Voilee-verhon takaa

Olen rasittavassa vaiheessa ystävyysrintamalla: Suomen-ystävien silmissä olen ilmeisesti menettänyt ulkomailla asuvan ystävän eksoottisuuden, sillä vastaukset sähköposteihin viipyvät yhä pidempään ja lyhenevät lyhenemistään. Uudet ystäväni täällä taas ovat sen verran uusia, että syvempi side ei ole vielä ehtinyt syntyä.

Aloitetaan vanhoista ystävistä. Ensin ajattelin, että olen itse laiska pitämään yhteyttä, ja varsinkin kulttuurisokin aikaan olinkin. Tarvitsin muutaman viikon sopeutuakseni kunnolla arkeeni täällä, ennen kuin energiaa riitti yhteydenpitoon Suomeen. Sitten huomasin, että yllättävän harvoin viestini saivat vastauksen, ja usein viestittely uuvahti pariin ensimmäiseen viestiin. Keksin kolme mahdollista selitystä:

1. Minusta on tullut uskomattoman tylsä. Ennen saatoin käydä ystävieni kanssa vaikka skumpalla, ja nyt he eivät kestäkään minua selvinpäin, edes tietotekniikan välityksellä.

2. Ehkä he saavat kuulla minusta ja kuulumisistani riittävästi blogin välityksellä. Mutta rakkaat hei, tällä foorumilla viestit kulkevat pääasiassa yhteen suuntaan.

3. Tai sitten minun on vain hyväksyttävä, että ystävyydet riippuvat todella paljon siitä, keiden kanssa on jatkuvasti tekemisissä, keiden lähellä asuu ja keitä säännöllisesti tapaa. Sattumalla taitaa olla isompi rooli kuin kuvittelinkaan.

Mitä taas tulee uusiin ystäviini, no, ystävyys nyt vain vaatii aikaa kehittyäkseen. Lisäksi kieli heiluu välissä, ei nyt kielimuurina, mutta voilee-verhona kuitenkin. Usein tunnen, että kuljen sumussa: reagoin kaikkeen minulle sanottuun hieman hitaammin, hieman pienemmällä volyymilla. Nopeasta ihmisestä se tuntuu siltä, kuin olisi menettänyt osan persoonallisuudestaan!

Ystävystymisen vaikeudesta

Söin tänään lounasta kurssikavereideni kanssa. Oli mukavaa, ruoka oli hyvää, keskustelu hyvää kielikoulutusta ja tytöt herttaisia. Me toimettomat ymmärrämme toisiamme tavalla, jolla kotimaihin jääneet ystävät ehkä eivät, joten keskustelu saattaa upota syvälle nopeastikin.

Syvällisyydestä huolimatta ilmassa ei ole samaa helppoutta kuin vuosikausien takaisten ystävien kanssa. Eikä syy ole pelkästään siinä, että tuttavuudet ovat uusia. Liian helppo (ja heppoinen) selitys olisi sekin, että vieraalla kielellä asioita jää sanomatta, koska sanavarasto ei riitä. Onhan se totta, ettei suhteellisen uudella kielellä saa kosketusta tunteisiin samalla tavalla kuin äidinkielellä, mutta kyse ei ole pelkästään siitäkään.

Mietin nimittäin sitä, tunnenko enää itsekään itseäni. Miten voin kertoa itsestäni muille, kun en tiedä, kuka on tämä nainen, joka Sveitsissä asuu? Kuka olen, kun en käy töissä? Mitä minusta on jäänyt jäljelle, kun olen jättänyt sen kaiken, jonka rakentamiseen olen tähänastisen elämäni käyttänyt?