Sydämentykytyksiä hiihtohississä

Tässä sitä nyt tulisi: eilen lupaamaani kuvamateriaalia ja lisäraporttia Val d'Isèren rinteistä.
Rinnepostauksia kirjoittaessani tunnen aina saman kahtiajakautuneisuuden. Pitäisikö olla ekspertimpää kuin onkaan ja tehdä jonkinlainen rinneanalyysi, ihan siltä varalta, että joku lasketteluhirmu on eksynyt lukijapuolellekin? Vai todeta, että parhaimmillanikin olen laskijana konfidenttia keskitasoa, nettiraamattuni Where to ski and snowboardin termein mileage hungry intermediate? (Se on muuten harvinaisen täydellinen kuvaus.)

Val d'Isère jakaa viereisen Tignesin kylärykelmän kanssa Espace Killy -hiihtoalueen, joka julistaa hiihtokarttansa yläreunassa olevansa maailman komein hiihtoalue. Ehkä onkin. Valtava se ainakin on, ja valikoimaa riittää. Viikkoturren kannattaa suosiolla varata pari kolme ensimmäistä päivää alueen hahmottamiseen noin suurinpiirtein. Jos haluaa välttää tilanteita, joissa karjuu kurkku suorana hiihtokaverilleen, että "no se on se ihan sama kuuden hengen tuoli, jolla eilen mentiin" kannattaa keksiä hisseille vaikka omia koodinimiä, krhm.

Nyt liikutaan Tignesin maisemissa, Aiguille percée -huipun tietämillä. Hämmennystä aiheutti välillä se, että Val d'Isèren puolella rinnemerkinnät olivat erilaisia kuin Tignesin päässä, mutta, no, Ranska.

Keskitason laskijalle hiihtämistä riittää, ja riitti niitä eksperttimäkiäkin. Useammasta kuin yhdestä mustasta jouduin tulemaan lopulta alas offarin puolta, sillä itse rinnettä en vain uskaltanut, ja jotenkin koen polvikorkuisen lumen lohdulliseksi, möykkyisenäkin. Jokaista möykkyä ei tarvitse pelätä, kun niitä ei näe, ja yleensä puuteri hidastaa vauhtiakin kivasti. Parhaimmillani laskijana olen muuten sumussa: se mitä ei näe, ei pelota.

Aloitteleville ja hitaasta vauhdista nauttiville oli omat ski tranquille -alueensa, jotka olivat kerrankin niin fiksusti sijoitettuja, ettei niiden läpi ollut pakko hiihtää esimerkiksi aluetta vaihtaessa tai rinteestä poistuessa.

Kuvassa ski tranquillen kumpuilevat rinteet.

Hisseistäkin on paikallaan mainita pari sanaa. Huippunopeat alppimetrot eli vuoren sisällä kyytivät junat olivat tehokkaita, varsinkin aamuruuhkassa. Ahtaanpaikankammoiselle ne eivät kuitenkaan sovi, sillä sata ihmistä pienessä putkessa, josta ei näe ulos... Arvannette loput?

Korkeanpaikankammoiselle taas en voi suositella Lessièresin tuolihissiä, joka yhdistää Le Fornet'n kylän puoleisen hiihtoalueen Val d'Isèreen laskeviin rinteisiin. Ensin tuoli hilaa ylös vuorenseinämää, niin ettei edessä juuri näy kuin valkoista. Sitten se heilauttaa harjanteen yli, ja edessä avautuvat Alpit koko komeudessaan, rinnealue kaukana alla. Ensimmäisellä kerralla en osannut varautua, ja jouduin puristamaan tuolin kädensijaa aika kovasti.

Kuva ei valitettavasti välitä fiilistä. Jos korkeudet eivät kammota, menkää kokeilemaan itse!

Hississä sydämentykytyksiä aiheutti myös paikallisten hiihtokoulujen tapa pakata lapsiryhmät kyytiin. Jokaisen hissin toisessa laidassa oli oma kaista hiihtokouluille. Opettaja laittoi muksunsa jonoon ja tuuppasi yhden jokaiseen hissiin, jossa oli aikuisia. Tähän tarvitsisi kurssin! Pitääkö sille puhua? Mitä jos se putoaa? Miten se autetaan kyydistä pois, kun sen jalat eivät yllä maahan?

