Naistenlehdet eivät opetakaan kaikkea

Vietän varmaan liikaa aikaa kotona yksikseni, sillä ehdin käydä kaikenlaisia jänniä ajatuksenvaihtoja itseni kanssa. Pääasiassa perustelen itselleni, miksi sitä sun tätä työpaikkaa ei kannata hakea, koska joko se on liian vaikea tai liian helppo, liian täysipäiväinen tai liian osapäiväinen, vaatii liikaa matkustamista ei sitten ei ollenkaan.

Siis vakuutan itselleni, miksi ennemmin kannattaa jämähtää paikoilleen kuin yrittää yhtään mitään. Pelkään.

Minä kun luulin käyneeni tämän pelkokierteen läpi jo ennen Suomesta lähtöä! Pelotti jättää vakituinen työpaikka, ainoaksi oikeaksi luulemani urapolku, tutut käyttöjärjestelmät ja rakkaat kollegat ja lähteä metsästämään jotain, mistä ei ole takuita, mutta mikä voisi olla enemmän minun juttuni.

Kaiken piti olla mahdollista, mutta nyt kun selaan tuhansia avoimien työpaikkojen ilmoituksia, etsin kuin automaattiohjauksella sellaisia, joihin entinen kokemukseni riittäisi. Niin vähän mukavuusalueeni ulkopuolella kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Vaikka minun pitäisi etsiä keinoja toteuttaa niitä unelmia, joiden perässä lähdin!

Naistenlehtiaddiktina olen lukenut niin monta rohkeaa elämänmuutosjuttua, että opintoviikoiksi muutettuna saisin kasaan vähintään maisterintutkinnon. Tarinat loppuvat kuitenkin lähes aina siihen hetkeen, kun on tehty lähtöpäätös, ostettu se yhdensuuntainen lentolippu ja mahdutettu omaisuus pahvilaatikoihin. En muista lukeneeni ohjeita elämään ensiaskeleen jälkeen. Kuinka uskaltaa ottaa seuraava askel? Kuinka rakentaa se omannäköisensä elämä, riittävän erilainen ja olla vajoamatta uudelleen vanhoihin kuvioihin? Entä jos pyllähtääkin pyrstölleen?

Mitä työhön tulee, olen jo jättänyt kaiken. Minulla ei ole työtä, joten tämänhän pitäisi olla mitä parhain paikka lähteä tavoittelemaan uusia unelmia: mikä tahansa muutos on parempaan päin eikä menetettävää juuri ole.

Miksi putoaminen pelottaa, vaikka olen jo pohjalla?

Valitusta yltäkylläisyydestä

Asiat eivät ilmeisesti koskaan ole riittävän hyvin. Olen seuraillut netti-tv:n kautta Subin Iholla-sarjaa, josta eräs nettikeskustelija kommentoi, että on se kumma, kun on omakotitalot ja kaikki, ja sitten nainen vain valittaa, että on väärin joutua pesemään pyykkiä.

Se kolahti. Siitähän minäkin valitan. Että paitojen silittäminen on niin rankkaa. Että en voi laittaa ruokaa, kun olen flunssassa. Mikä pakko minun on aina käydä kaupassa? Kurssikavereiden kanssa urputamme siitä, miten toimettomuus rassaa, vaikka moni uraa tekevä ystäväni vaihtaisi ainakin omien sanojensa mukaan oman putkensa milloin tahansa minun näköalattomuuteeni.

Minusta se, että kaiken tämän laiskanpulskean yltäkylläisyyden keskellä valitamme, ei kerro siitä, että mikään ei riittäisi. Arvostan kyllä tätä elintasoa, mahdollisuutta nähdä uutta, ja uhraan siitä hinnasta kaiken sen, mitä jätin Suomeen.

Valitus kertoo minusta siitä, miten vaikeaa on tehdä itsensä onnelliseksi. Ehkä sitä ei huomaa puutteen keskellä. Täällä yltäkylläisyydessä huomaa kyllä, että lopulta itsensä kanssa joutuu olemaan aina. Että itseään ei pääse pakoon. Valitus ei johdu siitä, etteikö tämä elintaso riittäisi, vaan että tästä elintasosta huolimatta olemme samojen ongelmien äärellä. Näillä asioilla on hyvin vähän tekemistä keskenään.

Täällä huomaa myös sen, että vaikka on saanut paljon, on yläpuolella vielä enemmän niitä, jotka ovat saaneet paljon enemmän. Eivätkä he todellakaan ole sen onnellisempia. Olen näiden kuukausien aikana tullut hyvin varovaiseksi arvioimaan toisten elämää sen perusteella, mitä heillä on - tai mitä he muille näyttävät.

Huomio tekee nöyräksi. Ehkä ainoa ero aiempaan valittamiseen on se, että tämän jälkeen ei enää tarvitse haaveilla "mitä jos saisin" tai "sitten kun minulla on". Olen saanut ja minulla on. Nyt on aika tehdä siitä jotain.