Päivän saalis: 7 kilometriä

Päästiinhän täälläkin laskiaispulkkamäkeen! Alkuviikon tuprutti lunta kuin lumetuskoneesta, mutta tälle päivälle säätiedotus lupasi vuorille aurinkoa, ja Les Diablerets'kin avasi kelkkamäkensä lumitauon jäljiltä.

Kelkkailu on ehdottomasti yksi parhaista alppilajeista, ja se sopii vaikka luminoviisille. Sitä ei voi kehua liikaa - mutta sen tenhoa tuntuu joskus kokemattoman olevan vaikea ymmärtää. Sanon siis vain: kokeilkaa.

Bussipysäkki saattoi olla väliaikaisesti poissa käytöstä. Ainakaan kukaan ei odotellut kyytiä!

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kelkkakeikkani, vaan olen testannut jo viime talvena La Tzoumaz'n kymmenen kilometrin kelkkamäen Verbierin kyljessä. Toki Les Diablerets'n seitsemän kilometrin liu'ut jäävät kakkoseksi jo pituudessa, mutta ennen kaikkea eroa löytyi vauhdista: La Tzoumaz'ssa alla oli oikea laskettelurinne, jossa piti jopa välillä jarrutella.

Liukuolosuhteiksi luvattiin hidasta, mutta tokihan hitaassakin vauhdissa kelkan ehtii radan kylkeen törmäyttää.

Aurinkotankkaus teki kuitenkin terää, ja maisemistaan esialppeihin kuuluva Les Diablerets saa kyllä täyden kympin. Olen kokeillut myös yökelkkailua Grindelwaldissa viime keväänä, ja tuota tuota... Jo maisemien, auringon ja kaakaotaukojen vuoksi kelkkailu kannattaa mielestäni jättää päiväsaikaan. Minulle on hiukan liian ekstreemiä laskea sysyipimeässä metsässä sveitsinsaksalaisten kanssa.

 

Kertalippu Les Diablerets'n kelkkamäkeen 14 fr. Kelkan vuokraus 12-20 fr / 3h.

Kertalippu La Tzoumaz'n kelkkamäkeen 12 fr, puolipäivälippu 18 fr ja koko päivä 27 fr. Kelkan vuokraus 15 fr / päivä ja 12 fr / iltapäivä.

Asiaa trumpetisteista kelkkamäkeen

Kun suomalaiset huutelevat pitkiä pellavia, Sveitsin katolilaiset laskeutuvat paastoon karnevaalein.

Maan isoimmat karnevaalijuhallisuudet ovat molemmat saksankielisellä alueella: Luzernissa ja Baselissa. Kummat ovat paremmat, kun molempien kannattajat ovat tietysti sitä mieltä, että ne omat? (Tämä meidän kantoni on parempi kuin teidän -ilmiö taas.)

Olen kuullut molempien kannattajia, luzernilaisen trumpetistin ja baselilaisen sellistin. Annan heidän puhua, sillä saksankielisen alueen kulttuuriperinteistä kirjoittaessani tuntuu samalta kuin jäisessä rinteessä suksilla, joiden kantteja ei ole hiottu aikoihin.

Baselilainen sellisti:

- Karnevaali on Sveitsin isoin ja perinteisin 700 vuoden historiallaan.
- Musiikkiesitykset ovat laadukkaampia kuin Luzernissa, varmasti maan hienoimpia.
- Karnevaaleihin harjoitellaan pitkään ja hartaasti, niin että kaikki varmasti menee suunnitelmien mukaan.
- Basel on kultturelli ja taiteellinen kaupunki ympäri vuoden, mutta karnevaalien aikaan tarjonta oikein tiivistyy.

Une toute jolie ville!

Kuvat uudeltavuodelta, jolloin joulukoristeet olivat vielä paikoillaan.

Eikä pönöttävää asennetta tarvitse pelätä!

