keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Rauta kuumana, kirjaimellisesti

Olen löytänyt elämälleni tarkoituksen: minä silitän.

Pääasiassa kauluspaitoja, päivästä toiseen. Ne ovat siitä näppärä ajankulu, että joka päivä tulee lisää silitettävää. Sitä paitsi silittäminen on trendikästä, jos kerran Suomen Ensimmäinen nainenkin sitä tekee. (Okei, minä en silittämisen ohessa suunnittele kirjamessujen ohjelmaa, mutta jokainen kapasiteettinsa mukaan.)

Ennen muuttoa Sveitsiin en edes omistanut silitysrautaa: olin jättänyt uuden hankkimatta, kun vanha hajosi. En vain ostanut vaatteita, jotka vaativat kuuman raudan kanssa hääräämistä, sillä en kestänyt ajatusta, että joutuisin nysväämään muoto-ompeleiden ja hihalaskosten kanssa. Yöks.

Nyt tiedän jo, että hihojen napit kannattaa avata, niin laskokset on helpompi silittää. Taidan myös tuplamansettien käsittelyn ja olen oppinut, että veden saa kaadettua rautaan näppärästi kastelukannun avulla (Jos silittää 12 paitaa putkeen, säilö pitää täyttää pariinkin otteeseen. Tällaisesta urakasta saa tosin myös rasitusvamman hartialihakseen, en suosittele). 

Muistelen, että seiskaluokan kotitaloustunnilla opeteltiin ihan joku tekniikka puseroiden silittämiseen. Löytyisiköhän se googlesta...?

maanantai 27. helmikuuta 2012

Kenelle kuuluu imurivuoro?

Löysin itseni viikonloppuna osallistumasta mitä kummallisimpaan riitaan. Kiista koski sitä, kuka saa siivota ja miten paljon.

Olen kodinhoitohenkinen ihminen suunnilleen yhtä paljon kuin keskivertoranskalainen on tehokas. Herra Täydellinen siivoaa sekä paremmin että mieluummin kuin minä. Juuri nyt koti on kuitenkin ainoa alue, jossa voin päteä yhtään, jossa voin olla vastuussa mistään tai saada mitään aikaan. Siksi tuntuu erityisen pahalta se, että joku kulkee perässä ja pyyhkii pölyjä ja suoristelee lakanoita.

Saimme jonkinlaisen sovinnon aikaan, kun lupasin miehelle, että kun joskus palaan töihin, hän saa puolestani hoitaa viikkosiivoukset, kylppärin kuurauksen, ostokset, pyykit ja ruoanlaiton.

Onneksi tuli maanantai ja pääsin kouluun, ennen kuin ehdin vaatia myös oikeutta vastata autojen pesettämisestä, tankkaamisesta ja määräaikaishuolloista.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Siis täh?

Voisin kai perjantaisen ai elintenluovutus koskee kuolleita -insidentin jälkeen lakata murehtimasta sitä, että olen varmaan koko kantonissa ainoa, joka ei puhu täydellistä ranskaa. Sen sijaan pian on syytä huolehtia siitä, etten pysty puhumaan mitään muuta vierasta kieltä kuin ranskaa, en kohta edes äidinkieltäni.

Ennen kuin ehditte sanomaan, ettei kai nyt äidinkielen murentumisesta ole huolta, lukekaa tämä.

Olin Uuden Ystävän kanssa ostoksilla. Juttelimme kansiosta, jollaisen tarvitsisin kouluun, ja Uusi Ystävä totesi löytäneensä kivan kansion, tosin liian pienen. "Ne ovat usein pieniä, sillä ne on tarkoitettu reseptikansioiksi", hän selvensi.

Olin hämmentynyt. "Ai niinkö, että järjestän omat reseptini sinne kansioon?" pohdin. "Juuri niin", keskustelukumppanini valisti. "Tärkeä työväline kotirouvalle."

Ajattelin, että joo niin, voihan olla, että kotirouvan on syytä pitää rauhoittavien lääkkeidensä reseptit järjestyksessä, mutta kuitenkin... "Niin, ajattelin vain, että jos ne on tarkoitettu lääkäreille", täsmensin.

"Minä ajattelin kyllä muffinssireseptejä", Uusi Ystävä tarkensi.

Tällä tasolla on siis suomeni: en enää ymmärrä, että samalla sanalla voi olla kaksi eri merkitystä.

Englannintaitoni ei voi yhtään paremmin. Olen alkanut ääntää kaikki englanninkieliset sanat ranskalaisittain, siis ilman äng-äännettä. Parkkipaikka on "parkkink", ja kävin tutustumassa "Thomas Ubeerin" näyttelyyn. Piirrospingviini on luonnollisesti "Pinku".

Naurakaa vapaasti.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Täydellinen koti yhdessä illassa

Koska kotirouvakursseja ei ole vielä tullut vastaan, opiskelen omatoimisesti. Tässä oppitunti aiheesta "Näin siistit kodin ennen miehen paluuta työmatkalta".

