Expat blues

On ollut jotenkin tahmea viikko: työnhaku tökkii, räntää tulee vaakasuoraan eikä talvi tunnu loppuvan koskaan.

Viime päivinä ovat liikuttaneet seuraavat hetket:

Ystävän ilmoitus yhteenmuutosta poikaystävän kanssa. Miten kiva tätäkin myllerrystä olisi käydä läpi yhdessä viinilasillisen ääressä, olla mukana muutoksessa muutenkin kuin chatti-ikkunan kautta.

Helmikuun juhlapyhät. Runebergintottu! Laskiaispulla! Haluan puolustaa lounaskeskusteluissa hillotäytteen yksinvaltaa ja ajaa iltapäiväkahvilla mantelimassan käyttökieltoa.

Skype-puhelu äidin kanssa. Kun ei hän tänä vuonna aio tulla kylään. Eikä isä vaivaudu edes sinne Skypeen.

Fazerin punaisen loppuminen. Kauan joulusuklaat kestivätkin.

Siskonpojan lelun osan löytyminen silmälasikotelosta. Ilmeisesti poika oli piilottanut aarteensa kummitädin silmälasikoteen edellisellä Suomen-reissulla. Onneksi niin siskolla kuin pojallakin on sentään Geneven-lennot varattuna, mutta kauhean pitkä aika kyläilyyn vielä on.

Sitten on niitä toisenkinlaisia välähdyksiä:

Kun aurinko paistaa ja sulattaa juuri sataneet lumisentit ja tuntuu aivan maaliskuulta.

Kun vaa'alla eivät näy hotkitut laskiaishillot vaan peilistä kurkistavat laskettelijan reidet ja liukastelemattoman talvilenkkeilijän pohkeet (juusto ei lihota, mutta siitä tuonnempana lisää).

Kun moottoritiellä saa nauraa kanssa-autoilijoille, jotka täysin normaalin lumikuuron aikanakin alentavat nopeuden kahdeksaankymppiin ja vääntävät sumuvalot päälle.

Kun pilvet väistyvät ja kahden sekunnin ajan näen jälleen Mont Blancin.

Kuva syyskuulta - aivan näin kesäistä täällä ei sentään ole.

Kirje vuoden taa

Tänään on suuri merkkipäivä: Sveitsiin-muuttoni vuosipäivä. Onnea minä ja Sveitsi!

Jokunen viikko takaperin lukija kyseli, miltä tuntuvat suuren murroksen alun kysymykset nyt, kun elämä on asettunut aloilleen, ja lupasin palata asiaan. Vähän tämän jälkeen luin Terhin joulukirjeen, ja näiden yhdistelmästä sain idean: kelaan kulunutta vuotta kirjoittamalla kirjeen vuoden takaiselle itselleni.

Hyvä Leidi vuosimallia 2012,

Painiskelet suuren murroksen keskellä ja yrität samaan aikaan hallita sekä päänsisäistä kaaosta että muun muassa Sveitsin tullilaitoksen sisäistä kaaosta. Kun oikein kiristää ohimoita, lohduttaudu sillä, että vuoden päästä olet jo paljon selvemmillä vesillä edellisen kanssa - jälkimmäistä eivät ymmärrä kyseisen laitoksen jäsenetkään, joten tuskin sinunkaan tarvitsee. Ulkosuomalaisen olennainen taito on ymmärtää, milloin kannattaa vain alistua sille, että ympärillä vallitsee kaaos.

Jo parin ensimmäisen Sveitsin-kuukauden aikana ehdit unohtaa, mikä Skype on ja mitä sillä tehdään. Lakkaat myös ihmettelemästä sitä, ettei ranskassa oikein ole kunnollista adjektiivia sanalle halpa. Tai ehkei sitä vain käytetä Sveitsin puolella, sillä väännös "vähemmän kallis" on aivan riittävän näppärä, ja kovin lähellä totuutta.

Huhtikuussa tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että tuuli laantuu, ainakin luonnossa, mutta varmaan myös pään sisällä. Ehkä tuuli haittasi ensimmäiset kuukaudet näkökykyäsikin, sillä heräät huomaamaan mahtavat viiniviljelmät ja hedelmätarhat, joiden välissä olet talviuntasi koisinut.