Luzernilainen trumpetisti:

- Juhlinta alkaa jo aamuyöstä, ja vähät yöunet tuovat menoon oman vivahteensa. Asiaan kuuluu nukkua monta yötä putkeen huonosti ja olla väsymyshuppelissa.
- Aivan kaikki voivat osallistua: yleisö otetaan helposti ja mielellään mukaan esityksiin.
- Esityksiä on kaikkialla ja ne voivat olla mitä tahansa konserttiesityksistä katujonglööraukseen.
- Mukana on myös ruokakulttuuria.

Lurernin puinen kävelysilta on kiehtonut mimua näköjään niin yöllä kuin päivällä.

Valita ei onneksi tarvitse, sillä Luzernin bileet järjestetään ennen tuhkakeskiviikkoa, ja Baselin sen jälkeen.

Lähipiirin pikagallupin mukaan ranskankielisessä Sveitsissä karnevaalit tarkoittavat parhaimmillaan kaveripiirin naamiaisia mutta käytännössä aivan normaalia viikonloppua.

Meillä viikonloppua on vietetty sairastuvan merkeissä: en minä mutta muu. (Työttömyyden iloja: kun on entistä vähemmän ihmisten ilmoilla, säästyy paremmin kausitaudeilta.) Suunnittelenkin après-laskiaista ensi viikolle ja googlailen, missä lähistön laskettelukeskuksessa olisi pisin kelkkamäki.

Luzernin karnevaaliohjelma
Baselin karnevaalisivu

Tää on niin tätä!

Huomasin jokunen päivä sitten, että blogissani on ollut yllättävä kävijäryntäys pieni vierailijapiikki, ehkä parin tunnustuksen ansiosta. Kauhistuin. Siis enhän minä ollut kirjoittanut mitään moneen päivään! Viimeiset tekstit olivat muutenkin ihan hirveitä! Täällähän näyttääkin ihan nuhjuiselta - nyt uudet potentiaaliset lukijat säikähtävät heti kynnysmatolla!

Fiilis on sama kuin silloin, kun lähtee pyjamahousuissa hakemaan kiskalta maitoa aamiaiskaurapuuroon ja törmää eksäänsä.

Pyjamahousuahdistusta helpottaa, kun ryhtyy tekemään jotain, ihan mitä tahansa. Kiitokset Jennille Georgiaan hienosta A blog with substance -tunnustuksesta.

Jenni oli mukavasti muokannut tunnustuksen sääntöjä niin, että nyt ei jaetakaan triviatietoa bloggarista vaan kahdeksan satunnaista kuvaa.

Antaakseni teille satunnaisotannan arjestani (ja siis tämä blogihan ei millään tavalla ole sitä, krhm), valikoin lähikuvia - siis kuvia, jotka on otettu kilometrin parin säteellä kotoa.

Kuvassa kiteytyy kaksi sveitsiläisyyden peruselementtiä: Ensinnäkin kalkinpoisto on arkirutiineista tavallisempi kuin vaikka kuivausrummun nukkasihdin tyhjennys. Toiseksi juuri tällaisia puhdistusaineita ja muita vieraampia tuotteita etsiessä näpäyttää sormille se, että maan valtakieli on saksa. Aina saa nyhjystää joka purnukasta sen pienimmänkin printin, ennen kuin huomaa, ettei muuten olekaan edes puhdistusainehyllyllä vaan huuhteluainesektorilla. Koska tonttu kommentoi puhdistustulosta joka purkin kyljessä, hän voisi edes varioida ulosantiaan tuotteen mukaan: yhdessä "Oho", toisessa "Wau" ja kolmanessa vaikka "Oups".

Vakiolenkkireittini söpöin bussipysäkki ei suinkaan ole kauounkisuunnittelijoiden neronleimaus vaan paikallisen lemmikkikauppayrittäjän tuotos.

Paikallinen parkkihalli-ilmiö, jossa mietityttää sen oleellisimman lisäksi myös, miten tätä valvotaan. Saako mieskin parkkeerata tähän, jos on huonot käsivoimat ostosten kantamiseen, normiruutuun liian iso auto tai kipeää tekevät kengät?