1. Huomaa, että viinikaapissa on vain sellaisia punaviinejä, joiden arvokkuudesta ja käyttötavasta et ole ihan varma. Lähde siis kauppaan hakemaan viini, josta tiedät varmasti, ettei sen ole tarkoitus antaa "kypsyä" (tai jotain).

2. Hoida samalla viikon ruokaostokset. Keskity erityisesti aamiaistarpeisiin, sillä ehkä yölennolta juuri kotiutuneen miehen voi hämätä brunssilla luulemaan, että lounas on jo syöty.

3. Laita pyykit koneeseen. Huomaa, että värillisten pyykkien pesuaine on loppu. Laita sen sijaan valkaisevaa pesuainetta. Huomaa, että pesuohjelma on niin pitkä, ettei pyykkejä ehdi enää kuivata. Jätä sen kunniaksi vesihana kiinni, kun käynnistä koneen.

4. Yritä avata viinipullo. Huomaa, ettet tiedä, missä korkinavaajaa säilytetään. Yritä etsiä sitä ja tule haivainneeksi, ettet tiedä, miltä korkinavaaja näyttää. Kun vehje löytyy, ymmärrä hitaasti, ettet tiedä, miten sitä käytetään.

5. Yritä avata pullo sivistyneesti niin kuin homot telkkariohjelmassa heteromiehille opettavat. Tuskastu ja riivi korkki jotenkin vain irti. Kun korkki jää kiinni korkinavaajan syövereihin, totea, että kaipa se mies joskus kotiin tulee.

6. Totea, että siivoaminen on tekemättä, mutta niin ovat kielikurssin läksytkin. Mene nettiin.

Elintenluovutusta eläviltä

Alkuflow'n jälkeen olen kamppaillut ranskan kielen kanssa valtavasti. Olen ollut varma, että olen ryhmäni huonoin ja että kohta minut heitetään varmaan takaisin alemmalle tasolle (siis sille, jolla osataan ostaa suklaata, samppanjaa ja laukkuja).

Huonommuudentunteeni taisikin perustua arviointivirheelle. Koska muut puhuvat enemmän ja kovempaa kuin minä, olen luullut, että he puhuvat paremmin. Olen luullut, että he myös ymmärtävät kaiken, mitä luokassa sanotaan.

Virheeni paljastui tänään, kun puhe kääntyi luokassa elintenluovukseen. Espanjalainen kurssikaveri selitti, miten Espanjassa on automaattisesti luovuttaja, jos ei sitä ole erikseen kieltänyt. Komppasin, että Suomessa mennään samoilla säännöillä. Luokan paraguaylaisvahvistus kuunteli kummastuneen näköisenä hyvän aikaa. Vasta tunnin loppupuolella lamppu syttyi: "Ai, elimet luovutetaan vasta kuoleman jälkeen!" hän hiffasi.

Tässä vielä geneveläisarvoitus viikonlopuksi: Miksi kielikoulun luokkahuoneessa on aina ahdasta, vaikka paikkoja on 20 ja osallistujia vain 13? Koska jokaisen Vuittonille pitää olla oma istuin.

torstai 23. helmikuuta 2012

Minne katosi päivät?

Olin etukäteen kauhuissani siitä, että joudun Herra Täydellisen ei-niin-täydellisesti ajoitetun työmatkan takia olemaan koko viikon itsekseni. Suunnittelin bloggaavani siitä, miten tylsää, ahdistavaa ja kamalaa tämä on ollut.

No, en sitten ehtinyt. Enkä oikeasti ehtisi nytkään, sillä tulin luvanneeksi herralle ennen lähtöä, että tyhjennän muuttolaatikot hänen reissunsa aikana. Hups.

Jos sanomista tulee, vetoan ensimmäisenä jetlagiin (miehen). Jos se ei auta, vetoan sopeutumisongelmiin (minun). Sitä paitsi olen käyttänyt aikani hyvin: netissä suomalaisten keskustelupalstojen selailuun lähipiirin kulttuurinähtävyyksiin tutustumiseen ja ranskankielisten lehtien lukuun. Plus ystävystymiseen!

Taisin nimittäin tavata eilen sielunsiskoni. Kyseessä on samassa tilanteessa kanssani oleva suomalaisnainen, joka kutsui minut kotiinsa teelle. Ovella hän varoitti "Meillä on vähän tällainen mies on työmatkalla -sotku". Niin meilläkin, lohdutin. Sitten Uusi Ystävä jatkoi: "Täytyy varmaan illalla siivota, sillä mies tulee huomenna kotiin ja valittaa kuitenkin, että täällä on sotkuista." (Vaikka mitään sotkua ei tietenkään ollut, ainakaan naisen silmin havaittavaa.)

Match!

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Lisää volyymia

Olen opiskellut ranskaa nyt kolme viikkoa, ja olen oppinut ainakin kaksi asiaa. Sen, että vastausta ei pääse sanomaan se, joka on oikeassa, vaan se, jolla on kovin ääni. Ja että jos ei osaa kieltä kunnolla, kannattaa puhua kovempaa.