Ensimmäiset päivät kammoksuin hiihtoryhmiä rinteessä, kunnes oivalsin, että opet osaavat kyllä hommansa ja jättävät karavaaninsa ja reunan väliin sen verran tilaa, että sieltä mahtuu ohittamaan. Valitettavasti omia karavaanejaan vetäneet isät ja äidit eivät ole oivaltaneet samaa kikkaa.

Espace Killy sisältää virallisten tietojen mukaan 300 kilometriä rinteitä. Meille kertyi vikon aikana himpun yli 200 alaspäin vierinyttä kilometriä. Vielä siis jäi puuhaa

Keski-ikäinen 90-luvulla

Piipahdin viikonloppuna 1990-luvulla. Sinne on meiltä yllättäen alle kahden tunnin ajomatka.

Ensin hissiaseman lipunmyyjä kysyi ikää, siis olisi halunnut lastenlipun myydä. Sitten hän lykkäsi (aikuisten) liput käteen sellaisina "työnnä viivakoodi koneeseen" -versiona. Olin ihan äimänä - olisi pitänyt osata erikseen tilata kortti, jonka portti osaa lukea hihataskusta. Kylän kaupoissa jopa myytiin lippujojoja, joiden luulin kadonneen maailmasta!

Hissikapasiteettikin taisi olla pääasiassa vielä 90-luvunkin takaa, mutta maltillinen meno tuntui kivalta vaihtelulta - eivätkä täkäläiset kuitenkaan osaa pakkautua tehokkaasti kuuden hengen tuolihisseihin, joten ankkuri vetää käytännössä ihan yhtä hyvin.

Viikonlopun jälkeen oli hiukan ristiriitainen olo: kun on löytänyt helmen, haluaa toisaalta kertoa siitä kaikille, ja toisaalta ei halua, että kukaan saa tietää. Paljastetaan nyt kuitenkin, että tämä neonvuosikymmenen helmi sijaitsee Val d'Anniviersissä ja on nimeltään Grimentz. Sinne on aiemmin päässyt Suomesta You travelin pakettimatkalla, joten tuskin kylä kenellekään muulle kuin minulle suuri salaisuus on.

Joka tapauksessa pieni vanhanaikaisuus teki terää. Bilettäjille taitaa olla tarjolla tasan yksi après ski -baari (jossa tosin oli live-musiikkia) ja herkuttelijoille ehkä kolme ravintolaa (rösti on röstiä ja raclette raclettea joka paikassa, joten mitä väliä).

Minä ilahduin erityisesti siitä, että sain rikottua koko alkukauden vaivanneen mustien rinteiden kirouksen. Olen jo hetken kaipaillut haastavampia rinteitä harjoitteluun, mutta tähän saakka lähes joka ikinen himoamani musta on ollut suljettuna joko lumenpuutteen tai liiallisen lumentulon ja sitä kautta lumivyöryriskin vuoksi. Nyt pääsin vihdoin treenaamaan.

Löysin itsestäni myös kumman maltillisen ominaisuuden: Kun olin puolitoista päivää treenannut reidet hapoilla, osasin todeta, että nyt riittää. Aurinko paistoi ja oli kiva laskea, joten päätin siirtyä keskivaikeisiin ja liu'utella niitä kevyesti kylään saakka.

 Keski-ikä, jos se olet sinä, mene pois!

Yhden päivän hissilippu 50 fr, kahden päivän 95 fr. Kädet vapaana -hissikortti 5 fr. Samalla hissilipulla pääsee myös Zinalin, St. Lucin, Chandolinin ja Vercorinin rinteisiin.

Asiaa trumpetisteista kelkkamäkeen

Kun suomalaiset huutelevat pitkiä pellavia, Sveitsin katolilaiset laskeutuvat paastoon karnevaalein.