Lihapiirakat eivät ole arkiravintoani, mutta kotikaupungin boucherie osaa kyllä manipuloida kaupunkilaisten kulutustottumuksia.

Mitä ihmettä tuossa kyltissä tapahtuu? Normaalit kävelyreitit on merkattu keltaisella, mutta tässä vihreässä signaalissa pingotaan sauvojen kera. Sauvakävelyreitti?

Elinkeino talvihorroksessa.

Nämä kaksi viimeistä kuvaa eivät liity mitenkään mihinkään, mutta ohjehan kuuluikin: kahdeksan satunnaista kuvaa.

Annan tunnustuksen jäädä lepämään enkä viskaa sitä enää toiselle kierrokselle blogosfäärin ympäri. Kaikki lukijat ovat tietysti enemmän kuin tervetulleita raportoimaan arjestaan kuvin. Kamera repussa saa kummasti katsomaa omaa lähiympäristöä aiempaa tarkemmin.

Juhlavaa viikonloppua kaikille!

Expat blues

On ollut jotenkin tahmea viikko: työnhaku tökkii, räntää tulee vaakasuoraan eikä talvi tunnu loppuvan koskaan.

Viime päivinä ovat liikuttaneet seuraavat hetket:

Ystävän ilmoitus yhteenmuutosta poikaystävän kanssa. Miten kiva tätäkin myllerrystä olisi käydä läpi yhdessä viinilasillisen ääressä, olla mukana muutoksessa muutenkin kuin chatti-ikkunan kautta.

Helmikuun juhlapyhät. Runebergintottu! Laskiaispulla! Haluan puolustaa lounaskeskusteluissa hillotäytteen yksinvaltaa ja ajaa iltapäiväkahvilla mantelimassan käyttökieltoa.

Skype-puhelu äidin kanssa. Kun ei hän tänä vuonna aio tulla kylään. Eikä isä vaivaudu edes sinne Skypeen.

Fazerin punaisen loppuminen. Kauan joulusuklaat kestivätkin.

Siskonpojan lelun osan löytyminen silmälasikotelosta. Ilmeisesti poika oli piilottanut aarteensa kummitädin silmälasikoteen edellisellä Suomen-reissulla. Onneksi niin siskolla kuin pojallakin on sentään Geneven-lennot varattuna, mutta kauhean pitkä aika kyläilyyn vielä on.

Sitten on niitä toisenkinlaisia välähdyksiä:

Kun aurinko paistaa ja sulattaa juuri sataneet lumisentit ja tuntuu aivan maaliskuulta.

Kun vaa'alla eivät näy hotkitut laskiaishillot vaan peilistä kurkistavat laskettelijan reidet ja liukastelemattoman talvilenkkeilijän pohkeet (juusto ei lihota, mutta siitä tuonnempana lisää).

Kun moottoritiellä saa nauraa kanssa-autoilijoille, jotka täysin normaalin lumikuuron aikanakin alentavat nopeuden kahdeksaankymppiin ja vääntävät sumuvalot päälle.

Kun pilvet väistyvät ja kahden sekunnin ajan näen jälleen Mont Blancin.

Kuva syyskuulta - aivan näin kesäistä täällä ei sentään ole.

Aloittelijan seitsemän sääntöä

Tulipa otsikoitua poikkeuksellisen pönäkästi! Aihe on kuitenkin hauska: aion vouhottaa siitä, miten Alpit sopivat hyvin aloittelevallekin laskijalle, koska Jennin kommentti sai muistamaan lempivouhotusaiheeni.

Perustan väitteeni luonnollisesti empiiriseen kokemukseen: koska olen itsekin pärjännyt rinteissä debytanttina, kaikkien muidenkin tulee toki pärjätä ;)

Muutamalla perusvinkillä aloittelija tai epävarma keskitason laskijakin nauttii mutkamäistä.