Sveitsi on melkoinen kulttuurien sulatusuuni, ja meidänkin ryhmässämme huudetaan yhteen ääneen puhutaan ranskaa niin espanjalaisella, japanilaisella kuin arabiaksentillakin. Ihmisten lähtökohdat ovat niin erilaiset, että se tekee nöyräksi: monta kertaa olen joutunut myöntämään, että en ole ollenkaan tajunnut, millaista elämää muualla maailmassa eletään.

Luokassa on esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä on magnesium. Yhdelle kirjasto oli aivan upouusi tuttavuus. Toinen taas ei erota lauseessa adjektiivia verbistä, vaikka puhuukin suhteellisen sujuvasti.

Syytä olisi selventää myös, mitä tarkoittavat itsenäinen työskentely ja hiljaisuus. Näiden yhdistelmä tuntuu luokassa tarkoittavan sitä, että lauseet kyllä kirjoitetaan omaan vihkoon, mutta luetaan samalla ääneen.

Hain jo ennen muuttoani muutamia työpaikkoja kansainvälisistä järjestöistä, mutta taisi olla aika hyvä, etten saanut niitä. Kielikurssi on ollut vallan tarpeellinen harjoituskurssi siitä, miten eri kansallisuuksien kanssa tullaan toimeen. Diplomatiataidotkin ovat kehittyneet:  eräänä aamuna lehden pääuutinen käsitteli Putinia, ja olin jo avaamassa suuni ja kertomassa mielipiteeni - kunnes muistin, että ryhmässä on kolme venäläistä, joilla saattaisi olla asiaa hieman eriävä tulokulma.

Opettelen siis puhumaan mahdollisimman kovaa mutta kieli keskellä suuta.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Eläkeläinen ennen aikojaan

Tänään kielikurssilla tankkasimme tekstiä siitä, miten parisuhteen tasapaino muuttuu, kun pariskunta jää eläkkeelle. Tunnilla virisi yllättävän vilkas keskustelu, vaikka luokassa ei eläkeikäisiä olekaan (Okei, ryhmässä on sen verran runsaasti latinoja, että siellä nyt keskustellaan mistä tahansa vilkkaasti, kovaan ääneen, käsiä heilutellen ja kaikki samaan aikaan...)

Eläkeläiskeskustelu kosketti monia ryhmän naisia, sillä tilanteemme on sama kuin tuoreiden eläkeläisten: Miten täyttää päivänsä järkevästi, kun työantaja ei enää vie suurinta osaa hereilläolotunneista, ja sosiaalinen verkkokin on jäänyt työpaikalle? Meillä tietysti vielä toiseen maahankin.

Suomen-ystävien tuntuu olevan vaikea suhtautua kysymykseen liiasta vapaa-ajasta ja tarpeettomuuden tunteesta. Useimmat tämän aiheen pohdinnat johtavat ryöpsähdyksiin, joiden sisältö on tiivistettynä "Hyvä sun on valittaa, kun ei tarvitse käydä töissä". Myönnän, että tietyllä tavalla kyseessä on luksusongelma: mitä tehdä, kun on liikaa aikaa ja valinnanvaraa? Suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle ajatus naisen kotiin jäämisestä on vielä erityisen vieras, koska useimmille se ei jo taloudellistenkaan syiden vuoksi ole edes vaihtoehto - ja kun koko ajatus on saavuttamaton, ei sitä tule ikinä pohdittua tosissaan, eikä silloin myöskään ajattele, mitä miinuksia ratkaisussa on.

No mutta minäpä olen avulias ja kerron. Se, ettei ole mitään tekemistä. Ensimmäiset viikot ovat ihania, kun on aikaa lukea kesken jääneet kirjat, leipoa kerrankin kunnolla ja tehdä muut rästiin jääneet kotityöt. Mutta kuka jaksaa tehdä taloustöitä neljä viisi tuntia päivässä? Niinpä.

Se, että mitään elämää ja aktiviteettia ei ole, jos niitä ei itse hanki. Kukaan ei tule kotiin juomaan kanssasi iltapäiväkahvia ja juoruilemaan siitä, miten naapuriosaston Taina oli unohtanut avioerohakemuksensa kerroksen yhteiselle printterille. Työyhteisössä sosiaaliset kontaktit syntyvät luonnostaan.

Eikä tästä kotona olemisesta kukaan maksa, talouden ihmevaltio Sveitsissäkään. Korkeakoulutetut, kielitaitoiset, itsenäiseen elämään tottuneet naiset joutuvatkin yhtäkkiä täyttämään päivänsä juomalla kahviloissa kahvia jonkun toisen rahoilla. Miten pää kestää sen?

Kuten kurssimme viisas opettaja keskustelun päätteeksi totesi, se onkin kokonaan jo toinen kysymys.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Tervetuloa, kulttuurishokki!

Jo sinua tänne osoitteeseen odoteltiinkin. Viihdy nyt ainakin kevääseen.

Olen diagnosoinut itselläni kulttuurishokin sillä perusteella, että juuri nyt vähän kaikki ottaa päähän.