Murehdit kielenosaamista nyt, sillä et ymmärrä kansanopiston bordeauxlaishepun aksenttia. Yritä kuitenkin muistaa, että tähän saakka olet puhunut ranskaa varsin haastavien keskustelukumppaneiden kanssa: pariisilaisten ja quebeciläisten. Heihin verrattuna sveitsiläiset puhuvat unelmanhitaasti ja selkeästi. Pian subjunktiivi soi korvissa, kun menet nukkumaan.

Valitettava varjopuoli on se, että unohdat muiden kielten olemassaolon ja posotat ranskaa aivan kaikille. Toisaalta huomaat, että saksankielisessä Sveitsissäkin ranskan kattavuus on vallan hyvä, vaikka sinun on annettu toisin ymmärtää. Ei muuten kannata tuhlata energiaa siihen, että yrität vaalia yleisranskaa ja kartella sveitsiläisiä ilmaisuja. Ei niitä voi välttää, ja sitten pariisilaiset katsovat pitkään ja kysyvät, että oletteko te belgialaisia.

Autolla-ajokin alkaa jossain vaiheessa sujua ja opit aikanaan olemaan pitämättä turhia turvavälejä. Kaksi asiaa autoilukulttuurissa ei vielä vuodenkaan jälkeen suju, eikä ehkä koskaan: sitä äänitorvea voi ja kuuluu käyttää, jos joku muu törppöilee, ja liikenneympyrässä noin niin kuin pitäisi vilkuttaa sisään mennessä vasemmalle. Kai. Onneksi osaat ranskalaistyyppisen käsien ja pään heiluttelun kuin luonnostaan, se vähän kompensoi muita puutteita.

Pahimmat pelkosi tällä hetkellä ovat, että et löydä työtä etkä saa ystäviä. Ne ovatkin isoja asioita, eivätkä tapahdu itsestään. Yksi tulevan vuoden suurimmista oivalluksistasi tuleekin olemaan se, että kun pahimmat pelot toteutuvat, eivät ne olekaan niin pahoja. Työttömänä opettelet kokkaamaan ja valokuvaamaan. Et ole yhtään maaseutu- etkä ulkoilmaihminen, mutta niin vain alkavat lehmälaitumet ja alppi-ilma kiinnostaa. Kuulostaa kliseeltä, ja onkin, mutta mukavuusalueelta poistuminen laajentaa.

Entäs se parisuhde sitten, taitaa sekin hieman jännittää? Muutos etäsuhteesta yhteisasumiseen on iso askel kerralla harpattavaksi. En kiellä, enkä suorilta suosittele muille. Se nyt vain on tehtävä, ja kyllä se elämä siitä tasaantuu. Älä säikähdä niitä ensimmäisiä "kuka imuroi" ja "kuka maksaa" -riitoja, koska ne jatkuvat tasaisin väliajoin aika samanlaisina, ehkä ikuisesti. Sukulaisista sen sijaan ei tarvitse riidellä, koska kahdentuhannen kilometrin välimatka suojaa aika kivasti.

Kaikenkaikkiaan edessäsi on hieno vuosi, hieno muutos ja valtavasti uutta opittavaa. Saat kokea myös seuraavat pienoisihmeet: Hihkut riemusta, kun moottoritiellä nopeus nousee viiteenkymppiin. Pidät untuvatakkia +12 asteessa. Heräät huomaamaan, ettet ole ajatellut irtokarkkeja ehkä kuukausiin. Suunnistat maitohyllyllä oikean ranskankerman luo empimättä. Menet lentokentälle, eikä ketään itketä ja sureta.

Lentokentistä puheenollen, kannattaisi varmaan jo lähteä, ettet myöhästy. George odottaa toisessa päässä!

Suurella elämänviiisaudella ja huikealla vuoden kokemuksella,

Leidi 2013

Kotona on aikaa...

...askarrella perunagnoccheja...

 ...ihmetellä avokadopastakohua...

 ...suunnitella seuraavan viikon ruokalistaa...

 ...kuivata yrttejä...

...juoda kahvia...

...kuvailla kuolevia kukkia...

Ja kaiken tämän jälkeenkin on vielä ruuuunsaaaasti aikaa ajatella.

Esimerkiksi sitä aikakauslehden haastattelua, jonka lähdettä en muista, mutta jossa kotiäiti sanoi, että kotona lasten kanssa ollessaan on mahdotonta säilyttää itsestään kuva rationaalisena, itsensä hillitsevänä aikuisena. Töissä se on hänen mukaansa paljon helpompaa.

