Täältä karttuivat loma(k)ilot

Minulla on puolisen tuntia aikaa ja mietin, pitäisikö siivota vai tulla blogiin.

Olkaa hyvät, tässä viimeinen kertaus Val d'Isèren lomatunnelmista, ennen kuin keskityn taas sveitsiläiseen arkielämään.

Haluan kuitenkin vielä jakaa kanssanne muutaman sanasen itse kylästä, koska se oli ehdottomasti paras alppikyläkokemus sekä minulle että Herra Täydelliselle tähän mennessä.

Jaa miksikö? Koska siellä oli elämää! Viimeiset pari talvea olemme lomailleet Sveitsissä, ja sesongin aikanakin kylien keskustat ovat luvalla sanoen vaisuja. Viime vuonna söimme kolme kertaa samassa ravintolassa, koska hyviä paikkoja ei vain ollut. Tänä vuonna emme edes ehtineet käydä kaikissa paikoissa, missä olisimme halunneet - emmekä muodostaa vaki-aperopaikkaa, koska lähes joka illalle riitti oma.

Tässä siis muutama sattumanvarainen paikka ja elämys, jotka jäivät mieleen.

Ilta-aktiviteetteja! Kylässä oli matkamme aikana muun muassa markkinat, ulkoilmamusiikkitapahtuma, kaksi ilotulitusta ja hiihdonopettajien soihtukulkue - rinnettä alas tietysti.

Arjen helpotusta. Le Chevallot -kahvilaketju pystyy kaikkeen: taltuttamaan pikkunälän rinnepäivän jälkeen ilman rasvaähkyä, tarjoilemaan teet ja vohvelit terassille ja myymään leivät aamiaiselle. Lisäksi kylässä oli myös pari aivan kunnon markettia, joten itse kokkailukin olisi onnistunut.

Jälkkäreitä - tarkasti puoliksi. Tämän pain perdu eli köyhät ritarit -annoksen nappasin Tête de Solaise -ravintolassa, jonne myös suksettomat pääsevat kabiinihissillä. Puolitamme usein jälkkärit niin, että minä syön lopulta noin kolmanneksen, mutta tämä meni viipaleelleen tasan. Ritareiden alla vatsassa pötkötti paras tryffelipasta vuosiin.

Baariruokaa. Wine Not -viinibaarissa on myös kunnon ruokalista, ja hetken wokkini oli kertakaikkisen onnistunut. Laseittain tarjoiltavien viinien lista oli herkullinen sekin.

Juustoa. Tässä möllöttää elämäni ensimmäinen oikea raclette. Paikka ei ollut niin ikimuistoinen, että haluaisin mainita sen nimeltä, mutta herkullisen näköistö raclettea tarjoilivat ainakin ravintolat Bistro des Cimes ja Le 1789.

  
Suuria salaattiannoksia. Le 1789 -ravintolaa suosittelen muiden ruokalajien puolesta, vaikka varausta onkin hankala saada, ja sittenkin joutuu valitsemaan, haluaako syödä jo seiskalta vai vasta puoli kympiltä. Jos olisin tiennyt, että alkusalaatin vetoisuus on litra ja että pääruoan rinnalla tarjotaan puolilitrainen lisukesalaatti, olisin ottanut alkuun etanapannun. Tai jättänyt entréen kokonaan väliin, sillä savoilijainen perinnepasta oli täyttävä yksinäänkin.

Kelkkakyytiä sisätiloissa. La Luge -ravintola (eli kelkka) oli yhtä täynnä kuin Le 1789, ja siellä joutui tekemään saman valinnan ruokailuaikojen suhteen, mutta kyllä syömämme lihafondue talon kastikkeilla paikkasi vaivannäön.

Hitsit, oli kyllä mahtava loma! Eipä tämä arkikaan pöllömpää ole: nyt säntään lentokentälle Suomesta lentävää ystävää vastaan. (Sen takia sitä siivoamistakin hetken harkitsin.)

Edessä tyttöjen viikonloppu!

