Sydämentykytyksiä hiihtohississä

Tässä sitä nyt tulisi: eilen lupaamaani kuvamateriaalia ja lisäraporttia Val d'Isèren rinteistä.
Rinnepostauksia kirjoittaessani tunnen aina saman kahtiajakautuneisuuden. Pitäisikö olla ekspertimpää kuin onkaan ja tehdä jonkinlainen rinneanalyysi, ihan siltä varalta, että joku lasketteluhirmu on eksynyt lukijapuolellekin? Vai todeta, että parhaimmillanikin olen laskijana konfidenttia keskitasoa, nettiraamattuni Where to ski and snowboardin termein mileage hungry intermediate? (Se on muuten harvinaisen täydellinen kuvaus.)

Val d'Isère jakaa viereisen Tignesin kylärykelmän kanssa Espace Killy -hiihtoalueen, joka julistaa hiihtokarttansa yläreunassa olevansa maailman komein hiihtoalue. Ehkä onkin. Valtava se ainakin on, ja valikoimaa riittää. Viikkoturren kannattaa suosiolla varata pari kolme ensimmäistä päivää alueen hahmottamiseen noin suurinpiirtein. Jos haluaa välttää tilanteita, joissa karjuu kurkku suorana hiihtokaverilleen, että "no se on se ihan sama kuuden hengen tuoli, jolla eilen mentiin" kannattaa keksiä hisseille vaikka omia koodinimiä, krhm.

Nyt liikutaan Tignesin maisemissa, Aiguille percée -huipun tietämillä. Hämmennystä aiheutti välillä se, että Val d'Isèren puolella rinnemerkinnät olivat erilaisia kuin Tignesin päässä, mutta, no, Ranska.

Keskitason laskijalle hiihtämistä riittää, ja riitti niitä eksperttimäkiäkin. Useammasta kuin yhdestä mustasta jouduin tulemaan lopulta alas offarin puolta, sillä itse rinnettä en vain uskaltanut, ja jotenkin koen polvikorkuisen lumen lohdulliseksi, möykkyisenäkin. Jokaista möykkyä ei tarvitse pelätä, kun niitä ei näe, ja yleensä puuteri hidastaa vauhtiakin kivasti. Parhaimmillani laskijana olen muuten sumussa: se mitä ei näe, ei pelota.

Aloitteleville ja hitaasta vauhdista nauttiville oli omat ski tranquille -alueensa, jotka olivat kerrankin niin fiksusti sijoitettuja, ettei niiden läpi ollut pakko hiihtää esimerkiksi aluetta vaihtaessa tai rinteestä poistuessa.

Kuvassa ski tranquillen kumpuilevat rinteet.

Hisseistäkin on paikallaan mainita pari sanaa. Huippunopeat alppimetrot eli vuoren sisällä kyytivät junat olivat tehokkaita, varsinkin aamuruuhkassa. Ahtaanpaikankammoiselle ne eivät kuitenkaan sovi, sillä sata ihmistä pienessä putkessa, josta ei näe ulos... Arvannette loput?

Korkeanpaikankammoiselle taas en voi suositella Lessièresin tuolihissiä, joka yhdistää Le Fornet'n kylän puoleisen hiihtoalueen Val d'Isèreen laskeviin rinteisiin. Ensin tuoli hilaa ylös vuorenseinämää, niin ettei edessä juuri näy kuin valkoista. Sitten se heilauttaa harjanteen yli, ja edessä avautuvat Alpit koko komeudessaan, rinnealue kaukana alla. Ensimmäisellä kerralla en osannut varautua, ja jouduin puristamaan tuolin kädensijaa aika kovasti.

Kuva ei valitettavasti välitä fiilistä. Jos korkeudet eivät kammota, menkää kokeilemaan itse!

Hississä sydämentykytyksiä aiheutti myös paikallisten hiihtokoulujen tapa pakata lapsiryhmät kyytiin. Jokaisen hissin toisessa laidassa oli oma kaista hiihtokouluille. Opettaja laittoi muksunsa jonoon ja tuuppasi yhden jokaiseen hissiin, jossa oli aikuisia. Tähän tarvitsisi kurssin! Pitääkö sille puhua? Mitä jos se putoaa? Miten se autetaan kyydistä pois, kun sen jalat eivät yllä maahan?

Ensimmäiset päivät kammoksuin hiihtoryhmiä rinteessä, kunnes oivalsin, että opet osaavat kyllä hommansa ja jättävät karavaaninsa ja reunan väliin sen verran tilaa, että sieltä mahtuu ohittamaan. Valitettavasti omia karavaanejaan vetäneet isät ja äidit eivät ole oivaltaneet samaa kikkaa.

Espace Killy sisältää virallisten tietojen mukaan 300 kilometriä rinteitä. Meille kertyi vikon aikana himpun yli 200 alaspäin vierinyttä kilometriä. Vielä siis jäi puuhaa