Siis onko vaikka asemalaiturilla pakko kävellä ihmisten päälle? Täällä ovat junat täynnä konduktöörejä, jotka kyllä katsovat, että kaikki ovat päässeet junaan. Kulkuvälineet ovat kyllä täsmällisiä, mutta eivät niin täsmällisiä, että liikkelle lähdetään, jos joku on ovien välissä.

Ja pitääkö ihan koko ajan tuulla? Vuosituhannen kylmin talvi olisi jo riittänyt koettelemukseksi, mutta nyt kun lämpötilat ovat nousseet kivalle talvitasolle, tuulee niin, että pää irtoaa.

Tuulesta huolimatta säät ovat upeat, ja kirkkaina päivinä kotoa näkyy Alpeille asti. Missään ei kuitenkaan voi kuvata, sillä kaikkein kauneimmille paikoille on rakennettu taloja! Siksi myös blogissa on niin vähän kuvamateriaalia.

Olotilaa ei lainkaan helpota se, että käytännön asiat eivät suju. Olemme yrittäneet avata minulle puhelinliittymää nyt kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla numeron avaaminen ei onnistunut, ja asian selvittely vaati kolmen päivän puhelinrumban operaattorin suuntaan. Toisella yrityksellä saimme paperit tehtyä, mutta liike oli juuri menossa kiinni, joten homma jäi kesken. Kaiken piti kuitenkin olla selvää, niin että voin tänään vain hakea uuden sim-kortin.

Vaan kappas kappas: kun tänään marssin liikkeeseen liittymää hakemaan, olimme jälleen palanneet vaiheeseen yksi. "Numero on evätty, teidän täytyy ottaa yhteyttä asiakaspalveluun." Kaikki paperit ovat miehen nimissä, mies työmatkalla Aasiassa, enkä voi siis tehdä mitään.

Lohdutukseksi päätin kokata pastaa, mutta en löytänyt juustoraastinta. Sveitsiläisasunnot muuten syövät taloustarvikkeita laajemminkin, olen huomannut.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Kalterit ikkunoihin? Kyllä kiitos!

Perjantai-iltana ovikello soi. Olin yksin kotona, mutta päätin kuitenkin mennä katsomaan, ettei oven takana vain ollut työtaakan alla hajamielieseksi muuttunut Herra Täydellinen - olisihan hän voinut unohtaa avaimensa kotiin.

Ei ollut, vaan nuori mies kansionsa kanssa kyselemässä, millä tasolla asuintalojen turvallisuus mielestäni Sveitsissä on. Vastasin vielä hyväuskoisena myöntävästi kysymykseen "Hankkisitko turvajärjestelmän asuntoosi, jos se olisi ilmainen?" Koska ranskankielinen keskustelu vie aivokapasiteetistani suurimman osan, hiffasin vasta keskustelun päätyttyä, että miekkonen ei todellakaan tehnyt mielipidetiedustelua asukkaiden turvallisuusnäkemyksistä vaan yritti myydä jotain vartiointipalveluita.

Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä olin jo ehtinyt sopia tapaamisen palveluiden esittelyä varten. Kyllä vain, sopia kellonajat ja kaikki, antaa puhelimeni ja hyvästellä tyypin kaikkine ranskalaisine kohteliaisuuksineen (nekin vievät noin viisi minuuttia per keskustelu). Ja vasta sitten leikkasi!

Herra Täydellinen sai kotiin tultuaan käyttää täydellistä ranskantaitoaan ja perua tapaamisen, mutta minähän en siitä viisastunut. Kun kävelin seuraavana päivänä yksin kaupungilla, jäin tavaratalon edustalle juttelemaan nuoren naisen kanssa, joka puolusti eläinten oikeuksia. Sainhan mahdollisuuden harjoittaa kuullunymmärtämistäni. Melkein jo liityin kaltoinkohdeltujen karhujen ja leijonien ystäväksi, mutta homma kaatui siihen, ettei minulla ole paikallista pankkitiliä.

Kuinkahan käy ensi viikolla, kun jään yksin kotiin miehen työmatkan ajaksi? Hänen kotiinpaluutaan odottaa todennäköisesti täydellinen turvajärjestelmä ja talo täynnä huonosti kohdeltuja eläimiä.

torstai 16. helmikuuta 2012

Lähdekritiikkiä bussineuvoihin

Olen äimänä. Minulta kysyttiin tänä aamuna kaksi (2) kertaa neuvoa bussissa. Ensin bussilinjojen reiteistä, sitten sopivasta poistumispysäkistä.

Näytänkö muka jotenkin siltä, että hallitsen tämän homman?

Voin kertoa, etten hallitse. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, tietämättömyys ei suinkaan estänyt minua sujuvasti neuvomasta molempia tiedustelijoita. Kysyjähän on itse vastuussa siitä, että uskoo tuntemattomien neuvoja.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Haluan nukkua keskiviikkoisin

Jos olisin lapsi, olisin saanut jäädä tänään kotiin. Geneveläismuksut eivät nimittäin käy koulussa keskiviikkoisin. Muissa kantoneissa koulua on keskiviikkoisin vain aamupäivällä.