Samaa pätee myös kotona oloon ilman lapsia. Töissä ollessani ainakin uskottelin itselleni, että olen aikaansaava, tehokas ja kompromissitaitoinen. Ajoittaiset kiukunpuuskat ja muut huonot hetket saattoi piilottaa stressi-tekosyyn taakse.

Kun itsensä kanssa viettää paljon aikaa kaksin, näkee paremmin myös sen toisen puolen. Että on kateellinen ("Miksi en saa, vaikka naapurillakin on"), kärsimätön ("Varataan se lomamatka nyt eikä ensi viikolla, kun saat vapaapäivät varmistettua") tai ripustautuva ("Olisit nyt mun kanssa, kun olit eilenkin ylitöissä / firman dinnerillä / kuntosalilla / you name it"). Kun on katsonut kolme tuntia putkeen telkkaria netistä, voi myös pyyhkiä mielestään käsityksen itsestään tehokkaana ihmisenä.


Itsensä kohtaamiselta työelämä ainakin ajoittain suojaa.

Oivalsin muuten (vasta) jokunen aikayksikkö sitten, miten ratkaisen muinaisen kotihenkilö-kriisini. Ranskaksi sanotaan femme au foyer, ja sana femme tarkoittaa kätevästi sekä naista että vaimoa. Foyer taas viittaa takkaan, tulisijaan tai pesään. Alan siis tästä eteenpäin kutsua itseäni (todennäköisesti vain sisäisessä kirjeenvaihdossa itseni kanssa) tulisijanaiseksi.

Hihkun innosta

Jei, sain Pinon päällimmäinen blogin Sannalta A Blog with Substance -tunnustuksen. Eikö olekin hieno? Kiitokset niin tunnustuksesta kuin hienosta blogistakin!

Okei, ensimmäinen sääntö noudatettu (Kiitä tunnustuksen antajaa). Toiseksi pitäisi kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni.

1. Olen laiska mutta ripeä, ja jälkimmäisellä pystyn aika hyvin peittämään ensimmäisen. Haaveilen salaa sellaisesta työaikakäytännöstä, jossa oltaisiin töissä kymmenen päivää putkeen ja sitten neljä vapaalla. Normaalilla työviikolla kun pääsen vauhtiin vasta torstain tienoilla, ja sitten pitääkin jo alkaa jarrutella, että jaksaa viikonloppuna nauttia elämästä.

2. Kärsin edelleen teini-iän olen maailman napa -syndroomasta ja siksi häpeän vähän jokaista blogipostaustani ja melkein aina julkaisun jälkeen meinaan vetää tekstin takaisin. Mitähän ihmiset ajattelevat? Mitä jos joku suuttuu ja kommentoi? Mitä jos kukaan ei kommentoi? En kuitenkaan ikinä ole poistanut tekstejä jälkikäteen mutta lupaan aina itselleni kirjoittaa seuraavalla kerralla paremmin - enkä kuitenkaan kirjoita.

3. Kirjoitusvirheitä sen sijaan poistelen tiheästi, sillä olen nopea kirjoittaja mutta laiska oikolukija (ks. kohta 1).

4. Olen asunut Sveitsissä kymmenen kuukautta ja vasta tässä kuussa olen lakannut jännittämästä ranskan puhumista vieraiden kanssa. Mikä ilon päivä: enää ei tarvitse neuvotella itsensä kanssa, viitsiikö mennä postiin kyselemään ensimmäisen ja toisen luokan postilähetysten eroista.

5. Olen myös oppinut luettelemaan puhelinnumeroni sujuvasti sekä sveitsin- että ranskanranskaksi. Englanniksi se sen sijaan ei suju, vaan suusta tulee "eeh, zero eight, no, wait, seven eight.... eeh... six?"

6. Teini-ikäisenä (maailman napa -syndoorman kourissa) haaveilin ulkomaantoimittajan urasta ja arvelin päätyväni hommiin Pariisiin. Nykyään kyselen itseltäni, olenko juuri nyt kenties lähimpänä tuota haavetta ja olisiko aika tehdä asialle jotain. Sitten iskee yleensä kohdassa 2 kuvattu itsekritiikki.

