Seuraan suomalaisen median Sveitsi-uutisointia laiskanpulskeasti. Tällä viikolla huvitti Ilta-Sanomien pelotteluotsikko "Ikivanha uhka vaanii yhä Euroopan uumenissa: 'Ihmiset eivät tiedä'." Kyseessä oli sama raportti, joka uutisoitiin lyhyesti täälläkin. Uuden tutkimuksen mukaan Genevejärvessä on ollut tsunami joskus 500-luvulla. Uutisen luettuanikaan en tiedä, onko uutta tuhoaaltoa erityisesti syytä pelätä nyt, mutta ymmärrän toki, ettei hyvää otsikkopaikkaa tule koskaan jättää käyttämättä.
Ihmiset eivät tosin taida tietää sitäkään, että kun muilta mailta on kysytty Sveitsin ihmisoikeustilanteesta, on lisähuomiota pyydetty kiinnittämään erityisesti naisten ja maahanmuuttajien oikeuksiin. Erityisesti tasa-arvo työelämässä huolestuttaa, sillä työpaikat eivät jakaudu läheskään tasan miesten ja naisten välillä. Uskontojen tasa-arvosta puhuttaessa mieltä pahoittaa sveitsiläinen minareettikielto. Minusta suvaitsemattomuus on pelottavampaa kuin epätodennäköinen luonnontuho.
Conseiller fédéral Didier Burkhalter vastasi Sveitsin puolesta eilen näihin kysymyksiin ihmisoikeusneuvoston edessä eilen. Poliitikkopyörittelynsä keskellä hän totesi, ettei tällaisten asioiden kehitystä pidä kiirehtiä, etteivät sveitsiläiset käänny uudistuksia vastaan. No, ehkä niinkin, mutta täytyy myös muistaa, että keski-ikäisten, valkoihoisten heteromiesten asemaa tasa-arvon lisääminen ei paranna.
Uutiskatsaus ansaitsee toki loppukevennyksen: Sveitsissä on enemmän koiria kuin lapsia. Minkähänlaisen pelotteluotsikon tästä saisi aikaan?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Naisen asema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Naisen asema. Näytä kaikki tekstit
tiistai 30. lokakuuta 2012
torstai 30. elokuuta 2012
Päässäni on kaksi ääntä
Tapasin eilen tuttavani, joka on vastikään hänkin muuttanut Sveitsiin. Kun hän kysyi, kaipaanko Suomesta mitään, turvauduin vakiovastaukseeni: "Irtokarkkeja, tasa-arvoa ja sähköistä asiointia".
Ystäväni totesi kuulleensa tapauksesta, jossa sveitsiläisvaimon oli ollut hankala saada omaa luottokorttia, koska miehellä jo sellainen oli. Toivon tapauksen olevan urbaanilegenda - mutta vaikea arvioida, sillä minullahan ei tässä maassa ole edes omaa pankkitiliä.
Tänään taas kuin jatkona ikuiseen epätasa-arvomutinaani osallistuin keskusteluun ammattinimikkeistä. Sveitsiläinen ranskanopettaja mainosti ylpeänä, että sveitsissä nimikkeitä sentään feminiinistetään, siis luodaan feminiinisukuisia titteleitä perinteisten miessukuisten rinnalle. Hän muisti vielä näpäyttää ranskalaisia siitä, että nämä entisaikojen sivistyksen airuet ovat kehityksessä jäljessä ja kutsuvat pääasiassa naisammattilaisia samoilla nimikkeillä kuin miehiä.
Jokin minussa mutisi, että meillä Suomessa taisi olla jo jokunen vuosikymmen sitten taipumus sukupuolineutraalistaa nimikkeitä. Sitten toiselta puolelta päätäni vastasi ääni, että helppoahan se Suomessa on, että kieli ei ole sidottu feminiiniin ja maskuliiniin. Ei ranskaksi niin vain luoda ammattinimikettä, joka on sukupuolineturaali. (Mutta silti! Eivätkö erilliset nimikkeet vain korosta eroa!)
Tasa-arvotutkani on siis täydellisen sekaisin. Onneksi keskusteluun osallistui myös nuoruuden innolla (ja välillä ärsyttävällä naiiviudella, myönnän) parikymppinen ruotsalaisneito, joka julisti, miten erinomaisesti ja tasa-arvoisesti heillä ovat asiat ja miten väärin on, että jossain päin epätasa-arvoa ylipäätään vielä sijaitsee.
Osa minusta olisi halunnut taputtaatyttöstä, ups sorruin tytöttelyyn nuorta naista olalle ja sanoa, että kyllä se todellisuus saa vielä sinutkin kiinni. Osa taas huokaisi helpotuksesta: voin putsailla tutkaani ruosteesta kaikessa rauhassa, sillä maailmassa on innokkaita ja kovaäänisiä naisia, joilla on riittävä ranskantaito, että tasa-arvo saadaan ehkä levitettyä tähänkin maailmankolkkaan.