1. Valitse kohde oikein. Mene siis sellaiseen paikkaan, joissa loivia ja keskitason mäkiä on paljon. Aiemmin esittelin muutaman työkalun, joiden avulla itselle sopivia kohteita voi kytätä. Ultimate Skissä pystyy hakemaan aloittelijalle sopivia kohteita, ja Where to ski and Snowboardissa kannattaa katsoa, mikä paikka antaa aloitettelijalle neljä tai viisi lumihiutaletta.

2. Tsekkaa rinnekartta. Kun menen uuteen rinnekeskukseen, tutkin kartasta, onko sellaisia paikkoja, joista ei tule alas kuin musta rinne. Harvoin on: usein tulee myös punainen tai sininen tai molemmat. Olen havainnut myös, että ne mustat, joiden vierestä tulee myös helpompi rinne, ovat yleensä helpompia mustia kuin ne, jotka tulevat yksikseen.

3. Lähetä esilaskija. Kuten aiemmin viisastelin, ranskalaiset rinnekartat ovat epäluotettavia. Olen samaa mieltä edelleen. Jos epäilet rinteen olevan sinulle liian vaikea, lähetä kokeneempi kaveri edeltä ja laske itse helppo rinne (tai mene kaakaolle). Sitten tenttaat, kannattaako sinun edes yrittää vaikeampaa. Hyviä kysymyksiä ovat esimerkiksi "Kuinka monen näit kaatuvan?" ja "Näyttikö muilla olevan vaikeuksia?"

Oikea ajoitus tankkaukseen.

4. Kerää nälkää. Että kehittyisi laskijana, on mentävä joskus siihen pelottavaankin mäkeen, sehän on selvää. Mukavuusalueelta poistuminen on kuitenkin rankkaa henkisesti(kin), joten älä ahmi vaikeita rinteitä liikaa. Sopiva hetki lopettaa on silloin, kun tuntuu, että yksi tai kaksi laskua vielä menisi. Näin seuraavallekin päivälle jää motivaatiota ja oppimisennälkää.

Jos pelottaa, älä katso alas. Katso ylös.

5. Tee välillä lumiukkoja. Tämän vinkin sain laskettelunopettajalta Rukalla, kun hoidatin siellä rinnekammoani ennen Alpeille muuttamista. Jos ei ole suojakeli, ei loskaukkojen askartelu ole pakollista: pointti on, että jos lasku ei suju, älä yritä väkisin vaan pidä vapaapäivä tai -puolikas.

6. Käytä hissiä. On ihan okei hypätä vaikean osuuden yli hissillä, ja varsinkin iltapäivisin kylään paluu sujuu happoisin koivin usein helpommin, kun ottaa konevoimat avuksi. Lisäksi poistumisrinteet ruuhkautuvat iltapäivisin ja ovat usein huonossa kunnossa, koska niitä lasketaan lyhyessä ajassa paljon. Ei kannata tuhlata voimiaan hankaliin olosuhteisiin, kun voi siirtyä suoraan aftre skihin.

Tämän kokemuksen voi välttää noudattamalla ohjetta numero kuusi.

7. Aloita naukkailu vasta siellä after skissä. Olen kuullut usein (miehiltä), miten yksi kuuma viini tai terästetty kaakao vie laskusta pois turhan jännityksen. Ei muuten toimi. Jos on hyvä laskupäivä ja varma olo, drinksusta ei ole haittaa, mutta jos olo on epävarma, rinteet jäässä, naamaan tuulee ja vuokramonot kiristävät, ei alkoholi auta. Se vain lisää sitä tunnetta, ettet hallitse suksiasi - ja rinnekammo on kasassa.

Rinneravintolaan ei tarvita edes suksia, mutta monot kannattaa pukea päälle, uskottavuuden vuoksi.

Arvaatteko, mitä näistä vinkeistä en itse ole noudattanut koskaan?

Neurootikon teehetki

Tiedättekö sen pulman, kun on vaikka kaupungilla ostoksilla tai lomareissulla nähtävyyksiä katselemassa, ja jossain vaiheessa tulee pieni nälkä? Ei siis sellainen, että haluaisi kokonaista ateriaa, tai varsinkaan maksaa aterian vertaa, mutta tekisi kuitenkin mieli jotain pientä suolaista, ja sitten päälle makeaa.