Sydämentykytyksiä hiihtohississä

Tässä sitä nyt tulisi: eilen lupaamaani kuvamateriaalia ja lisäraporttia Val d'Isèren rinteistä.
Rinnepostauksia kirjoittaessani tunnen aina saman kahtiajakautuneisuuden. Pitäisikö olla ekspertimpää kuin onkaan ja tehdä jonkinlainen rinneanalyysi, ihan siltä varalta, että joku lasketteluhirmu on eksynyt lukijapuolellekin? Vai todeta, että parhaimmillanikin olen laskijana konfidenttia keskitasoa, nettiraamattuni Where to ski and snowboardin termein mileage hungry intermediate? (Se on muuten harvinaisen täydellinen kuvaus.)

Val d'Isère jakaa viereisen Tignesin kylärykelmän kanssa Espace Killy -hiihtoalueen, joka julistaa hiihtokarttansa yläreunassa olevansa maailman komein hiihtoalue. Ehkä onkin. Valtava se ainakin on, ja valikoimaa riittää. Viikkoturren kannattaa suosiolla varata pari kolme ensimmäistä päivää alueen hahmottamiseen noin suurinpiirtein. Jos haluaa välttää tilanteita, joissa karjuu kurkku suorana hiihtokaverilleen, että "no se on se ihan sama kuuden hengen tuoli, jolla eilen mentiin" kannattaa keksiä hisseille vaikka omia koodinimiä, krhm.

Nyt liikutaan Tignesin maisemissa, Aiguille percée -huipun tietämillä. Hämmennystä aiheutti välillä se, että Val d'Isèren puolella rinnemerkinnät olivat erilaisia kuin Tignesin päässä, mutta, no, Ranska.

Keskitason laskijalle hiihtämistä riittää, ja riitti niitä eksperttimäkiäkin. Useammasta kuin yhdestä mustasta jouduin tulemaan lopulta alas offarin puolta, sillä itse rinnettä en vain uskaltanut, ja jotenkin koen polvikorkuisen lumen lohdulliseksi, möykkyisenäkin. Jokaista möykkyä ei tarvitse pelätä, kun niitä ei näe, ja yleensä puuteri hidastaa vauhtiakin kivasti. Parhaimmillani laskijana olen muuten sumussa: se mitä ei näe, ei pelota.

Aloitteleville ja hitaasta vauhdista nauttiville oli omat ski tranquille -alueensa, jotka olivat kerrankin niin fiksusti sijoitettuja, ettei niiden läpi ollut pakko hiihtää esimerkiksi aluetta vaihtaessa tai rinteestä poistuessa.

Kuvassa ski tranquillen kumpuilevat rinteet.

Hisseistäkin on paikallaan mainita pari sanaa. Huippunopeat alppimetrot eli vuoren sisällä kyytivät junat olivat tehokkaita, varsinkin aamuruuhkassa. Ahtaanpaikankammoiselle ne eivät kuitenkaan sovi, sillä sata ihmistä pienessä putkessa, josta ei näe ulos... Arvannette loput?

Korkeanpaikankammoiselle taas en voi suositella Lessièresin tuolihissiä, joka yhdistää Le Fornet'n kylän puoleisen hiihtoalueen Val d'Isèreen laskeviin rinteisiin. Ensin tuoli hilaa ylös vuorenseinämää, niin ettei edessä juuri näy kuin valkoista. Sitten se heilauttaa harjanteen yli, ja edessä avautuvat Alpit koko komeudessaan, rinnealue kaukana alla. Ensimmäisellä kerralla en osannut varautua, ja jouduin puristamaan tuolin kädensijaa aika kovasti.

Kuva ei valitettavasti välitä fiilistä. Jos korkeudet eivät kammota, menkää kokeilemaan itse!

Hississä sydämentykytyksiä aiheutti myös paikallisten hiihtokoulujen tapa pakata lapsiryhmät kyytiin. Jokaisen hissin toisessa laidassa oli oma kaista hiihtokouluille. Opettaja laittoi muksunsa jonoon ja tuuppasi yhden jokaiseen hissiin, jossa oli aikuisia. Tähän tarvitsisi kurssin! Pitääkö sille puhua? Mitä jos se putoaa? Miten se autetaan kyydistä pois, kun sen jalat eivät yllä maahan?