7. Sorrun säännöllisesti klikkaamaan iltapäivälehtien otsikkolinkkejä ja aina jutun nähdessäni petyn siihen, että menin lankaan ja klikkasin. Enkä tarvitse edes "katso kuvat" -tyyppistä houkuttelua, olen niin helppo.

8. Hihkun riemusta aina saadessani blogitunnustuksen. (Minut on nähty! Olen olemassa! Kävijätilastot eivät olekaan vain ohikulkuliikennettä!) Pidän haasteiden vaikeimpana osana sen päättämistä, mitä blogeja linkittäisin.


Siispä lintsaan viimeisestä ohjeesta hiukkasen ja linkitän kahdeksan blogin sijaan neljä:

Tunnustus lähtee seuraaville blogeille:  Helvetianmoista elämää, Destination unknown, Mukillinen mustaa teetä, matkoja ja muistikirjan sivuja ja Visuaalisesti vaativa.

Lopuksi vielä säännöt selkokielisesti:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi.
3. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle ja kerro heille tunnustuksesta.

Viimeinen ilta

Olen reissun aikana kuullut, miten kummipoikani sanoo ensimmäisen kerran "kiva", "äkkiä" tai "hankala" ja yrittää laittaa Sveitsin konsonantteja oikeaan järjestykseen. Tänään istuimme pitkän pätkän sohvalla ihmettelemässä järjestelmäkameran säätöjä ja lukemassa Pupen seikkailuista.

Tällaisten päivien jälkeen on aina hiukan hankalaa uskotella itselleen, että kyllä se oma elämä Suomessa odottaa ulkosuomalaisvuodet, jos siihen joskus haluaa palata. Ei se odota, se jatkaa koko ajan matkaansa eteenpäin ja muuttuu mokoma mennessään. Aikuisista ja ystävistä sitä ei huomaa, lapsista lahjomattomasti.

Täällä siis haikeissa lähdöntunnelmissa, ja toisaalta kotiinpaluuta odottaen. Kieltä ja ilmastoa on jo ikävä.

Asennevammainen täällä hei

Voi kamala, mistä kaikesta sitä itsensä yllättää!

Hyppäsin eilen lentoasemalla taksiin ja lähdimme suunnistamaan ystäväni asunnolle, avaimet piti poimia hänen ystävänsä asunnolta matkalta. Molemmat kerrostaloyhtiöt olivat noin taksiautoilijan kannalta hankalia, sillä rappuja oli paljon ja viitoitukset heikohkoja.

Siinä sitten tilataksin takapenkillä (miksi sellainen muuten osuu kohdalle aina, kun on matkassa yksin?) päähäni pälkähti, että miksi, voi miksi minulle piti juuri tänä iltana sattua kuljettaja, joka ei puhu kunnolla suomea. Itsesäälisenä märehdin, että oikean rapun etsintä kaatosateessa vieraalla asuinalueella olisi ollut hankalaa muutenkin.

Auts. Hiukan ilkeä ja kohtuuton ajatus keneltä tahansa, mutta ennen kaikkea joltakulta, joka keikkuu maailmalla puolikielisenä itsekin ja möksähtää, jos joku vastaa ranskan sijasta englanniksi.

Okei, olin väsynyt, lento oli ollut myöhässä ja ballerinat pilaantuneet vesisateesta, mutta silti: auts. Mikä asenne! Ei, en ole siitä erityisen ylpeä.

Naistenlehdet eivät opetakaan kaikkea

Vietän varmaan liikaa aikaa kotona yksikseni, sillä ehdin käydä kaikenlaisia jänniä ajatuksenvaihtoja itseni kanssa. Pääasiassa perustelen itselleni, miksi sitä sun tätä työpaikkaa ei kannata hakea, koska joko se on liian vaikea tai liian helppo, liian täysipäiväinen tai liian osapäiväinen, vaatii liikaa matkustamista ei sitten ei ollenkaan.

Siis vakuutan itselleni, miksi ennemmin kannattaa jämähtää paikoilleen kuin yrittää yhtään mitään. Pelkään.

Minä kun luulin käyneeni tämän pelkokierteen läpi jo ennen Suomesta lähtöä! Pelotti jättää vakituinen työpaikka, ainoaksi oikeaksi luulemani urapolku, tutut käyttöjärjestelmät ja rakkaat kollegat ja lähteä metsästämään jotain, mistä ei ole takuita, mutta mikä voisi olla enemmän minun juttuni.