Leipomomaas ei tarvitse tyytytä massaherkkuihin, sillä jokaisella putiikilla on omat erikoisuutensa.

Täällä Sveitsissä menen pikkunälän yllättäessä yleensä tea-roomiin. Niissä on yleensä sekä suolaista että makeaa syötävää, paikallisittain järkihintaan, ja hyvät juomavalikoimat eri makuihin.

Miljöö on usein varsin konservatiivinen, ja kanssaherkuttelijat myös.

Hankaluuksia tuottaa vain käyttäytyminen. Oikea järjestys on nimittäin tämä:

1. Jos haluat syödä jotain, mene tiskille, valitse haluamasi ja maksa.
2. Ota herkkusi ja mene pöytään odottamaan tarjoilijaa.
3. Tilaa juoma ja maksa lasku lähtiessäsi, samaan tyyliin kuin ravintolassa.
4. Jos haluat vielä päälle jotain pientä makeaa, toista vaihe 1.

Tee on valitettavan usein pussiteetä, mutta makuvaihtoehdoissa löytyy.

Itsepalvelun ja pöytiintarjoilun hybridi ei aivan heti auennut, mutta nyt kun osaan toimia, se on huippunäppärä. Syömisiä kun olisi kuitenkin vaikea valita näkemättä, joten tiskin ääressä voi rauhassa pällistellä ja valikoida. Toisaalta myös heti sisään tullessaan näkee, löytyykö mieleistä syötävää, ja ovelta voi vielä kääntyä pois. (Meitsillä on nimittäin myös sellainen ongelma, ettei ole pokkaa lähteä pois enää ravintolan pöydästä listan lukemisen jälkeen. Muut ovat ehkä tältäkin neuroolista säästyneet.)

Tässä oli sitruunatartaletti... Ei olisi ruokabloggariksi, ei.

P.S. Teehuoneissakin on tietysti poikkeuksensa.

1. Jos paikalla on esimerkiksi vain yksi tarjoilija, on ihan mahdollista tilata juomatkin tiskiltä sen sijaan, että menisi pöytään ja odottaisi tarjoilijan kipittävän perässä.
2. Erikseen ovat myös ne putiikit, joissa kaikki tilataan pöytään, paitsi mukaan otettavat tuotteet. Etukäteen ei tietenkään voi tietää, missä kuppilassa näin toimitaan (paitsi jos valvoo ikkunan takana etukäteen).
3. Jos tahtoo maksaa kortilla, saattaa olla helpointa tilata samaan aikaan sekä syötävät että juotavat, sillä korttimaksu on välillä edelleen, ah, niin eksottiista.

Tyttöjen kesken

Kyllä taas kannatti piipahtaa Ranskassa. Kummasti virkistää päätä, kun joku kutsuu mademoiselleksi (Sveitsissä kaikki aikuiset naiset ovat madameja), ja lounasspagetti maksaa kympin.

Lähin paikka Ranskan ale-shoppailulle on Annecy, jonne taitaa Genevestä olla matkaa nelisenkymmentä kilometriä. Kaupunki näyttää näissä kuvissa talvisen ankealta. Kesäkuviakin olisi ollut, mutta Picasa lopetti yhteistyönsä sitten juuri näiden talvikuvien jälkeen.

Lounaspastat tarjoili Tutti's, ja kaikille kyllä maistui.

Oli muuten kohtalaisen desperate housewife -henkinen olo, kun jouduin valtaamaan miehen parkkiruudun (=lähempänä ovea), että jaksoin roudata aleshoppailuni hedelmät sisään.

Lopullista aleprosenttia hiukan saattaa pienentää se, että päräytin rajalla sitten ihan kunnolla ylinopeustutkaan. EU:ssa on tapana vitsailla "alvin lisäämisestä" nopeusrajoituksen sallimaan lukemaan, mutta Sveitsin puolella alvikin on vain kahdeksan prosenttia. Laskua odotellessa.