Genevessäkin tilanne muuttuu ensi vuonna, ja sitä vastaan kampanjoidaan kovasti. Aamulla ohitin kampanjajulisteen, joka kysyy, haluammeko lapsillemme yksisuuntaisen elämän. (Mitenköhän moneen suuntaan sveitsiläisten elämä yleensä kulkee? Ei tässä nyt mitään Benjamin Buttoneita olla.)

Juliste havainnoillistaa, miten paljon geneveläislapset ehtivät harrastaa yhden keskiviikkoaamupäivän aikana.
Iltapäivällä rautatieasemalla käteeni tökättiin toisenlainen kampanjalappunen. Lehtinen vaati kuuden viikon lomia kaikille sveitsiläiselle. Ei huono idea. Vaatimusta perusteltiin sillä, että koska vanhempien lomat ovat lyhyempiä kuin lasten, on lastenhoidon järjestäminen hankalaa.

Väistämättä tuli mieleen: Eikö kouluton keskiviikko sitten aiheuta lastenhoito-ongelmia?

Rakastan Sveitsiä koska

Eilisen Mitä kaipaan -postauksen vastapainoksi Mitä rakastan -postaus.

1. Avaimia ei käytännössä voi unohtaa kotiin, sillä ulko-ovea ei saa lukittua ilman niitä. Ei siis koskaan "Voi ei, ovatko avaimet mukana" -tunnetta. (Sen sijaan usein "Voi ei, jätinkö oven lukitsematta!" -tunne.)

2. Täältä saa halpoja, tuoreita, hyvänmakuisia luomukasviksia ympäri vuoden.

 

3. Ruokakaupasta saa parilla frangilla pikkupulloja viiniä. Voi laittaa vaikka keskiviikkona katkarapupastaa, joka vaatii lurauksen valkoviiniä, eikä tarvitse ylijäämän tai kustannusten pelossa laskeskella, että kokkaanpa pastan vaikka sitten lauantaina, kun loppupllo kuluu ruoan kanssa.

Viinivalikoima on yllättävän hyvä myös kauniiden etikettien keräilijälle ja luomun harrastajalle.
P.S. Herra Täydellinen kysyi eräänä iltana ruokaa laittaessaan, syömmeköhän liian paljon juustoa. Häh? Voiko saksalaisella moottoritiellä ajaa liian lujaa?

tiistai 14. helmikuuta 2012

Toistetaan nyt vielä kolmannenkin kerran

Ennen lähtöäni vastasin aika monta kertaa kysymykseen "Mitä jäät kaipaamaan Suomesta?" Veikkasin ystäviä, suomenkielistä musiikkia ja kirjallisuutta, dubbaamattomia televisiosarjoja... En olisi ikinä uskonut, että ensimmäiseksi tulee ikävä mahdollisuutta maksaa pankkikortilla.

Luulisi, että Sveitsissä nämä raha-asiat olisivat jotenkin simppeleitä, onhan täällä muun muassa drive in -pankkiautomaatteja. Mutta ei. On liikkeitä, joissa ei voi maksaa kortilla alle 50 frangin ostoksia. On liikkeitä, joissa kortilla ei voi maksaa lainkaan. Sitten on niitä, joissa kortilla voi maksaa noin niin kuin periaatteessa. Kun vedät kortin esiin, kassahenkilö pyöräyttelee silmiään ja kaivaa jostain tiskin alta pölyyntyneen kortinlukijan. Sitten hän taivastelee, että ei tällainen kortti varmaan käy. Juu, Visa on ihan todella eksoottinen luottokortti. Kun kortti lopulta saadaan laitteeseen, kapine ihan kuin kostoksi leponsa keskeyttämisestä vaatii tekemään kielivalinnan kolme kertaa. Ei, en ole muuttunut ranskankielisestä espanjankieliseksi siinä välissä, kun valitsin debitistä ja creditistä, enkä ehtinyt muuttaa mieltäni vielä PIN-koodin näppäilyn aikanakaan.

Hyvä puoli on se, että mikään seteliraha ei ole ikinä liian iso. Kympin kahvilaostoksen voi hyvin maksaa satasella. Sitä paitsi, jos kaupassa sattuu olemaan kassa, jossa käy vain pankkikortti, sille ei ole koskaan jonoa.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Voi nöyryytyksen päivää

Sain viime viikolla niin monta "Voi että kun puhunkin hyvää ranskaa" -elämystä, että täytyihän sen nöyryytyksenkin sieltä tulla. Hehkutin muun muassa sitä, miten pystyin salakuuntelemaan ymmärsin vieraiden ihmisten keskustelua junassa ja miten pystyn jo pulputtamaan ranskaa niin nopeasti, että opettajakaan ei ymmärrä mitään opettajakin pyytää hidastamaan.

Kunnes. Yritin varata lääkärinaikaa. Lekuri itse on suomenkielinen, mutta vastaanottovirkailija ei. (Ei, en sentään yrittänyt aloittaa puhelua suoraan suomeksi, sen verran sentään ymmärsin.) Vastaanottovirkailija ei edes vaihtanut kieltä englanniksi - vaan pyysi suorilta suomea puhuvan lääkärin itsensä puhelimeen.