Maan isoimmat karnevaalijuhallisuudet ovat molemmat saksankielisellä alueella: Luzernissa ja Baselissa. Kummat ovat paremmat, kun molempien kannattajat ovat tietysti sitä mieltä, että ne omat? (Tämä meidän kantoni on parempi kuin teidän -ilmiö taas.)

Olen kuullut molempien kannattajia, luzernilaisen trumpetistin ja baselilaisen sellistin. Annan heidän puhua, sillä saksankielisen alueen kulttuuriperinteistä kirjoittaessani tuntuu samalta kuin jäisessä rinteessä suksilla, joiden kantteja ei ole hiottu aikoihin.

Baselilainen sellisti:

- Karnevaali on Sveitsin isoin ja perinteisin 700 vuoden historiallaan.
- Musiikkiesitykset ovat laadukkaampia kuin Luzernissa, varmasti maan hienoimpia.
- Karnevaaleihin harjoitellaan pitkään ja hartaasti, niin että kaikki varmasti menee suunnitelmien mukaan.
- Basel on kultturelli ja taiteellinen kaupunki ympäri vuoden, mutta karnevaalien aikaan tarjonta oikein tiivistyy.

Une toute jolie ville!

Kuvat uudeltavuodelta, jolloin joulukoristeet olivat vielä paikoillaan.

Eikä pönöttävää asennetta tarvitse pelätä!

Luzernilainen trumpetisti:

- Juhlinta alkaa jo aamuyöstä, ja vähät yöunet tuovat menoon oman vivahteensa. Asiaan kuuluu nukkua monta yötä putkeen huonosti ja olla väsymyshuppelissa.
- Aivan kaikki voivat osallistua: yleisö otetaan helposti ja mielellään mukaan esityksiin.
- Esityksiä on kaikkialla ja ne voivat olla mitä tahansa konserttiesityksistä katujonglööraukseen.
- Mukana on myös ruokakulttuuria.

Lurernin puinen kävelysilta on kiehtonut mimua näköjään niin yöllä kuin päivällä.

Valita ei onneksi tarvitse, sillä Luzernin bileet järjestetään ennen tuhkakeskiviikkoa, ja Baselin sen jälkeen.

Lähipiirin pikagallupin mukaan ranskankielisessä Sveitsissä karnevaalit tarkoittavat parhaimmillaan kaveripiirin naamiaisia mutta käytännössä aivan normaalia viikonloppua.

Meillä viikonloppua on vietetty sairastuvan merkeissä: en minä mutta muu. (Työttömyyden iloja: kun on entistä vähemmän ihmisten ilmoilla, säästyy paremmin kausitaudeilta.) Suunnittelenkin après-laskiaista ensi viikolle ja googlailen, missä lähistön laskettelukeskuksessa olisi pisin kelkkamäki.

Luzernin karnevaaliohjelma
Baselin karnevaalisivu

Tää on niin tätä!

Huomasin jokunen päivä sitten, että blogissani on ollut yllättävä kävijäryntäys pieni vierailijapiikki, ehkä parin tunnustuksen ansiosta. Kauhistuin. Siis enhän minä ollut kirjoittanut mitään moneen päivään! Viimeiset tekstit olivat muutenkin ihan hirveitä! Täällähän näyttääkin ihan nuhjuiselta - nyt uudet potentiaaliset lukijat säikähtävät heti kynnysmatolla!

Fiilis on sama kuin silloin, kun lähtee pyjamahousuissa hakemaan kiskalta maitoa aamiaiskaurapuuroon ja törmää eksäänsä.

Pyjamahousuahdistusta helpottaa, kun ryhtyy tekemään jotain, ihan mitä tahansa. Kiitokset Jennille Georgiaan hienosta A blog with substance -tunnustuksesta.

Jenni oli mukavasti muokannut tunnustuksen sääntöjä niin, että nyt ei jaetakaan triviatietoa bloggarista vaan kahdeksan satunnaista kuvaa.

Antaakseni teille satunnaisotannan arjestani (ja siis tämä blogihan ei millään tavalla ole sitä, krhm), valikoin lähikuvia - siis kuvia, jotka on otettu kilometrin parin säteellä kotoa.

