Bonjour!

Ohitin aamulenkillä koululaisryhmän. Tervehdin ohi hölkätessäni opettajaa, joka patisti laumaansa: Sanokaa päivää! "Päivää-vää-vää-vää", kaikui parikymmenpäisen huomioliivilauman suunnalta. Söpöä.

En tokikaan tuntenut opettajaa. Täällä vain kuuluu tervehtiä vähän kaikkia, muttei tietenkään aivan. Mihin raja kuuluu vetää?

Aloitan helpoista. Oman talon asukkaita ja rapussa, pihassa ja autohallissa kulkevia kuuluu tervehtiä aina. Hississä kahteen kertaan, kun ensin sanotaan päivää ja kohta hei vaan ja mukavaa illanjatkoa. Kerrosnaapureilta olisi kohteliasta kysyä kuulumisetkin, mutten aina saa sitä itsestäni irti.

Ulkoillessa vastaantulijoita tulee tervehtiä. Juostessa moikataan muita lenkkeilijöitä, ratsastajia ja kaikkia muitakin vähänkään urheilullisen näköisiä. Siinä vertyvät erakonkin äänihuulet, kun aamulenkin aikana kertyy parikymmentä bonjouria.

Rinteessä ei toki tarvitse kailottaa, mutta siellä harvemmin kukaan tuleekaan varsinaisesti vastaan. Pyöräilijät ovat tässä suhteessa jonkinlainen harmaa vyöhyke, sillä varsinkaan saumattomissa ja sisältäpäin pehmustetuissa trikoissa pujottelevat kuskit saattavat katsoa, ettei sunnuntai-sähköpyräilijöiden moikkailu kuulu heidän vastuualueelleen.

Myös postikuskeja ja muita uniformupukuisia voi tervehtiä aina. Omalle postinkantajalle on kohteliasta huikata myös hyvänpäiväntoivotukset, vaikka vuorovaikutustilanne kestäisikin noin viisi sekuntia.

Keskustoissa ei tarvitse kajautella bonjouria, paitsi pienien kylien keskustassa yleensä kyllä. Samoin maalaisteillä ja pienillä peltoteillä. Ja aina, jos vastaantulija moikkaa myös.

Olenkin ottanut ohjenuoraksi tervehtiä mieluummin liian usein kuin liian harvoin. Periaatteeni on, että jos yhtään tuntuu siltä, että pitäisikö, yleensä pitää. Lisäksi lokaalit ovat sen verran kohteliaita, että tervehtivät aika lailla automaattisesti takaisin - ja hyvällä tsäkällä luulevat, että kyseessä oli heidän mokansa.