Korvista kiinni ja pannulle

Keväällä kun kärsin vielä kaupassakäyntivaikeuksista (siis miksi tavarat ovat oudoissa pakkauksissa ja väärässä järjestyksessä!), lähes ostin paketin kania. Se oli sijoitettu ovelasti kanan viereen, näytti kananfileeltä, ja vasta viime hetkillä aloin ihmetellä, miksi paketti on eri värinen. Kappas, tämä onkin kania!

Vähän aikaa sitten ihanaa La Table -ruokakirjaa lueskellessa törmäsin hyvänkuuloiseen reseptiin: kanaa siiderikastikkeessa. Olin jo ehtinyt innostua, kun huomasin, että niin, tässä muuten lukeekin kania siiderikastikkeessa.

Tavoitekuva: tämännäköistä pitäisi saada aikaiseksi.

Hetken mietin, että kanin voisi korvata broilerilla, kuten ohjeessakin neuvotaan. Sitten päätin, että kun kani tällä tavalla pompiskelee keittiössäni, voin saman tien antaa sille mahdollisuuden. Siispä pitkäkorva pannulle, fileenä tosin.

Kaveriksi juureskimara ja osa siideristä kokin käynnistämiseen.

Resepti ei lopulta ollut kovin vaikea, ja vaikka en ulkoasulta ikinä ylläkään "ihan" kokkikirjojen tasolle, annoksesta tuli oikein maittava. Kanin maku on mieto, mutta rakenteeltaan pomppija on esimerkiksi broileria tiiviimpi ja lihaisampi.

Juureksille ei ole olemassa reseptiä, ja ne valikoituivatkin mukaan näppituntumalta. Bataatti on mukana värinsä vuoksi, nauris tarttui käteen periaatteella "tämä näyttää juurekselta, katson kotona sanakirjasta, mikä se on", ja punajuuren tunnistin siitä, että saksankielisessä nimilapussa luki rot.

Sunnuntaibrunssi

Yhtä asiaa Helsingistä kaipaan: sunnuntaibrunsseja. Uudessakin kotikaupungissani on pari kehuttua brunssikahvilaa, mutta minä vain en ole saanut päähäni mahtumaan, että ne eivät ole sunnuntaisin auki - ja samoin kiinni pysyvät lähes kaikki muutkin kahvilat ja ravintolat. Sunnuntaisin kuuluu olla kotona.

Puutetta paikkaavat onneksi leipomot, jotka pitävät sunnuntaiaamuisin ovet auki ja croissant-uunit kuumina. Voisarvien ympärille kelpaa rakentaa omatekoinen sunnuntaibrunssi.

Koska lukijani ovat väistämättä keskivertoa älykkäämpiä, huomasitte varmaan, ettei kuvissa ole croissantteja. Ne ehtivät harvoin edes brunssipöytään, sillä niissä on jokin mekanismi, joka saa ne hyppäämään paperipussista kirsikkahillopurkin kautta suuhuni. Muffinitkin maltoin kuvata vasta syömisen jälkeen.

P.S. Äitini kysyi täällä piipahtaessaan, miksi leipomot saavat olla sunnuntaisin auki mutta ruokakaupat eivät. Ehkä leipomotuotteiden käyttö kuuluu kotisunnuntaihin mutta markettiruoan ei? No, perinteet seuraavat harvoin logiikkaa.

Härkä omalta puolen rajaa

Suomessa pidin itsestään selvänä sitä, että suomalainen ruoka on jotenkin parempaa kuin ulkomaalainen. Puhtaampaa, ravintosisällöltään monipuolisempaa, ehkä kalliimpaa mutta takuulla maukkaampaa. En sen kummemmin miettinyt, miksi näin olisi - kaikkihan sen tiesivät.

Sveitsissä on luonnollisesti sama juttu: kotimaisuutta arvostetaan. Lähiruokaa saa paljon ihan marketeistakin, ja erityisesti maitotuotteissa, kuiten jogurtti- ja juustopurkeissa on aivan tavallista ilmoittaa, millä alueella maidon utareistaan pusertanut lehmä on laiduntanut. Kun valitsen koulussa lounaaksi jauhelihapihvin, kokki vielä usein tilausvaiheessa vahvistaa, että liha on muuten sveitsiläistä.

Kun ajan kymmenen minuutin matkan Ranskan puolelle ruokakauppaan, meno muuttuu. Nyt pakkauksissa lukeekin isoissa punaisissa tarroissa, että liha on varmasti ranskalaista. (Ei sillä, että minä sitä halvempaa ranskalaista lihaa juuri koskaan ostaisin, minähän noudatan kirjaimellisesti tullimääräyksiä, jotka rajoittavat lihan tuontia Ranskasta. Ihan vain uteliaisuuttani pakkauksia tutkin, ja kielitaitoa parantaakseni.)

Kotimaisuus kunniaan - mutta missä on kotimaisuuden arvo, jos ulkomainenkin liha on laiduntanut vain kymmenen kilometrin päässä? Onko ruoho rajan takana vähemmän vihreää?

Eräänä päivänä kalatiskillä valikoin illallistarpeita, ja koska en kalannimiä niin ranskaksi tunne, valitsin "jotain vaaleaa kalaa", jonka myyjä kertoi saapuneen myyntiin samana aamuna. Kalan kyltissä luki peché du Lac Léman, kalastettu Genevejärvestä.

Kotona kurkkasin sanakirjasta, mitä tulikaan ostettua, ja illallisvieraana ollut ystäväni syötti tuloksen uteliaana Wikipediaan. Flétan osoittautui ruijanpallakseksi, pohjoisen Atlantin uimariksi. Joku maantiedon asiantuntija voinee selvittää minulle, mitä reittiä se on Genevejärveen uinut.