Ensimmäiset päivät kammoksuin hiihtoryhmiä rinteessä, kunnes oivalsin, että opet osaavat kyllä hommansa ja jättävät karavaaninsa ja reunan väliin sen verran tilaa, että sieltä mahtuu ohittamaan. Valitettavasti omia karavaanejaan vetäneet isät ja äidit eivät ole oivaltaneet samaa kikkaa.

Espace Killy sisältää virallisten tietojen mukaan 300 kilometriä rinteitä. Meille kertyi vikon aikana himpun yli 200 alaspäin vierinyttä kilometriä. Vielä siis jäi puuhaa

Olo kuin huonosti meikanneella

Täällä sitä ollaan, elossa ja yhtenä kappaleena mutta lomaltapaluuflunssan kourissa. Blogiin huutelu on ihan terapeuttistakin nyt, kun fyysisesti ääni ei juuri kulje.

Olen myös sen verran typertynyt rentouttavasta lomasta ja Val d'Isèren ihanuudesta, etten oikein edes tiedä, mistä aloittaisin. Aurinkoa riitti siinä määrin, että loman jälkeen on pitänyt ratkaista ihan uudenlainen kauneuspulma. Pesukarhurusketuksen kanssa olen tullut tutuiksi ennenkin, mutta nyt vuorossa on vääränvärinen meikkivoide -rusketus: väri päättyy laskettelutakin kauluksen kohtaan, leuan alle, ja meikkaanpa tai jätän meikkaamatta, näyttän siltä kuin olisin valinnut väärän värisen meikkivoiteen. Suloista.

Syy kummaan rusketukseen: auringonottotuolit keskellä rinnettä.

Että pääsisin lomaraportoinnissa alkuun, aloitan käytännön asioista. Lomanrakennustyökaluja esittelin jo aiemmin exceliä kootessani. Etsimme pitkään asuntoa yksityisiltä vuokraajilta, sillä hinta ja laatu tuntuivat niissä kohtaavan. Tällä kertaa ei kuitenkaan oikein mennyt nappiin, ja hankkeet kaatuivat mikä mistäkin syystä, yksi siksi, ettemme halunneet maksaa käteisellä tai shekillä. Jos siis yrität onneasi yksityisten vuokranantajien kanssa, kannattaa lähettää reipas määrä viestejä odottelun sijaan - ja tarttua kärppänä kiinni, jos lupaava kohde löytyy.

Helpoimmaksi asunnonvuokraustavaksi totesimme matkatoimiston, ja tällä kertaa paras asunto löytyi ranskalaisen Locasunin sivuilta. Se olikin näppärää ja turvallisen tuntuista, ja samaan kämppään majoittuisimme mielellämme uudelleenkin.

Tältä siellä näytti.

Muutenkin kaikki sujui valtavan näppärästi, varsinkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on Ranska. Non-stop-hiihtobussit kuljettivat rinteisiin ja pois, hissikapasiteetti oli hyvä ja ruuhkat sesonkiin nähden vähäisiä. Opetusta kaipaaville on tarjolla valtavalla rutiinilla pyörivät hiihtokoulut. Mietin jopa, että jos joskus pitäisi lähteä rinnelomalle yksin, voisin hyvin ilmoittautua aamupäiviksi lasketteluryhmään.

Pois alta, seuraava satsi tulee jo!

Suomessa majaileville Val d'Isère on hiukan pitkän matkan päässä, sillä lähin lentokenttä lienee Geneve, ja sieltäkin ajoa kertyy reilut kaksi ja puoli tuntia, ilman ruuhkaa. Pahimmillaan ruuhkat näyttivät olevan lauantaina iltapäivällä. Lähdimme itse heti aamusta, mutta palasimme loppuiltapäivästä, ja saimme ajaa pitkälle Albertvillen ohi eli noin sata kilometriä, ennen kuin seisova ruuhka vastaantulijoiden kaistalla loppui.