Mikä lause sitten oli niin vaikea? No, yrittäkää itse. Missähän kohtaa tässä äänneläjässä on kellonaika ja päivämäärä: ländilötreeseaseeseöör?

Bon courage!

lauantai 11. helmikuuta 2012

Näin kootaan huonekaluja

Olen edelleen sitä mieltä, että muuton suurin pahis ja hirvein hermojen viejä oli Sveitsin tulli ja sinne lähetettävät lippulappuset ja selvitykset. Hermot ovat silti edelleen hieman koetuksella: Noin puolet tavaroistani on edelleen pahvilaatikoissa ja matkalaukuissa, en erota likapyykkiä puhtaista vaatteista, enkä edelleenkään tiedä, missä lämpimät vaatteeni ovat. (Minkä vuoksi kielikurssikaverini luulevat, että olen vain Suomessa karaistunut tähän kylmyyteen.)

Muuton aikaan kiitin sydämestäni muuttofirmaa tehokkuudesta. Purkuvaiheessa olen kuitenkin konkreettisesti ymmärtänyt, miksi tehokkuutta ja laatua ei voi mitata pelkästään pakkaamiseen käytetyn ajan perusteella.

Tilanne on nimittäin tämä: Laatikot täyttyivät kyllä vauhdilla mutta eivät kovin järjestelmällisesti. Siksi esimerkiksi kirjahyllyyn kuuluvia listoja, ruuveja ja saranoita putkahtelee esiin juhlavaatteiden seasta. Kaikki laatikot pitäisi purkaa ensin, että löytäisi huonekalujen osat, mutta mihin purat, kun huonekaluja ei saa pystyyn? Olen käyttänyt lattiaa purkutilana, mutta sitten huonekalujen kokoamiselle ei jää tilaa.

Kirjahyllyprojektin jälkeen Ikean vaatekaapin kokoaminen on kuin junalipun ostaisi:

1. Katso ohjekirjasta ja totea, ettet ymmärrä mitään. Huomaa, että vihkonen on väärinpäin.

2. Hae sanakirja ja tarkista, mikä on vasara ranskaksi. Tutustu samassa yhteydessä esiteltyyn sanontaan joutua vasaran alle. Harjoittele sen käyttöä lauseessa samalla, kun Herra Täydellinen (tässäkin asiassa!) kokoaa vaatekaapin rungon.

Vasara on ranskaksi marteau. Ikean kieli on onneksi kansainvälistä.
3. Tarkkaile sivusilmällä laatikoiden kokoamisen edistymistä ja opettele samalla kotiläksyksi tulleita konjunktiota. Ojentele saksia, vasaroita ja muita työkaluja, ja harjoituta pyytäjää käyttämään konjunktioita oikein. Älä mene liian kauas sanakirjasta, että voit tarkistaa pyyntöjen oikeakielisyyden.

4. Bloggaa siihen saakka, että kaappi on pystyssä. Tarvittaessa esitä kriittisiä kysymyksiä, kuten "Onko tuo varmasti oikeinpäin?" Jos kokoaja pyytää rakentavia ajatuksia, vastaa kuin Timo Soini eduskuntavaalien aikaan: "En olisi alun perinkään tehnyt tuota noin, joten miten voisin nyt osata korjata asian?"

perjantai 10. helmikuuta 2012

Valokuvia viikonlopuksi

Olen pulputtanut ranskaa sellaisella tahdilla, että suomenkielen sanavirta näyttää toistaiseksi ehtyneen. Viikonlopun ratoksi siis pari maisemapalaa. Maantien reunaa kävelevä valokuvaaja näytti olevan autonkuljettajille melko uusi näky: yksi jopa katsoi aiheelliseksi käyttää suuntavilkkua vastaan tullessaan.



torstai 9. helmikuuta 2012

Nallekarkkitehdas avautuu

Guccin sijaan olen kierrellyt kirjakaupoissa.
Nyt iski kriisi! En ole vissiin kovin kummoinen kotihenkilö, kun en edes tiennyt, että on olemassa nallekarkkimuotteja. Ja ihan 30 erilaista reseptiä niille!

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Yksi kuva ja kolme sanasta kylmyydestä

Tällaista kuolemaa ei yksikään ruukkukasvini vielä olekaan kohdannut!
Täällä on nin kylmä, että...

1) Junat myöhästelevät.
2) Ihmiset puhuvat bussipysäkillä pitkistä kalsareistaan.
3) Bussiin saa mennä vain takaovista. Etuovia ei avata, ettei kuski jäädy.

Kielikurssillani ihmiset ovat lakanneet käymästä tauoilla, sillä luokkahuoneet ovat ainoat tilat, joita rakennuksessa lämmitetään. Mitäpä sitä kahvilaa tai käytäviä lämmittämään, kohta on hei kevät!

tiistai 7. helmikuuta 2012

Geneveläiset karttamerkit

Eilen jännitin hieman ensimmäistä kielikurssipäivääni, sillä koulu sijaitsee pikkukadulla, jota ei ollut merkitty karttaan. Tänään pääsin perille varman sujuvasti, sillä olin opetellut koordinaatit:

Mont Blancin kelloliikkeen kulmalta oikealle. Sitten vasemmalle Versacen ja Celinen välistä, Guccin jälkeen oikealle, ja voilà, je suis arrivée!

