksi, että päivittäisen ranskanpuhumisen lisäksi...
... joudun käyttämään ranskankielistä exceliä, jossa lihavointikaan ei ole ctrl+b vaan ctrl+g
... kun tarkistuslasken toimiston kassaa, huomaan miettiväni, onko viisisenttinen maan pienin kolikko vai onko vielä pienempiäkin senttisiä
... nelikielisessä maassa kotimainenkin yhteistyökumppani saattaa soittaa tai lähettää viestin kielellä, jota en osaakaan – tai vaikka oma yhteyshenkilöni puhuisikin ranskaa, ei hänen assistenttinsa, kollegansa tai yrityksen puhelinvaihteenhoitaja välttämättä puhukaan
... edellisestä johtuen olen huomannut, että osaan jättää soittopyynnön ja luetella puhelinnumeroni myös kielillä, joita en tiennyt puhuvani.

On sanottava, ettei geneveläinen työelämä ole ollenkaan niin hierarkkista tai vaikeaa kuin pelkäsin, mutta silti hiukan nauratti, kun eräänä päivänä vastasin yhteistyökumppanin puheluun. Ensin linjalla oli oma téléphonistini, joka ilmoitti, että nyt monsieur soittaa. Hän yhdisti minulle monsieur'n sihteerin, joka viimein päästi minut puhumaan monsieur'n kanssa.

Tehottomuudella voi joskus olla merkittävä kansantaloudellinen vaikutus.

Mitä voisin oppia?

Huoh. Olen taistellut koko viime viikon, niin kuin tämän alkavankin, muutosvastarintaa vastaan.

Järjellä tiedän, ettei aiempi kielikouluni Genevessäkään ollut mikään autuuden tyyssija ja että sielläkin moni asia ärsytti minua, aivan päivittäin. Silti tuntuu aivan kauhean vaikealta osata arvostaa sitä kieliopetusta, jota saan nyt. Olivatkohan odotukseni liian korkealla, koska Geneven opetus oli todella laadukasta?

Ensinnäkin minua ärsyttää se, että kesäyliopiston kursseilla tehdään aivan järjettömästi ryhmätöitä. Esimerkiksi iltapäivän kirjoituskurssilla väsätään sähköposteja pienryhmissä. Enhän minä pääse loistamaan 97 pisteen ranskallani, kun joudun sopeutumaan muun ryhmän tasoon! (Tiedän, että varsinkin itseironia välittyy hirveän huonosti kirjoitettuna... mutta.... no joo, siis tiedostan sen.)

Myös koulumaisuus käpälänheilutteluineen ärsyttää, mutta vielä enemmän ärsyttää teknologian huikea kehitys. Aiemmalla kurssillani kun kirjoitettiin sentään käsin, ja täällä pitäisi ranskan kieliopin, sanaston ja oikeinkirjoituksen lomassa hallita vielä vieras qwertz-näppäimistö, jonka oikeassa reunassa on ö:n ja ä:n sijaan aksentilliset a:t ja e:t. Aargh! Kanssaihmiseni pitävät minua jostain syystä teknisesti orientoituneena, mutta sanonpa vain, että jos minä olen teistä teknisesti orientoitunut, niin tepä vasta vaikeuksissa täällä olisitte.

Vertailkaa vain iPhonen sanakirjasovelluksianne, minulla on (kaksi) lyijykynätahraista Laroussea!

Enkä kyllä tykkää ajaa autollakaan, vaikka se on yli puolet nopeampaa kuin juna-metro-metro-yhdistelmä. Junassa sentään saisin lukea uutislehtistä, voisin valittaa sen huonosta laadusta ja siitä, että se on minua lähimmästä jakelutelineestä aina loppu.

Kaikkein eniten ärsyttää se pieni ääni, joka sanoo, että voisin oppia tästä kaikesta jotakin. Jos en ihan huikeasti ranskaa, niin sitäkin enemmän itsestäni ja siitä, miten toimin muiden ihmisten kanssa. En kuuntele piipittävää ääntä vaan laitan autoradion kovemmalle ja mietin, kuinka monta kertaa soi päivässä Katy Perryn Wide awake, jos se soi joka kerta sekä aamulla että iltapäivällä 20 minuutin matkani aikana.

Miten pitkään vielä?

Jos tätä lukee muita ulkosuomalaisia - tai vaikka muuten vain jossain vaiheessa elämäänsä pidempään ulkomailla asustelleita - voisitteko kertoa minulle, miten pitkään menee...

... Ennen kuin lakkaa aukomasta kattilakaapin ovea, kun haluaa lasillisen mehua?
... Että löytää kaupasta pinjansiemeniä ja oppii sen hataran siementensijoittelulogiikan niin hyvin, että osaa jopa vieraassa kaupassa etsiä tuotteita ihan kysymättä?
... Ja muistaa, mikä on ranskaksi leivinpaperi ja miten se lausutaan?
... Siihen, että voi bensa-asemalla ajaa kerralla oikein päin automaatille ja lopettaa kunniakierrosten ajon, kun vihdoin muistaa, kummalla puolella autoa tankki on? (Tai siihen, että aletaan rakentaa vain autoja, joissa tankki on aina tietyllä puolella?)

