Tähtiä tähtien alla

Kehtaankohan tunnustaa? Vai esittäisinkö fiksumpaa kuin olenkaan?

Ollaan nyt sitten rehellistä: Näin eilen ensimmäistä kertaa Intouchables-elokuvan, jonka ainakin koko ranskankielinen maailma tuntuu nähneen ennen minua. Miljöö oli harvinaisen herkullinen, sillä elokuva esitettiin ulkoilmaelokuvafestivaaleilla.

Katsomossa varailtiin paikkoja jo tunti ennen esitystä. Hiukan pelkäsin samaa efektiä kuin etelänhotellien uima-altailla, joissa pyyhkeillä varatut paikat häipyvät hyvin nopeasti, mutta täällä ollaan, ah, niin sivistyneitä, että neulepusero riittää hyvin paikan merkkariksi.

Niinpä suurin osa festariväestä nautti odotusajasta baarin puolella lyhythihaisissa, ja mikäs tässä miljöössä oli odotellessa! Festareilla on jopa virallinen viiniyhteistyökumppani, kuinkas muutenkaan.

Ainoa hiukan häiritsevä asia mielestäni oli väliaika, jota ei varsinaisesti vajaan kahden tunnin elokuvaan olisi tarvinnut. Ehkä viiniyhteistyökumppani vaati?

Itse elokuva oli koskettava, hauskakin, mutta ei minusta ihan sellaisella kurkku suorana -tavalla, jolla suurin osa yleisöstä tuntui sen ottavan. Voinen siis samaan rehellisyyssyssyyn tunnustaa, etten taida oikein ymmärtää ranskalaisten huumoria. Monessa kohdassa nauratti, mutta samalla hieman itketti ja tuntui vielä päälle siltä, että tälle ei oikeastaan pitäisi nauraa. Siinäpä elokuvan voima taitaa ollakin.

Suosittelen lämpimästi kaikille, sekä elokuvaa että ulkoilmaleffafestaria. Kaipaan Rakkautta & anarkiaa hieman vähemmän, kun voin leffan rivien välistä tuijotella Otavaa ja Geneveen laskeutuvia iltakoneita.