Kurssin jälkeen Guccille... Ei kun Guccin jälkeen oikealle!

Täällähän on halpaketjuja, siis väärä katu!

 P.S. Eilinen toiveeni toteutui: tänään kotimatkalla junassa tuli lipuntarkastaja!

maanantai 6. helmikuuta 2012

Samppanja- vai vaatekaappitasolle?

Joku ehti jo kommenttiboksissa pohtia, tarvitsenko ollenkaan kielikurssia, kun kerran asiointi ranskaksi sujuu niin näpsäkästi. Kurssi alkoi tänään, ja jännitin koko viime yön, että ilmoittauduin liian vaikealle kurssille. Enhän osaa aivan täydellisesti (ja valmiiksi) kaikkia kurssitavoitteita kuvattuja asioita.

Tulipa taas suhtauduttua johonkin asiaan suomalaisen ylipendantisti. Noin puolet kurssikavereistani ei nimittäin vielä kolme kuukautta sitten puhunut ranskaa lainkaan.

Huomenna yritän muutaman pykälän vaikeampaa kurssia, ja palaan sitten askel kerrallaan alaspäin, jos pala on liian sitkeä purtavaksi. (Kuten paikalliset leivänkuoret. Siinä jälkiuunipala kalpenee.)

Koska kielikoulu järjestää tasokokeita vain mielikuvissaan, tarjoan nyt vastaavassa tilanteissa painiskeleville helpon itsearviointilomakkeen:

Päivän dilemma: olisiko kolmostaso jo riittävän korkealla, vai siirrynkö kokonaan pilvien yläpuolelle?
Jos olet joskus osallistunut edes yhdelle suomalaisen opetussuunnitelman mukaiselle kielikurssille, tai vaikka vain ilmoittautunut ja jättänyt menemättä, voit siirtyä suoraan jatkoryhmään.

Jos osaat ostaa juna/bussi/pääsylipun tai kysyä tietä tai ostaa suklaata/käsilaukkuja/samppanjaa ranskaksi, lienee edistyneiden ryhmä sinulle sopiva.

Jos pystyti ostamaan kaapin Ikeasta ranskaksi, pestaudu suoraan kurssille opettajaksi. Jos taas olet vaikka kirjoittanut jonkin kielen ylioppilaskirjoituksissa ja päässyt läpi, voit kokeilla ostaa koko koulun.

Mene peruskurssille vain ja ainoastaan, jos et osaa mitään kieltä. Edes äidinkieltäsi. Tai jos haluat oppia lukemaan uutta kieltä huulilta.

Voi kun tulisi junalipuntarkastaja

Jännitän ranskan puhumista, sillä vaikka sanat törmäilisivätkin omasta suusta ulos suunnilleen sanakirjan mukaan, ei ole mitään takeita siitä, puhuuko vastapuoli ymmärrettävää ranskaa (tai ranskaa ylipäätään). Siksi pompinkin tänä aamuna kanssamatkusajien kaulaan paikallani riemusta asemahallissa, kun sain hankittua kuukauden junakortin.

Sehän vasta olisi ollut helppoa, jos olisinkin tarvinnut vain kuukausilipun junamatkalle kotikaupungistani kielikurssikaupunkiini Geneveen. Niin yksinkertaisen ostoksen olisi tehnyt vaikka elekielellä, tai näyttänyt juna-aikataulusta. Mutta lisäksi korttiin piti saada molempien kaupunkien paikallisliikenne. Ostoprosessin aikana piti kaivaa henkilötodistus, luetella osoite ja puhelinnumero (tiedättehän ranskalaiset numerot!) ja esittää valokuva, mutta selvisin kaikista vaiheista kokonaan ranskaksi.

Kortti itse on paperikautinen: sellainen pahvisten perusosan ja kuukausiosan yhdistelmä, joita Helsingissä käytettiin ennen elektronisia matkakortteja. (Siis sillä muinaisella ajalla, kun kesät olivat kesiä ja talvet talvia mutta VR silti aina aikataulussa.) Kuva on uskolliseen passikuvatyyliin kuin kuritushuoneen kulkuluvasta. Mutta matkakortti on ikioma, ihka omalla ranskankielellä hankittu, ja siksi siis rakas.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kalkki ja muut kotihenkilön riemut

Olen jo muutamassa päivässä alkanut ymmärtää, miksi niin monet sveitsiläisnaiset eivät käy töissä. Suurimman osan päivästä saa hyvin tuhrautumaan kodihoidollisiin askareisiin, vaikka jaloissa ei edes pyörisi alaikäisiä.