Kun nämä tapahtuvat, voisi varmaan jo sanoa sopeutuneensa.

Olen kuitenkin onnekseni jo siinä vaiheessa, että...

... En iltapäivisin viiden maissa ala tuijotella kelloa ja miettiä, milloin mies tulee töistä kotiin. Joskus jopa uppoudun omiin juttuihini niin syvästi, että unohdan työajan jo päättyneen.
... Olen (lähes) lakannut lykkäämästä seuraavaa kampaajakäyntiä ja päättänyt (että ensi viikolla uskallan) varata ajan paikallisesta kampaamosta.

Kaunis ilta istua sisältä

Kun vierailin viime keväänä täällä Genevejärven rannalla, juhlimme vappua Herra Täydellisen työkavereiden kanssa. Yksi kollega ei tahtonut osallistua täysin pippaloihimme. "Ai, hän on siinä vaiheessa, että kaikki on ihan tyhmää eikä jaksa nähdä ketään", diagnosoi eräs suomalaiskollega tätä vähän aikaisemmin seudulle muuttanutta.

Ihmettelin, miten tässä ihanassa maassa ja ihanassa keväässä, oikeastaan jo silloin kesässä, kukaan jäisi mieluummin istumaan sisään.

Ymmärrän nyt. Kevät on todella pannut parastaan: Lämpötila on lähes joka päivä parinkymmenen tienoilla. Sää on niin kirkas, että näen Alppien huiput keittiön ikkunasta. Kirsikkapuut kukkivat. Linnut laulavat ja mitä vielä.

Minä istun sisällä ja katson Suomen telkkariohjelmia Tv-kaistan kautta. Illalla raahaudun sen verran ylös, että saan seuraavan päivän ranskanläksyt tehtyä. Ajattelen, mitä ekstraharjoituksia kielitaitoni kaipaisi. Harjoittelu jää yleensä siihen, että käännän ajatuksen mielessäni ranskaksi. (Kuten muuten teen nykyään kaikelle. Frendit-jakson jälkeen saan itseni usein kiinni miettimästä, "mitenkäs se lause menikään". No ranskaksi ei varmaan mitenkään.)

Ihan henkilökohtaisena mielipiteenäni sanon, että alkaisi jo riittää tätä kulttuurishokkia. Tai siirtyisi vaikka ensi talveen.

P.S. Laittaisin mielelläni kevätkuvia, mutta en just nyt saa aikaiseksi...

Tervetuloa, kulttuurishokki!

Jo sinua tänne osoitteeseen odoteltiinkin. Viihdy nyt ainakin kevääseen.

Olen diagnosoinut itselläni kulttuurishokin sillä perusteella, että juuri nyt vähän kaikki ottaa päähän.

Siis onko vaikka asemalaiturilla pakko kävellä ihmisten päälle? Täällä ovat junat täynnä konduktöörejä, jotka kyllä katsovat, että kaikki ovat päässeet junaan. Kulkuvälineet ovat kyllä täsmällisiä, mutta eivät niin täsmällisiä, että liikkelle lähdetään, jos joku on ovien välissä.

Ja pitääkö ihan koko ajan tuulla? Vuosituhannen kylmin talvi olisi jo riittänyt koettelemukseksi, mutta nyt kun lämpötilat ovat nousseet kivalle talvitasolle, tuulee niin, että pää irtoaa.

Tuulesta huolimatta säät ovat upeat, ja kirkkaina päivinä kotoa näkyy Alpeille asti. Missään ei kuitenkaan voi kuvata, sillä kaikkein kauneimmille paikoille on rakennettu taloja! Siksi myös blogissa on niin vähän kuvamateriaalia.

Olotilaa ei lainkaan helpota se, että käytännön asiat eivät suju. Olemme yrittäneet avata minulle puhelinliittymää nyt kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla numeron avaaminen ei onnistunut, ja asian selvittely vaati kolmen päivän puhelinrumban operaattorin suuntaan. Toisella yrityksellä saimme paperit tehtyä, mutta liike oli juuri menossa kiinni, joten homma jäi kesken. Kaiken piti kuitenkin olla selvää, niin että voin tänään vain hakea uuden sim-kortin.

Vaan kappas kappas: kun tänään marssin liikkeeseen liittymää hakemaan, olimme jälleen palanneet vaiheeseen yksi. "Numero on evätty, teidän täytyy ottaa yhteyttä asiakaspalveluun." Kaikki paperit ovat miehen nimissä, mies työmatkalla Aasiassa, enkä voi siis tehdä mitään.

Lohdutukseksi päätin kokata pastaa, mutta en löytänyt juustoraastinta. Sveitsiläisasunnot muuten syövät taloustarvikkeita laajemminkin, olen huomannut.