Näin laihdut kastikkeilla

Lueskelin ystävän lähettämää lehtiuutuutta, Me Naiset Sportia. Jossain ketoosidieetin ja detox-ruokaohjeiden keskellä havahduin huomaamaan, miksi olo tuntui sinänsä kivan ja raikkaan lehden parissa niin vieraalta: en ole kuukausiin lukenut yhtään laihdutusohjeita.

Ehkä olen lukenut ranskankieliset naistenlehteni valikoivasti, mutta kyse on isommasta asiasta kuin laihdutuskuureista. Täällä koko syömisen kulttuuri on niin erilainen, että ajatus kaikenlaisista rajoittavista ruokavalioista tuntuu kaukaiselta. Tärkeämpää on syödä hyvin - ja mieluiten hyvässä seurassa.

En ole muuttoni jälkeen tavannut ketään, kuka laihduttaisi. Tai karppaisi. Olisi ylipäätään jonkinlaisella ruokavaliolla. Tai puhuisi siitä, mitä, miten paljon tai miten usein syö.

Esimerkiksi kouluni lounasruokalassa on tarjolla aina lähemmäs kymmenen kasvislisukevaihtoehtoa. Voin valita höyrytetyistä pavuista, grillatuista tomaateista, sekavihanneksista, ratatouillesta, pinaatista... Silti en ole nähnyt kenenkään välttelevän hiilihydraatteja. Perunoita ja pastaa syödään silloin, kun ne kuuluvat ateriaan.

Vaikka juuston käyttöni lisääntynyt muuton jälkeen ja leipä vaihtunut vaaleaan, olen jopa pudottanut pari kiloa muuton jälkeen.

Nyt täytyy mennä, hollandaise-kastike odottaa. Parsa-aika, tiedättehän.

Haluaisin leivälle mautonta juustoa

Kevätfiilistelyäni kommentoinut suomalainen hehkutti Suomen kevään menossa olevaa vaihetta ja toivoi, ettei herättänyt herkistelyllään koti-ikävääni. Ei huolta, en kaipaa keväthangille, vaikka Suomen kevätvalo onkin hyvänä iltapäivänä ainutlaatuinen. Olen siinä mielessä onnekas maahanmuuttaja, että sopeudun uuteen ilmastoon heti lentokoneesta laskeutuessani, enkä sen koommin osaa ymmärtää, että muualla voi olla erilainen sää. (Mikä tekee kotiinpaluista joskus hieman rankkoja, mutta nythän olen kotona.)

Jotain silti kaipaan. Kuten pehmeää, kuitupitoista leipää. Ruisleipää on suhteellisen helppo salakuljettaa tullin ohi käsimatkatavaroissa, tunkea pakastimeen ja sulattaa aamiaiseksi, mutta jos lähtsisin Vaasan Täyshyvää rahtaamaan, joutuisin jättämään kaikki muut matkatavarat pois. Tai astetta isompi haaste: kuinka kuljetat minimissäänkin kolmen tunnin lennon mukana lakritsijäätelöä? Luulen, että helpompi duuni olisi perustella paikalliselle jäätelötehtaalle, miksi mustan jälkkäriherkun valmistaminen kannattaisi aloittaa täällä.

Niin epäisänmaallista kuin se onkin, kaipaan Subwayta. Ehkä on synti kaivata jenkkiherkkua, kun ympärillä ovat Euroopan parhaat leipurimaat. Samaan syssyyn voin tunnustaa, että kaipaan myös tanskalaista Glimmingen port salut -juustoa. Täkäläiset port salutit ovat aivan liian maukkaita silloin, kun haluaisi Täyshyvä-viipaleelleen mietoa arkijuustoa.

Kaipaan myös kunnollista tomaattimurskaa. Olemme Herra Täydellisen kanssa kokeilleet suunnilleen jokaisen kaupan tomaattisäilyketuotteen, ja yhä vain pastakastikkeemme ovat liian löysiä. Lisäksi tomaattipalat ja neste ovat kumman irrallaan toisistaan, eivät sellaista tasaisista murskaa kuin vaikka Pirkan tuotteissa. Maustettua tomaattimurskaa olen jo lakannut kaipaamasta - kun nyt saisi edes maustamatonta.

Lisäksi kaipaan etnisiä keittiöitä. Luin Me Naisista (yksi niistä harvoista lehdistä, joita entisenä aikakauslehtiaddiktina viitsin oikein tilata), että etiopialainen keittiö on nyt muodissa, ja että sitä saa ihan valmisruokana ruokakaupoista. Aloin muistella, miten helppo Suomessa on tekaista vaikka thaikkuruokaa. Tänne mitkään trendit eivät tule nopeasti, suurin osa ei koskaan. Sushiravintoloita on suhteellisen paljon, mutta jos tahtoo mausteiden broilericurryn, ei siihen hätään täydellisinkään sateenkaarirulla auta.

Härkä omalta puolen rajaa

Suomessa pidin itsestään selvänä sitä, että suomalainen ruoka on jotenkin parempaa kuin ulkomaalainen. Puhtaampaa, ravintosisällöltään monipuolisempaa, ehkä kalliimpaa mutta takuulla maukkaampaa. En sen kummemmin miettinyt, miksi näin olisi - kaikkihan sen tiesivät.

Sveitsissä on luonnollisesti sama juttu: kotimaisuutta arvostetaan. Lähiruokaa saa paljon ihan marketeistakin, ja erityisesti maitotuotteissa, kuiten jogurtti- ja juustopurkeissa on aivan tavallista ilmoittaa, millä alueella maidon utareistaan pusertanut lehmä on laiduntanut. Kun valitsen koulussa lounaaksi jauhelihapihvin, kokki vielä usein tilausvaiheessa vahvistaa, että liha on muuten sveitsiläistä.

Kun ajan kymmenen minuutin matkan Ranskan puolelle ruokakauppaan, meno muuttuu. Nyt pakkauksissa lukeekin isoissa punaisissa tarroissa, että liha on varmasti ranskalaista. (Ei sillä, että minä sitä halvempaa ranskalaista lihaa juuri koskaan ostaisin, minähän noudatan kirjaimellisesti tullimääräyksiä, jotka rajoittavat lihan tuontia Ranskasta. Ihan vain uteliaisuuttani pakkauksia tutkin, ja kielitaitoa parantaakseni.)

Kotimaisuus kunniaan - mutta missä on kotimaisuuden arvo, jos ulkomainenkin liha on laiduntanut vain kymmenen kilometrin päässä? Onko ruoho rajan takana vähemmän vihreää?

Eräänä päivänä kalatiskillä valikoin illallistarpeita, ja koska en kalannimiä niin ranskaksi tunne, valitsin "jotain vaaleaa kalaa", jonka myyjä kertoi saapuneen myyntiin samana aamuna. Kalan kyltissä luki peché du Lac Léman, kalastettu Genevejärvestä.

Kotona kurkkasin sanakirjasta, mitä tulikaan ostettua, ja illallisvieraana ollut ystäväni syötti tuloksen uteliaana Wikipediaan. Flétan osoittautui ruijanpallakseksi, pohjoisen Atlantin uimariksi. Joku maantiedon asiantuntija voinee selvittää minulle, mitä reittiä se on Genevejärveen uinut.