Kaiken piti olla mahdollista, mutta nyt kun selaan tuhansia avoimien työpaikkojen ilmoituksia, etsin kuin automaattiohjauksella sellaisia, joihin entinen kokemukseni riittäisi. Niin vähän mukavuusalueeni ulkopuolella kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Vaikka minun pitäisi etsiä keinoja toteuttaa niitä unelmia, joiden perässä lähdin!

Naistenlehtiaddiktina olen lukenut niin monta rohkeaa elämänmuutosjuttua, että opintoviikoiksi muutettuna saisin kasaan vähintään maisterintutkinnon. Tarinat loppuvat kuitenkin lähes aina siihen hetkeen, kun on tehty lähtöpäätös, ostettu se yhdensuuntainen lentolippu ja mahdutettu omaisuus pahvilaatikoihin. En muista lukeneeni ohjeita elämään ensiaskeleen jälkeen. Kuinka uskaltaa ottaa seuraava askel? Kuinka rakentaa se omannäköisensä elämä, riittävän erilainen ja olla vajoamatta uudelleen vanhoihin kuvioihin? Entä jos pyllähtääkin pyrstölleen?

Mitä työhön tulee, olen jo jättänyt kaiken. Minulla ei ole työtä, joten tämänhän pitäisi olla mitä parhain paikka lähteä tavoittelemaan uusia unelmia: mikä tahansa muutos on parempaan päin eikä menetettävää juuri ole.

Miksi putoaminen pelottaa, vaikka olen jo pohjalla?

Vääristymiä

Olen kilahdellut (mielessäni) muutaman kerran viime päivinä suomalaisten aikakauslehtien uusimmalle muoti-ilmaisulle "kahdeksasta neljään -arki". Mitä ihmettä se on, ja kuka sellaista elää?

Oli nimitys mikä oli, kyseessä lienee arjen rutinoitunut töihin-kauppaan-kotiin -kolmio. Kun kolmio ratkeaa, niin kuin vaikka nyt työn jättämisen vuoksi, krrhm, syntyy arkeen kummallisia vääristymiä.

1. Rahan arvo

Vaikka kärsin jo aiemmin ajoittaisista impulssikontrollin häiriöistä, erityisesti lentolippujen suhteen, olen sen verran harkitseva kuluttaja, että pystyn maksamaan asuntolainan ajallaan ja käyttämään luottokorttia vain oikeasti tarvittaessa. (Siis silloin kun tilaan lentolippuja.) Silloin, kun vielä sain palkkaa, en odotellut palkkapäivää viimeiset sentit käsissä ja pysyin shoppaillessani Aleksanterinkadun sillä puolella, jossa on Aleksi 13 sen sijaan, että olisin kirmannut kadun yli Kämp Galleriaan

Sitä voisi ajatella, että työttömyys tekisi ihmisestä hintatietoisen ja vielä harkitsevamman kuluttajan, mutta ei, siinä käykin päinvastoin! Kun rahaa ei ansaitse itse, se menettää arvonsa. Sitä vain alkaa ajatella, että "minä haluan", "minun täytyy saada" ja pahimpana kaikista "kun muutkin saavat". Siis aivan kuin paluu teini-ikään: "Mun on saatava, kun luokkakaveritkin saa!"

Viikkorahasta jää sentään usein säästöön.

2. Parisuhteen painoarvo

On päiviä, jolloin Herra Täydellinen on ainoa sosiaalinen kontaktini, ja varmaan vähän parisuhdeavuttomampikin tajuaa, että se asettaa suhteelle aikamoiset paineet. Lisäksi olen alkanut suunnitella (vähäistä) ajankäyttöäni niin, etten kuvittelekaan meneväni minnekään iltaisin tai viikonloppuisin, sillä ne ovat muutenkin ainoita aikoja, jolloin kotona ei tarvitse olla yksin. Sama koskee arkipyhiä ja pitkiä viikonloppuja.

Tosin suurin osa ystävistäni toimii samoin, joten kenenpä kanssa iltaisin ja viikonloppuisin hengailisinkaan.

3. Ajan kuluttaminen

Olen alkanut tuhlailla aikaa samalla tavalla kuin rahaa. Jos päivässä on yksi meno, se on paljon. Kaksi on liikaa. Kolme menoa viikossa aiheuttaa ongelmia ja saa harkitsemaan kalenterin käyttöönpalauttamista. Täyspitkä Hollywood-pätkä on vain yksi hujaus, ja tv-sarjoja ei kannata katsoakaan, jos varastossa ei ole vähintään paria kolmea jaksoa.