Ensimmäinen työllistäjä on Sveitsin vesi. Se on niin kalkkista, että jokaisen vedenlaskukerran jälkeen tiskiallas ja -pöytä on kuurattava. Siis joka kerta, kun joku on juonut vettä, huuhdellut tomaattiveitsen tai itse tomaatin. Puhumattakaan siitä, että kattila on tiskattava jokaisen teevedenkeiton jälkeen. (Eli olisi syytä opetella tilaamaan teetä kahvilassa.)

En tiedä, kiittäisinkö onneani siitä, että päätin jättää vedenkeittimen muuttokuormasta koska se ei sovi keittiön sisustukseen koska se äkillisesti hajosi. Ei tarvitsisi tiskata kattiloita, mutta miten hitossa tunget vedenkeittimen pesukoneeseen? Laitetaanko pesuainetta silloin ihan normaalimäärä?

P.S. Aihe herättää myös toiden dilemman: Miksi kutsutaan ihmistä, joka on päivät yksin kotona puolison käydessä töissä, jos hän ei satu olemaan äiti eikä rouva? Kotihenkilö?

lauantai 4. helmikuuta 2012

Ostoksilla

Voit kyllä ottaa Ikean organisoituneesta Skandinaviasta, ja voit sijoittaa sen Keski-Eurooppaan, mutta et voi pakottaa ihmisiä ymmärtämään, että siellä kuuluu kävellä lattiaan piirrettyjen nuolien osoittamaan suuntaan... Vastavirtaan puskevat erityisen innokkaasti he, jotka ovat päättäneet lähteä ostoksille kaikkein isoimpien, lähinnä kirjahyllyjen ja sängynosien siirtelyyn tarkoitettujen, kärryjen kanssa. Huonekalun osien sijaan kärryissä on paketti henkareita, pussi pyykkipoikia ja teippiharja.


Ja vaikka tytön voi ottaa Skandinaviasta, ei Skandinaviaa saa tytöstä: ruokajuomaksi maistui yllättävän hyvin tiivisteestä kehitetty laimea puolukkamehu, vaikka lapsuudessa tuo marjajuoma oli inhokkilistan ykkönen.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Quel beau jour!

Matkailunedistämiskeskuksesta päivää! Kuvakavalkadi Länsi-Sveitsin matkailumagneeteista:

Jos en olisi näin täydellisen muoti-, tyyli- ja kauneustiedoton, perustaisin tämännimisen muotiblogin.
 
Lihakaupassa on osattu ottaa possuaspekti silleen kivasti huumorilla.
Samoin kuin apteekissa pakkanen. Tulojahan se vain tietää!

Älkää antako aurinkoisuuden hämätä:
täällä on hyytävän kylmä!

Kahvi välttää nöyryytyksen

Olen leikkinyt viime päivät turistia ja opiskellut ranskankielistä elämää uudessa kotikaupungissani (sen ajan, kun en ole nukkunut opiskellut kielen teoriaa kotona). Eilen kahvilla aloin miettiä, milloinkohan alkaa tuntua siltä, etten olekaan matkalla vaan oikeasti asun täällä.

Ainakin minun pitää osata puhua ranskaa niin hyvin, että voin tehdä haluamiani asioita enkä vain niitä asioita, jotka osaan sanoa ranskaksi. Kahvilassa juon tällä hetkellä mieluummin renversén eli tavallisen maitokahvin kuin minttuteen. Thé du menthen th-äänne ei kertakaikkiaan tule ulos riittävän selkeästi hälyisässä kahvilaympäristössä.

Eikä mikään ole nöyryyttävämpää kuin se, että ranskankielinen henkilö joutuu alentumaan puhumaan englantia sinun kanssasi vain siksi, että sinä et osaa riittävän hyvää ranskaa.

Onneksi kaupan Marmotte- eli Murmeli-teevalikoima on suuri. Mintun lisäksi löytyy
muun muassa punaviinitee (vasen yläkulma).

torstai 2. helmikuuta 2012

Ainakin kaksi pyörää maassa

Ranskan raja on täällä Länsi-Sveitsissä aivan vieressä, ja se näkyy liikenteessä muutenkin kuin EU-rekisterikilvissä. Tien päällä on kaksi vaihtoehtoista ajotapaa:

Ranskalainen tyyli: Ajetaan pienellä autolla mutta pirun lujaa. Liikenneympyröissä (ja niitä on enemmän kuin Seinäjoella tasa-arvoisia risteyksiä!) näyttää siltä, että ihan kohta keskipakoisvoima sinkoaa Peugeot'n kyljelleen kuin A-Mersun aikoinaan.

Sveitsiläinen tyyli: Ajetaan mitä tahansa vauhtia ja missä vain, mutta pirun hienolla autolla. Suuntamerkin käyttäminen liikenneympyrässä - tai missään muuallakaan - on turhaa, koska ajokin arvovaltahan jo osoittaa, kenellä väistämisvelvollisuus on.

Koska oma auto on vielä tehtaalla eikä vuokrakärry istu kumpaankaan kategoriaan, olen omaksunut turistityylin: Ai katsos, tuolla on linna, vau... Ja tuossa muuten oli liikennevalot! Niin, ja jossain kai oli nopeusrajoitusmerkkikin?