torstai 26. huhtikuuta 2012

Minä ranskankielisenä painoksena

Jatkan hieman vielä eilistä pikapulautustani siitä, miten sitä näköjään vain pystyy rakentamaan itselleen uuden elämän vieraaseen maahan, vieraiden ihmisten keskelle, joiden puheesta ei ymmärtänyt aluksi mitään.

Vaan millaisen elämän? Loppujen lopuksi, kuulkaa, yllättävän samanlaisen kuin se, josta luovuin.

Tällä viikolla olen esimerkiksi:

* Käynyt elokuvafestivaaleilla ja sen jälkeen viinittelemässä ystävien kanssa. Ohjelmiston laatu oli ehkä hieman epätasaisempi kuin Suomessa, eikä Espoo Cinen viiniteltassa tarjoilla sveitsiläisiä valkkareita, mutta saatte varmaan kiinni ajatuksesta.

* Juossut läpi kirjamessut, koska minä vain nyt olen ihminen, joka tykkää lukea - ja muistanut, että minä olen myös ihminen, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä messuista on tarkoitus saada irti ja miksi ihmiset maksavat pääsymaksun siitä, että toiset ovat tulleet markkoimaan tuotteitaan.

* Ruoskinut itseäni siitä, että en treenaa riittävästi kielikokeeseen, etten muistanut taaskaan käyttää subjunktiivia ja taivuttaa partisiipin perfektiä puhuessani. Suomessa suomin itseäni päivittäin siitä, etten työskentele riittävän tehokkaasti ja ahkerasti. Nykyinen ranskantaitoni on varmasti parempi kuin olisin ikinä voinut unelmoida, mutta silti heräsin aamuyöllä tuskailemaan sitä, että on niin monia rakenteita, joita en osaa käyttää. Minusta kun olisi vähintäänkin kohtuullista, että kolmen kuukauden opiskelun jälkeen hallitsee kielen kuin kielen täydellisesti.

Tällaisina päivinä toivon, että kun nyt olen muuttanut lähes kaiken elämässäni, voisin vielä päälle vaihtaa itseni. Sellaiseen täydelliseen painokeen.

Minua viehättävät suunnattomasti elokuvat ja kirjat, joissa pohditaan, mitä jos. Mitä jos olisin valinnut toisin? Jos olisinkin saanut paremmat kortit? Lähes aina näitä kuvitelmia tuntuu ohjaavan sama tausta-ajatus: lopulta mikään ei muutu, vaan samat ongelmat joutuu kohtaamaan joka tapauksessa. Hieno esitys teemasta on esimerkiksi Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen. Ehkä pitäisi lukea se uudestaan. Ranskaksi, niin saisin harjoitusta.

5 kommenttia:

  1. Sun kirjoituksen myötä mulle tuli mieleen omat ajatukseni ennen kuin muutin asumaan (silloin joskus) Irlantiin. (Josta siis olen jo muuttanut takaisin suomeen) Ennen muuttoa minulla oli joku ihme harhakuva elämästä ulkomailla tyyliin: ei koskaan väsytä aamulla nousta töihin, ei koskaan tarvitse käydä kaupassa/laittaa ruokaa/tiskata/siivota/pestä pyykkiä. Minulla ei ole koskaan tylsää. Elämä on yhtä juhlaa. Puolustuksekseni on sanottava olin silloin aika nuori, mutta silti... :D

    Kyllä se siellä toisessa maassakin aamuisin väsytti, välillä oli tylsää ja kaupassa oli käytävä. Muistan kyllä senkin hetken, kun tajusin, että arki on arkea Irlannissakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, mistä puhut. Minulla oli sellainen harhakäsitys, että kun vapaa-aikaa on enemmän, alan jotenkin kummasti tykätä kotitöisä ja että teen hulluna ylimääräisiä läksyjä kielikurssille. Noloa myöntää, mutta jotenkin yllätyin huomatessani, että vapaa-ajallani katson edelleen mieluiten telkkaria... Parhaassa tapauksessa samaa sarjaa monta jaksoa putkeen.

      Poista
    2. Tuttua, katsoin usein pari tuntia putkeen frendejä tai simpsoneita. Kanavaa vaihtamalla tuli kätevä putki :D

      Poista
  2. Ai niin täytyy vielä lisätä kommenttiini, että minä en ollut Erasmus-vaihdossa, enkä missään muussakaan vaihdossa. Mutta olen kuullut, että vaihtareilla elämä on yhtä juhlaa, koko ulkomailla olo ajan. Eli sekin on varmaan mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä jos on vaihdossa puoli vuotta tai vuoden (ja jos on kaksikymppinen), voi elämä ollakin yhtä juhlaa: kun tietää lähtevänsä pois muutaman kuukauden päästä, ei arkea tarvitsekaan rakentaa uuteen maahan. Tai sitten se on mentaliteettikysymys :)

      Poista