Osuimme paikalle pariisilaisten talvilomaviikolla, enkä varoitteluista huolimatta osannut pitää sitä erityisen rasittavana. Paikallinen tarjoilija oli eri mieltä ja avautui illallisen päätteeksi pitkästi siitä, miten tämä viikko on vuoden hulluin. Paluupäivän ruuhkista päättelisin, ettei seuraavasta viikosta tullut yhtään hiljaisempaa.

Oliskohan jollakulla après ski jatkunut vähän pitkälle?

Lisää kuvamateriaalia ja vinkkejä seuraa!

Ärsyttäviä viinitarhakuvia

Sveitsissä ei oikein ole suuria kaupunkeja, ja Alppien lisäksi matkailijat tuntevat yleensä lähinnä Geneven ja Zürichin. Sveitsi on kuitenkin muutakin. Parhaiten siihen pääsee käsiksi, kun hyppää junaan, bussiin tai vuokra-autoon.

Viiniharrastajille suosittelen piipahdusta La Côten viininviljelyalueella ihan täällä kotinurkillani Länsi-Sveitsissä.

Tiedän, että söpöstelevät viinitarhakuvat eivät ole kaikkien makuun - osa ihastelee, osa pitää liaan siloiteltuna ja tylsänäkin. Näiden kuvien ottamisesta olen kuitenkin haaveillut muutostani saakka. Näen viljelmät moottoritielle ja junaan, mutta aiemmin en ole päässyt kameran kanssa paikan päälle.

Viinituristille suosittelen heittäytymismetodia: auto pois moottitieltä ja kylien kylttien mukaan viinitiloille. Tiloilla on usein myymälä, ja joissakin pääsee yöpymäänkin. Keväisin ja syksyisin järjestetään caves ouvertes -viikonloppuja.

Parhaat maisemakuvat saa pyörän selästä, sillä fillarilla pääsee viljelmien välisille pikkuteillekin. Siellä kulkee kuitenkin myös teitä, joita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten pyörien poljettavaksi, joten älkää vain ottako tätä kehotuksena ajella ihan missä sattuu... Kielletyt polut on onneksi merkattu liikennemerkein, jotka suomalainen tunnistaa "ajoneuvolla ajo kielletty" -plakaatiksi.

Lopuksi vuoristossa tarpeellinen henkiinjäämisvinkki. Ranskassa on sanonta chercher midi à quatorze heures, siis suunnilleen "etsiä puolta päivää kahdelta" jota käytetään silloin, kun joku hankaloittaa suotta yksinkertaista asiaa. Ajattelen tätä sanontaa usein, kun etsin auki olevaa ravintolaa pikkukylistä ja -kaupungeista iltapäiväkahden jälkeen - kun ensin olen vakuutellut itselleni, että kyseessä on niin turistinen järvenrantakaupunki, että aina joku paikka on auki. Olkaa viisaampia ja valppaampia ja muistakaa, että yleensä ei ole. Jos toistatte virheeni, etsikää tea-room, ne tarjoilevat ainakin sämpylöitä ja salaatteja.

Hiihtokeskus suksikammoisille

Lupasin palata hiihtolomakuulumisten kera, mutta ajoitus on aina tuntunut huonolta. Ensin sattui skicrossaajan kuolema ja perään belgialaisten koululaisten bussiturma. Surullisia onnettomuuksia, todella. Voimia omaisille!

Jos näiden jälkeen nyt kuitenkina haluaa vielä Alpeille lähteä (ja jos mahtuu, kun loma-asuntojen rakentamistakin rajoitetaan), yksi varteenotettava kohde on meidän tämän talven hiihtokohteemme Grindelwald. Ihastui niin tuohon neljäntuhannen asukkaan vuoristokylään kuin Jungfraun alueen laskettelurinteisiinkin.

Rinteet sopivat hyvin minun kaltaisilleni laskettelurajoitteisille, jotka kuitenkin haluavat laskea muutakin kuin muumirinteitä. Grindelwaldissa mustatkin rinteet ovat sellaisia, että ne uskaltaisi hyvin laskea, jos rinteiden reunoissa olisi punaiset kepit.