Ystäväni totesi kuulleensa tapauksesta, jossa sveitsiläisvaimon oli ollut hankala saada omaa luottokorttia, koska miehellä jo sellainen oli. Toivon tapauksen olevan urbaanilegenda - mutta vaikea arvioida, sillä minullahan ei tässä maassa ole edes omaa pankkitiliä.
Tänään taas kuin jatkona ikuiseen epätasa-arvomutinaani osallistuin keskusteluun ammattinimikkeistä. Sveitsiläinen ranskanopettaja mainosti ylpeänä, että sveitsissä nimikkeitä sentään feminiinistetään, siis luodaan feminiinisukuisia titteleitä perinteisten miessukuisten rinnalle. Hän muisti vielä näpäyttää ranskalaisia siitä, että nämä entisaikojen sivistyksen airuet ovat kehityksessä jäljessä ja kutsuvat pääasiassa naisammattilaisia samoilla nimikkeillä kuin miehiä.
Jokin minussa mutisi, että meillä Suomessa taisi olla jo jokunen vuosikymmen sitten taipumus sukupuolineutraalistaa nimikkeitä. Sitten toiselta puolelta päätäni vastasi ääni, että helppoahan se Suomessa on, että kieli ei ole sidottu feminiiniin ja maskuliiniin. Ei ranskaksi niin vain luoda ammattinimikettä, joka on sukupuolineturaali. (Mutta silti! Eivätkö erilliset nimikkeet vain korosta eroa!)
Tasa-arvotutkani on siis täydellisen sekaisin. Onneksi keskusteluun osallistui myös nuoruuden innolla (ja välillä ärsyttävällä naiiviudella, myönnän) parikymppinen ruotsalaisneito, joka julisti, miten erinomaisesti ja tasa-arvoisesti heillä ovat asiat ja miten väärin on, että jossain päin epätasa-arvoa ylipäätään vielä sijaitsee.
Osa minusta olisi halunnut taputtaa
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Painoindeksinne, madame?
Oh-là-là, tämä on pakko jakaa:
Lähetin juuri työhakemuksen, jonka perustietosivulla kysyttiin nimen, osoitteen ja syntymäajan jälkeen sujuvasti pituus ja paino. Tai ehkä ne kysyttiin jo ennen osoitetietoja...
Aiheen hämmästely Facebook-päivityksessä poiki seuraavanlaisia teorioita:
- Kyseisessä järjestössä (YK:n alainen) halutaan jo rekrytoinnin alkuvaiheessa varmistaa, että hakijat ovat liian lyhyitä yrittääkseen lasikaton murskaamista.
- Tai liian painavia, että heidät voisi myöhemmin ylentää.
- Että tehtävässä pitäisi edustaa, ja tietyn kokoista ihmistä pidetään uskottavampana.
- Haluavat teettää uniformun valmiiksi. (Ymmärrän kyllä, että tuon luokan organisaatioissa saatetaan odottaa virallista pukukoodia, mutta että uniformut toimistossa...)
Kaiken lisäksi työssä piti olla kyse naisten aseman edistämisestä. Miten? Kenties niin, että täyttää ensinnäkin kaikki naiselle asetetut odotukset, ulkonäöstä aloittaen?
Eniten ihmettelen oikeastaan sitä, miksi edes vastasin kysymyksiin. Olisinhan voinut kirjata ruutuin nollat tai täyttää ne äksillä - niin tein seuraavalla sivuilla lokeroille, joissa kysyttiin joka ikisestä työhistorian vaiheesta, paljonko sain palkkaa ja millainen palkkakehitykseni oli.
Lähetin juuri työhakemuksen, jonka perustietosivulla kysyttiin nimen, osoitteen ja syntymäajan jälkeen sujuvasti pituus ja paino. Tai ehkä ne kysyttiin jo ennen osoitetietoja...
Aiheen hämmästely Facebook-päivityksessä poiki seuraavanlaisia teorioita:
- Kyseisessä järjestössä (YK:n alainen) halutaan jo rekrytoinnin alkuvaiheessa varmistaa, että hakijat ovat liian lyhyitä yrittääkseen lasikaton murskaamista.
- Tai liian painavia, että heidät voisi myöhemmin ylentää.
- Että tehtävässä pitäisi edustaa, ja tietyn kokoista ihmistä pidetään uskottavampana.
- Haluavat teettää uniformun valmiiksi. (Ymmärrän kyllä, että tuon luokan organisaatioissa saatetaan odottaa virallista pukukoodia, mutta että uniformut toimistossa...)
Kaiken lisäksi työssä piti olla kyse naisten aseman edistämisestä. Miten? Kenties niin, että täyttää ensinnäkin kaikki naiselle asetetut odotukset, ulkonäöstä aloittaen?
Eniten ihmettelen oikeastaan sitä, miksi edes vastasin kysymyksiin. Olisinhan voinut kirjata ruutuin nollat tai täyttää ne äksillä - niin tein seuraavalla sivuilla lokeroille, joissa kysyttiin joka ikisestä työhistorian vaiheesta, paljonko sain palkkaa ja millainen palkkakehitykseni oli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