Kuvassa kiteytyy kaksi sveitsiläisyyden peruselementtiä: Ensinnäkin kalkinpoisto on arkirutiineista tavallisempi kuin vaikka kuivausrummun nukkasihdin tyhjennys. Toiseksi juuri tällaisia puhdistusaineita ja muita vieraampia tuotteita etsiessä näpäyttää sormille se, että maan valtakieli on saksa. Aina saa nyhjystää joka purnukasta sen pienimmänkin printin, ennen kuin huomaa, ettei muuten olekaan edes puhdistusainehyllyllä vaan huuhteluainesektorilla. Koska tonttu kommentoi puhdistustulosta joka purkin kyljessä, hän voisi edes varioida ulosantiaan tuotteen mukaan: yhdessä "Oho", toisessa "Wau" ja kolmanessa vaikka "Oups".

Vakiolenkkireittini söpöin bussipysäkki ei suinkaan ole kauounkisuunnittelijoiden neronleimaus vaan paikallisen lemmikkikauppayrittäjän tuotos.

Paikallinen parkkihalli-ilmiö, jossa mietityttää sen oleellisimman lisäksi myös, miten tätä valvotaan. Saako mieskin parkkeerata tähän, jos on huonot käsivoimat ostosten kantamiseen, normiruutuun liian iso auto tai kipeää tekevät kengät?

Lihapiirakat eivät ole arkiravintoani, mutta kotikaupungin boucherie osaa kyllä manipuloida kaupunkilaisten kulutustottumuksia.

Mitä ihmettä tuossa kyltissä tapahtuu? Normaalit kävelyreitit on merkattu keltaisella, mutta tässä vihreässä signaalissa pingotaan sauvojen kera. Sauvakävelyreitti?

Elinkeino talvihorroksessa.

Nämä kaksi viimeistä kuvaa eivät liity mitenkään mihinkään, mutta ohjehan kuuluikin: kahdeksan satunnaista kuvaa.

Annan tunnustuksen jäädä lepämään enkä viskaa sitä enää toiselle kierrokselle blogosfäärin ympäri. Kaikki lukijat ovat tietysti enemmän kuin tervetulleita raportoimaan arjestaan kuvin. Kamera repussa saa kummasti katsomaa omaa lähiympäristöä aiempaa tarkemmin.

Juhlavaa viikonloppua kaikille!

Expat blues

On ollut jotenkin tahmea viikko: työnhaku tökkii, räntää tulee vaakasuoraan eikä talvi tunnu loppuvan koskaan.

Viime päivinä ovat liikuttaneet seuraavat hetket:

Ystävän ilmoitus yhteenmuutosta poikaystävän kanssa. Miten kiva tätäkin myllerrystä olisi käydä läpi yhdessä viinilasillisen ääressä, olla mukana muutoksessa muutenkin kuin chatti-ikkunan kautta.

Helmikuun juhlapyhät. Runebergintottu! Laskiaispulla! Haluan puolustaa lounaskeskusteluissa hillotäytteen yksinvaltaa ja ajaa iltapäiväkahvilla mantelimassan käyttökieltoa.

Skype-puhelu äidin kanssa. Kun ei hän tänä vuonna aio tulla kylään. Eikä isä vaivaudu edes sinne Skypeen.

Fazerin punaisen loppuminen. Kauan joulusuklaat kestivätkin.

Siskonpojan lelun osan löytyminen silmälasikotelosta. Ilmeisesti poika oli piilottanut aarteensa kummitädin silmälasikoteen edellisellä Suomen-reissulla. Onneksi niin siskolla kuin pojallakin on sentään Geneven-lennot varattuna, mutta kauhean pitkä aika kyläilyyn vielä on.

Sitten on niitä toisenkinlaisia välähdyksiä:

Kun aurinko paistaa ja sulattaa juuri sataneet lumisentit ja tuntuu aivan maaliskuulta.

Kun vaa'alla eivät näy hotkitut laskiaishillot vaan peilistä kurkistavat laskettelijan reidet ja liukastelemattoman talvilenkkeilijän pohkeet (juusto ei lihota, mutta siitä tuonnempana lisää).

