Tasoja kirjassa riittää: on yli kolmekymmentä vuotta aiemmin sattunut katoamismysteeri ja rakkaustarina, on mysteeriä nyt ja silloin ratkoneet, on päähenkilö-kirjailijan kamppailu luomistuskassa ja toisen päähenkilö-kirjailijan kovin samantyyppinen kamppailu luomistuskassa yli kolmekymmentä vuotta sitten.
Joël Dicker pitää tarinansa niin napakasti hyppysissään, että tasot eivät tunnu lainkaan sekavilta. Kirjailija tuntuu myös luottaneen lukijansa älykkyyteen, mitä sattuu nykyään valitettavan harvoin. Hän myös solmii pikkutarkasti yhteen jokaikisen langan, jopa niin pikkutarkasti, että loppuratkaisu tuntuu hyppysellisen uuvuttavalta. Olisin taitavan kirjailijan käsissä kestänyt hieman avoimemmankin lopun. Aion kyllä jossain vaiheessa haastaa kirjailijan ja lukea kaikki 664 sivua uudelleen läpi ihan vain nähdäkseni, pitääkö logiikka vielä senkin jälkeen, kun loppuratkaisu on jo tiedossa.
Takakannen mukaan kirja piirtää kuvaa muun muassa nykyhetken Amerikasta, oikeudesta ja mediasta. Minusta kirja puhuu ennen kaikkea totuudesta. Miten se on muunneltavissa, miten jokaisella on omansa, miten lukijan on koko ajan pysyteltävä kärryillä siitä, kenen totuus on nyt esillä ja kenen esittämänä - ja miten (ehkä hieman naiivisti) se tulee aina lopulta ilmi.
Käännöksiä väsätään parhaimmillaan, nettitietojen mukaan 15-30 kielelle, mutta vahvistusta sen kummemmin kielistä kuin aikatauluistakaan en onnistunut löytämään. Oletan joka tapauksessa, että koska kyseessä on romaani Yhdysvalloista, käännös tullee ainakin englanniksi, ja suosittelen nappaamaan opuksen, jos se vastaan tulee.
Entä sitten aiemmin pohtimani kysymys, onko herra Dicker Sveitsin Itkonen vai Makine? Sanotaan reiluuden nimissä, ettei kumpikaan vaan ihan oma itsensä. Kun oma ääni on näinkin selkeä jo 27-vuotiaana, uskallan odottaa Sveitsin kirjallisuuden tulevaisuudelta suuria. Ja olen ihan vähän kateellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti