Lausannen Collection de l'art brut, sanakirjakäännettynä "jalostamattoman taiteen kokoelma" on kerännyt näyttelynsä taiteilijoilta, jotka ovat kärsineet mielenterveysongelmista ja usein olleet laitoshoidossakin. Tarkoitus on nostaa esille marginaalissa eläneiden taiteilijoiden teoksia ja siten monipuolistaa taidetarjontaa.
Museon ulko-oveen kirjatussa sitaatissa todetaan, että taide pakenee määritelmiä ja häipyy paikalta siinä vaiheessa, kun sitä kutsutaan taiteeksi. Olo oli siis jokseenkin paradoksinen jo eteisessä.
Tällä hetkellä esillä on pysyvän kokoelman lisäksi Aloïse. Le ricochet solaire -näyttely, joka esittelee Aloïse-nimisen sveitsiläistaiteilijan tuotantoa. Hänen taiteilijanlahjansa havaitsi näyttelyesitteen mukaan hänen lääkärinsä, joka tunsi myös ranskalaistaiteilija Jean Dubuffet'n, l'art brut -ajatuksen isän. Lausannen kokoelmakin on saanut alkunsa 1970-luvulla Dubuffet'n lahjoituksesta.
Nämä hämmentyneet ajatukset kirjasin ylös kotiin tultuani:
1. Osa näyttelyn teoksista ei eroa mielestäni nykytaiteen museoiden valikoimasta muuten kuin että tekijäesittelyyn on kirjattu, missä laitoksessa taiteilija on saanut hoitoa ja millä diagnoosilla.
2. Jotkin teokset taas, kuten alla oleva työ, toivat mieleen lähinnä lapsuuden piirustukset ja saivat miettimään a) Miten määritellään taide ja kuka sen määrittelee (paitsi museon tai taidekeskuksen asiantuntija näyttelyä rakentaessaan) ja b) Eikö taiteessa pitäisikin olla kyse lapsellisen ilon säilyttämisestä, uuden löytämisestä?
 |
| Kuva: Collection de l'art brut, Lausanne. |
4. Ja eikö taiteen luomiseen yleensäkin sisälly luomisen tuska, ihan ilman diagnoosiakin?
Ainakin näyttely herätti ajattelemaan, niin kuin taiteen mielestäni kuuluukin.
Collection de l'art brut, Avenue des Bergières, Lausanne.
Aloïse. Le ricochet solaire -näyttely 26.8. saakka.
Pääsymaksu 10 e, opiskelijat ja ryhmät 5 e. Hintaan sisältyy myös pääsymaksu saman taiteilijan töistä koottuun toiseen näyttelyyn kantonin taidemuseossa (Musée cantonal de beaux-arts).
Mä jotenkin tykkäsin tuosta lapsenomaisesta jutusta. Vähän kuin peruskoululainen olisi nähnyt Chagallin töitä ja innoittunut siitä.
VastaaPoistaTuo on ihan totta, että mielenterveyspotilaiden oma museo kyllä marginaalistaa heitä entisestään, vaikka ajatus taustalla onkin varmaan ollut ihan kaunis. Ja aika erikoinen muutenkin ajatuksena, kun aika suuri osa ns. taideneroista tuntuu muutenkin jonkinlaisen diagnoosin saaneen.
Kuvataide on myös yleisesti käytetty terapiamuoto. Perusidea on hyvä, että näille taiteilijoille on omistettu oma museo. Mielestäni tekijäesittelystä olisi voinut jättää pois, missä laitoksessa ja millä diagnoosilla taiteilijaa on hoidettu. Se ei ole oleellista. Taide puhuu puolestaan, herättää tunteita ja/tai ajatuksia katsojassa, tai jopa on herättämättä.
VastaaPoistaNimenomaan tuo diagnoosien esittely teosten yhteydessä jakaa mielipiteitä täälläkin. Toisaalta se leimaa, toisaalta taas muistuttaa, että taiteeseen liittyy myös tuskaa ja kärsimystä. Joka tapauksessa hyvä lisä museomaailmaan, sanoisin.
VastaaPoista