Kun moottoritiellä saa nauraa kanssa-autoilijoille, jotka täysin normaalin lumikuuron aikanakin alentavat nopeuden kahdeksaankymppiin ja vääntävät sumuvalot päälle.

Kun pilvet väistyvät ja kahden sekunnin ajan näen jälleen Mont Blancin.

Kuva syyskuulta - aivan näin kesäistä täällä ei sentään ole.

Neurootikon teehetki

Tiedättekö sen pulman, kun on vaikka kaupungilla ostoksilla tai lomareissulla nähtävyyksiä katselemassa, ja jossain vaiheessa tulee pieni nälkä? Ei siis sellainen, että haluaisi kokonaista ateriaa, tai varsinkaan maksaa aterian vertaa, mutta tekisi kuitenkin mieli jotain pientä suolaista, ja sitten päälle makeaa.

Leipomomaas ei tarvitse tyytytä massaherkkuihin, sillä jokaisella putiikilla on omat erikoisuutensa.

Täällä Sveitsissä menen pikkunälän yllättäessä yleensä tea-roomiin. Niissä on yleensä sekä suolaista että makeaa syötävää, paikallisittain järkihintaan, ja hyvät juomavalikoimat eri makuihin.

Miljöö on usein varsin konservatiivinen, ja kanssaherkuttelijat myös.

Hankaluuksia tuottaa vain käyttäytyminen. Oikea järjestys on nimittäin tämä:

1. Jos haluat syödä jotain, mene tiskille, valitse haluamasi ja maksa.
2. Ota herkkusi ja mene pöytään odottamaan tarjoilijaa.
3. Tilaa juoma ja maksa lasku lähtiessäsi, samaan tyyliin kuin ravintolassa.
4. Jos haluat vielä päälle jotain pientä makeaa, toista vaihe 1.

Tee on valitettavan usein pussiteetä, mutta makuvaihtoehdoissa löytyy.

Itsepalvelun ja pöytiintarjoilun hybridi ei aivan heti auennut, mutta nyt kun osaan toimia, se on huippunäppärä. Syömisiä kun olisi kuitenkin vaikea valita näkemättä, joten tiskin ääressä voi rauhassa pällistellä ja valikoida. Toisaalta myös heti sisään tullessaan näkee, löytyykö mieleistä syötävää, ja ovelta voi vielä kääntyä pois. (Meitsillä on nimittäin myös sellainen ongelma, ettei ole pokkaa lähteä pois enää ravintolan pöydästä listan lukemisen jälkeen. Muut ovat ehkä tältäkin neuroolista säästyneet.)

Tässä oli sitruunatartaletti... Ei olisi ruokabloggariksi, ei.

P.S. Teehuoneissakin on tietysti poikkeuksensa.

1. Jos paikalla on esimerkiksi vain yksi tarjoilija, on ihan mahdollista tilata juomatkin tiskiltä sen sijaan, että menisi pöytään ja odottaisi tarjoilijan kipittävän perässä.
2. Erikseen ovat myös ne putiikit, joissa kaikki tilataan pöytään, paitsi mukaan otettavat tuotteet. Etukäteen ei tietenkään voi tietää, missä kuppilassa näin toimitaan (paitsi jos valvoo ikkunan takana etukäteen).
3. Jos tahtoo maksaa kortilla, saattaa olla helpointa tilata samaan aikaan sekä syötävät että juotavat, sillä korttimaksu on välillä edelleen, ah, niin eksottiista.

Masokismin seuraava porras - saavutettu!

Tällaista pyörittelin päässäni viikko sitten, kun päätimme hiukan nopealla aikataululla piipahtaa Italian Cerviniassa parin päivän laskulomalla:

On yksi asia, että on jossain etukäteen varatussa reissussa, ja sitten jos siellä on huono ilma, haluaa kuitenkin rinteeseen. Onhan siitä maksettu, ja varsinkin jos harvoin pääsee mäkeen, on tilanteesta otettava kaikki irti, säähän katsomatta.

