Digipaperi latautuu hitaasti

Valittelin keväällä Marie Clairen tilaamisen byrokraattisuutta ja elättelin samalla kuvitelmaa siitä, että Suomessa tämä(kin) olisi niin helppoa, näppärää ja taatusti tietoteknisesti mahdollistettua. Että sen kun vain menisin nettiin, täyttäisin lomakkeen ja lehti materiaalistuisi pöydälleni sillä aikaa, kun keittäisin kupin kahvia.

Yritys ostaa Hesarin digilehti iPadille muutti idealisoimaani käsitystä netti-Suomesta. Olimme jotenkin pöhlöinä kuvitelleet, että ainoa askel prosessissa on, että me vain päätämme haluta digilehden ja sitten tilaamme sen. Hintakin vaikutti kohtuulliselta, alle kolmekymppiä kahdelta kuukaudelta: sinä aikana varmasti huomaisimme, tuleeko lehteä luettua, järkeilin.

Ensin kävi ilmi, että hinta koskee vain "kotimaan tilauksia". Sitten selkeni, että digilehti puuttuu "ulkomaan tilausvalikoimasta", kuulemma näin ainakin "toistaiseksi". Jaa että kuinka? Onkohan siellä lehtitornissa käynyt kenelläkään mielessä että se on digilehti ihan nimenomaan sen takia, että sen voisi tilata minne vain? Ja että varsinkin ulkomailla asuville se olisi ihan kauhean kätevä, koska laadukkainkaan päivälehti ei tunnu enää traditionaalisimmastakaan lukijasta kovin päiväkohtaiselta tai laadukkaalta, kun se saapuu tänne Euroopan sydämeen pari päivää ilmestymisensä jälkeen.

Olimme reippaita ja tiedonnälkäisiä, joten yritimme seuraavaksi Aamulehden tilausta. Siellä tilaajia ei heti ensimmäisellä sivulla kategorisoitu kotimaisiin ja ulkomaisiin, mutta homma tyssäsi osoitesivulle, jonne ulkomaanpostinumero ei kelvannut. Jos ongelman olisi kiertänyt kirjaamalla kenttään, no vaikka vanhempiensa osoitteen, vaati järjestelmä vielä suomalaista puhelinliittymää.

Meille olisi riittänyt sellainen kenttä, johon saa naputella luottokortin numeron.