Vaikka kahdeksasta neljään -arjesta puhutaan usein kaavamaisena ja tylsänä, se alkaa tässä kontekstissa vaikuttaa lähes hohdokkaalta. Vääristymä sekin.

Ennen oli toisin

Ennen minä olin mielenkiintoisempi ihminen.

Tajusin sen tänään. Olimme juuri tulossa kaupasta ja selasin kuittiläjää, jonka kassaneiti oli tuupannut meille. Ja sanoin: "Hei, me on saatu neljän euron alennuskuponki!" (Tämä ei ole yritys lokaalistaa vaan shoppaan tullisäännösten vastaisesti Ranskassa.)

Enkä ymmärtänyt sulkea suutani vielä sittenkään vaan jatkoin: "Mihin asti se on voimassa? Pitää muistaa käyttää ennen vanhenemista. Ettei käy niin kuin edelliselle alekupongille." (Joka kuoli vanhuuteen lompakkoni kuittiosastolla, ennen kuin ymmärsin antaa sen elämälle tarkoituksen.)

En siis vain ole mukana kauppaketjun uskollisuusohjelmassa vaan kannan huolta kuponkien käyttöiästä.

Kotona ostoksia katumaasturin takaluukusta lapatessa tuskailin pakastekassin kanssa. Enkä vain tuskaillut vaan tuumailin, että "Meidän pitäisi hankkia kunnollinen pakastekassi, sellainen jossa on vetoketju."

Toivon todella, ettei tämä ole harhaa, vaan että joskus, aiemmassa elämässäni, oikeasti olin mielenkiintoisempi ihminen. Onhan minulla täytynyt joskus olla sanottavaa muustakin kuin alennuskuponkien voimassaolopäivistä ja pakastekassien kiinnitysmekanismeista?

Valitusta yltäkylläisyydestä

Asiat eivät ilmeisesti koskaan ole riittävän hyvin. Olen seuraillut netti-tv:n kautta Subin Iholla-sarjaa, josta eräs nettikeskustelija kommentoi, että on se kumma, kun on omakotitalot ja kaikki, ja sitten nainen vain valittaa, että on väärin joutua pesemään pyykkiä.

Se kolahti. Siitähän minäkin valitan. Että paitojen silittäminen on niin rankkaa. Että en voi laittaa ruokaa, kun olen flunssassa. Mikä pakko minun on aina käydä kaupassa? Kurssikavereiden kanssa urputamme siitä, miten toimettomuus rassaa, vaikka moni uraa tekevä ystäväni vaihtaisi ainakin omien sanojensa mukaan oman putkensa milloin tahansa minun näköalattomuuteeni.

Minusta se, että kaiken tämän laiskanpulskean yltäkylläisyyden keskellä valitamme, ei kerro siitä, että mikään ei riittäisi. Arvostan kyllä tätä elintasoa, mahdollisuutta nähdä uutta, ja uhraan siitä hinnasta kaiken sen, mitä jätin Suomeen.

Valitus kertoo minusta siitä, miten vaikeaa on tehdä itsensä onnelliseksi. Ehkä sitä ei huomaa puutteen keskellä. Täällä yltäkylläisyydessä huomaa kyllä, että lopulta itsensä kanssa joutuu olemaan aina. Että itseään ei pääse pakoon. Valitus ei johdu siitä, etteikö tämä elintaso riittäisi, vaan että tästä elintasosta huolimatta olemme samojen ongelmien äärellä. Näillä asioilla on hyvin vähän tekemistä keskenään.

Täällä huomaa myös sen, että vaikka on saanut paljon, on yläpuolella vielä enemmän niitä, jotka ovat saaneet paljon enemmän. Eivätkä he todellakaan ole sen onnellisempia. Olen näiden kuukausien aikana tullut hyvin varovaiseksi arvioimaan toisten elämää sen perusteella, mitä heillä on - tai mitä he muille näyttävät.

Huomio tekee nöyräksi. Ehkä ainoa ero aiempaan valittamiseen on se, että tämän jälkeen ei enää tarvitse haaveilla "mitä jos saisin" tai "sitten kun minulla on". Olen saanut ja minulla on. Nyt on aika tehdä siitä jotain.