Sitten on ihan toinen asia katsoa etukäteen säätiedotteet ja todeta kolmen päivän heavy snowfall. Kuitenkin ihan tietoisesti ja tahallaan valita hotelli, tehdä varaus, pakata kamat ja roudata hiihtokamppeita myöten kaikki autoon ja toisessa päässä ulos. Pukea päälle miljoonasolkiset monot, kantaa olalla sukset ja kiittää itseään fiksusta valinnasta, että käyttää kypärää: se suojaa näppärästi omien suksien iskuilta.

Laamat näyttävät, että oikeaan suuntaan ollaan menossa: lunta tulee.

Ja sitten puskea siellä rinteessä seitsemän tuntia putkeen, vaikka vaakasuoraan sataa niin teräviä lumihiutaleita, että naamaan sattuu. Tunkea ihan väkipakolla mustaan rinteeseen, vaikka sitä ei ole huollettu kahteen päivään tai viiteenkymmeneen lumisenttiin. Hihkua vielä mennessään, että jumpe, kun on kivaa! Puuteria! Kumpareita!

Alpit - ne jotenkin muuttavat ihmistä. (Tästä olisi mainoslauseeksi.)

Kylä Leidin makuun: samppanjasta ilmoitetaan selkein kyltein.

Eikä lunta tietenkään koko ajan satanut, vaikka Valle d'Aosta oli kyllä ennemminkin Valle della Nebbia. Kahden pilvikerroksen välissä oli palan matkaa oikein selkeää.

Rinnetaidetta italialaisittain.

Rinteistä sanon vain yhden asian: Cervinia-Zermatt-Valtournenchen-aluetta mainostetaan niin, että siellä pääsee helposti siirtymään alueelta toiselle ja saa yhdella hissilipulla käyttöönsä kolme aluetta. Pääsee juu: Zermattista Italiaan pääsee, kun jaksaa kyntää ylös kaksi pitkää ankkurihissipätkää. Erityisen kivaa, kun sataa vaakaräntää.

Valtournenchesta matka Cerviniaan on lyhyempi, mutta taittuu, tadaa, sompahissillä! Kansainvälisyys italialais-sveitsiläisittäin toi kummasti mieleen erään eteläpohjalaisen laskettelukeskuksen, jonka sompahississä harjoittelin hissistä putoamista alakoululaisena.

Vasemmalla mainittu sompahissi, joka on muuten rinnekarttaan piirretty tuolihissiksi.

Visualistin Vevey

Vietinpä kuluneella viikolla sumuisen iltapäivän Veveyssä. Nyt sunnuntaivelttoilu on saanut niin vankan jalansijan, että korvaan sanat kuvilla, ja niin visuaalisessa kaupungissa kuin Vevey, se passaakin vallan hyvin.

Vanhankaupungin kujilla ja aukioilla katutaidetta putkahti vähänn joka kulman takaa.

Tyylitietoisten kaupunki: auto talon värin mukaan.

Mielestäni varsin tyylikäs tapa ilmoittaa, että tänne ei ole autolla tulemista.

Kauppiaatkin olivat lähteneet tyyli-ilotteluun mukaan.

Psykologinen testi: jos näet haarukan järvessä, on ruokatauon paikka.

Oma taiteenmuotonsa: italialainen jäätelö. Talvikaudella valitettavasti poissa käytöstä.

Kunnon sandwichkin voi olla taidetta. Unohdin paikan nimen, mutta se on pieni voileipäbaari, jonka ikkunat ovat niin huurussa, ettei sisään näe. Kevyt ilmanvaihto-ongelma?

Lopuksi bloggarin omat taidekuvat.

Nähtävyyksiä niitä kaipaaville:
1. Kameramuseo
2. Pelimuseo
3. Ruokamuseo
4. Maisemajuna

Vevey sijaitsee Genevejärven rannalla Lausannen ja Montreux'n välissä. Suora junayhteys Genevestä vie noin tunnin, ja edestakainen matka maksaa 54 frangia (aikuiselta, ilman alennuksia).