Grindelwald sopisi loistavasti myös niille (kaveripiirissäni aika yleisille) pariskunnille, joiden mies toinen osapuoli laskee ja toinen ottaa aurinkoa ei niin paljon. Kylästä pääsi murtsikkaladuille, kelkkamäkeen, patikkareiteille ja vaijeriradalle. Jo perisveitsiläisen ilmapiirin haistelu tuntui eksoottiselta - ja voin todella sanoa, että vaikka yhtään valtionrajaa emme matkalla ylittäneet, tuntuu kuin olisi matkustanut eri maahan.

Rinteitä voi siis suositella vaikka suksikammoisille, mutta junamatkaa Jungfraun huipulle (turistienhuijausnimeltään Top of Europe!) en suosittele kuin aasialaisille turisteille ja ihmisille, joista en niin piittaa. Koska meillä oli hissiliput ja lähdimme reissulle suoraan rinteestä, tuhlasimme nähtävyyteen vain 50 frangia rahaa (per suksipari) ja puolitoista tuntia aikaa. Jos olisimme lähteneet liikkeelle alhaalta, olisi rahaa mennyt lähes 200 frangia henkilö ja aikaa neljä tuntia.

Köröttelimme junassa vuoren sisällä huipulle 40 minuuttia. Kävelimme näköalatasanteelle, josta ei näkynyt mitään. Totesimme, että myymälä ja kahvila kaupittelevat samoja ylihintaisia berhandilaiskoiramukeja ja röstiperunoita kuin muutkin turistirysät. Sitten juoksimme (monot jalassa) takaisin lähtevään junaan.

Samat maisemat ja huikeammat elämykset saa suoraan rinteissä, pulkalla, suksilla tai vaikka kävellen.

137 kuvaa

Näin ilmoitti tietokone, kun purin kamerasta lomakuvia. Melkoisen vähän verrattuna aiempaan valokuvausinnostukseeni: ennen lomalla tarttui muistikortille noin sata kuvaa päivässä (150, jos käytiin eläintarhassa).

Nyt keskityin kuitenkin lasketteluun. Tässä muutama maisemamaistiainen Sveitsin Grindelwaldista.

Grindelwaldin hiihtokeskus on klassisinta Sveitsiä. Rinteisiin pääsee kätevimmin junalla.

Ei skitä ilman après-skitä!

Kyllä vain, puhelinkopeilla on vieläkin vankat kannattajansa.

Noistakin rinteistä tulin alas. Kuvan hissiin muuten mahtuu seitsemän henkeä kuuden paikalle, kokeiltu on.

Blogin nimi syntyi aikanaan samppanjainnostuksestani, mutta tämä taisi olla ensimmäinen lasi jaloa kuohuvaa sitten Sveitsiin-muuttoni.

Tarkoitukseni oli hehkuttaa Grindelwaldin hiihtokylää enemmänkin, mutta eilinen skicorss-kisaonnettomuus antaisi innostukselleni ehkä kitkerähkön sivumaun. Palaan siis lomakuulumisten kera myöhemmin.

Lomaa elämästä

Kirjoittaisin, kirjoittaisin, kun vain muistaisin, mistä. Minulla oli kyllä joku ajatus...

Pääni on kuin pärekoppa, ja olen sen verran väsynyt, etten jaksa keksiä tuoreempaa ilmaisua. (Pääni on kuin käkikello? Sisällä tapahtuu vaikka mitä, mutta ulospäin näkyy vain, että välillä joku avaa ovet ja sanoo kukkuu?)

Minun kannaltani onnellista, että tänään alkaa loma. Joku voisi kysyä, että loma mistä. Vetoan pari vuotta sitten tehtyyn tutkimukseen, jossa todettiin, että päiväkoti-ikäiset lapsetkin mieltävät, että viikonloput ovat vapaa-aikaa ja päikkyarki on sitten erikseen.

Sovitaan siis vaikka, että minulla on lomaa kotitöistä, ranskan opiskelusta ja yleisesti elämästä.

Tämän harhailevan kerronnan tavoite on kertoa teille, että starttaamme kohti laskettelulomaa, joten blogissa lienee seuraavan viikon suhteellisen hiljaista. Laskettelutunnelmiin pääsette vaikka tämän vanhan postauksen myötä, tunnelma tuskin on merkittävästi muuttunut.