Istuin aamulla paikallisjunassa, matkalla kielikurssille. Olen jo sen verran tottunut Alppien ja Juran välissä suihkivaan junareittiin, että maltoin siirtää katseeni maisemista kanssamatkustajiin. Laskeskelin, että noin kolme neljäsosaa työmatkalaisista oli miehiä.
Siinä se ajatus sitten iski. Olen perustellut itselleni, että työstä luopuminen ja "kotiin jääminen" ovat henkilökohtainen valinta, jonka olen tehnyt omista lähtökohdistani, parisuhdetilanteen vuoksi ja uusia kokemuksia saadakseni. Että tässä ei ole kyse epätasa-arvoisten rakenteiden jatkamisesta tai askeleesta taaksepäin tasa-arvomielessä vaan ihan vain minun ikiomasta ratkaisustani.
Mutta onko tällainen ratkaisu ikinä "vain" henkilökohtainen? Tarkoittaahan omasta työstä luopuminen tietyssä mielessä itsenäisyydestä luopumista (ja tässä lauseessa "tietyssä mielessä" on lievennys). Ihan raadollisesti: vaikka tekisimme millaisia sopimuksia talouden kulujen jakamisesta ja saisin ihan niin monet Tom Fordin rillit kuin haluan, minulla on vain rajallinen vaikutusvalta asioihin.
Annan esimerkin: Jos mies saisi unelmiensa työpaikan Espoosta tai hänelle tarjottaisiin komennusta Singaporessa, mitä voisin sanoa? Että älä lähde? Jos hän siitä huolimatta haluaisi lähteä, minun vaihtehtoni olisivat aika vähissä. Voin joko kehittää argumentointitaitojani tai opetella polkemaan jalkaa entistä kovemmin.
Lisäksi jossain takaraivossa kuiskuttelee aina välillä joku, joka sanoo, että poljen kaikkien naisten asemaa ja teen tyhjäksi kaiken jo tehdyn työn suostuessani vapaaehtoisesti johonkin, mistä eroon päästäkseen naiset ovat taistelleet pitkään.
Naistutkimuksen maisteri muuttaa maahan, jossa naiset saivat äänioikeuden kolme vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Mitä jos parisuhteessa asiat ois toisin päin? Nainen saisi unelmien työkomennuksen vaikka Australiaan niin lähtisikö mies mukaan? Mä oon itse sitä mieltä että parisuhteessa on tehtävä myönnytyksiä ja toisille toiset asiat on tärkeitä ja toisille taas toiset. Jos itse olisin tilanteessa, että mies sanoisi että nyt ois unelmien duuni Hawajilla, niin hyppisin innoissani.:D Saattaa myös johtua siitä, että haaveilen asumisesta lämpimässä maassa. Mutta tietenkin heti kartoittaisin omat duuni-mahdollisuudet ko. maassa. En ihan turhaan opiskele yliopistossa, haluan myös tehdä alan työtä. Mutta vuosi sinne tai tänne ei kaada maailmaa vaan opettaa niin paljon elämästä. Ja normaalisti mä en osaa tehdä myönnytyksiä parisuhteen eteen. :D
VastaaPoista/L
Niinpä! Teoriassa on ihan mahdollista, että lähtisimme maailmalle myös minun työni perässä, mutta en ole ihan varma, toteutuisiko se käytännössä. Ainakin mies kestäisi varmaan kotona olemista vielä huonommin kuin minä... Itse olen järkeillyt homman jotenkin niin, että tämä on väliaikaista ja saan tästä itsekin paljon - toisaalta taas välillä vaanii tuo ajatus, että yhteiskunnassa on niin paljon yleisempää ja hyväksyttävämpää muuttaa miehen työn perässä kuin toisin päin. Ehkä vaikka joku naisen työkomennuksen tms. perässä muuttanut pariskunta voisi tulla tänne kertomaan, että näitäkin esimerkkejä on!
PoistaHauska tuo paikallisjunailmiö. Kuljin nimittäin aikoinani töihin Pariisin esikaupunkialueelle junalla, ja niissä pisti aina silmään se, että junissa ei istunut kuin naisia tai maahanmuuttajataustaisia miehiä. Kaikki perigallimiehet (tai ainakin 95%) kulkivat ne matkat yksityisautoillen. Mutta taustalla tietysti vähän sama ilmiö.
VastaaPoistaMinäkin olen muuttanut tavallaan miehen uran perässä, ja oma urani on varmasti siitä kärsinytkin. Toisaalta tämä on ihan oma valintani, ja mies itse ehdotti aikoinaan toisenlaista vaihtoehtoa. Eli turha jossitella. ;)
Itselläni on tuttavapiirissä muutamia pareja, joissa mies on muuttanut naisen työn perässä. Nyt kun asiaa tarkemmin mietin, niin yksikään miehistä ei kyllä ole suomalainen (ruotsalainen, irlantilainen ja ranskalainen). Mutta onhan tuo huomattavasti tavallisempaa toiseen suuntaan.
Pidän itseäni hyvin tasa-arvo-orientoituneena ihmisenä, mutta kun mietin tätä asiaa, niin huomaan sopeutuvani helpommin ajatukseen, että minä uhraan urani kuin että sen tekisi mies. Jollain tasolla (jota en kauhean mielelläni tunnusta), huomaan ajattelevani, että "no kyllä minä nyt voin". Jos taas miehen pitäisi luopua työstään tai ottaa vaikka kolhu urakehitykseensä, ajattelen herkästi, että "enhän minä nyt voi sitä vaatia toiselta". Vaikka kyllä, itsehän tämän valinnan tein, ja saan tästä paljon muilla elämänalueilla kuin työsaralla. Ehkä pitäisi keskittyä positiiviseen ja kehua itseään siitä, että osaa arvostaa elämän tasapainoa eikä fiksoidu liikaa töihin :)
PoistaNiin, tunnen ilmiön! Olen feministinä nyt viitisen vuotta kestäneessä avioliitossani miettinyt ja vähän katunut sitä, että nuorena ja lyhytnäköisenä otin mieheni sukunimen. Se on kaunis, tyttönimeni ei, ja onhan se suloista kun kaikilla on yhteinen nimi. Mutta silti.
VastaaPoistaTästä on vaikea keskustella monien ihmisten kanssa, tästä arkisesta yksityiskohdasta, jossa itse tekee niin kuin hyvältä tuntuu -- ja tietää samalla polkevansa kaikkien yhteistä asiaa. Monien mielestä se on vain pikkujuttu, ja onhan minulla oikeus tehdä niin kuin minulle sopii, eikä kenelläkään olisi siihen nokan koputtamista. Mutta tunnen olevani tiedostavana feministinä jotenkin suuremmassa vastuussa ja muita velvollisempi tekemään eettisesti ja yhteiskunnallisesti kestäviä ratkaisuja, uhrauksiakin.
Toisaalta tällaisissa pitkälti symbolisissa asioissa onneksi on apua siitäkin, että puhuu ratkaisustaan ja analysoi sitä yhteiskunnallisesti, eikä ainakaan pidä tai anna muidenkaan pitää itsestäänselvyytenä.
Niinpä, kinkkisiä kysymyksiä. Pieniä asioita, mutta kuitenkin niin isoja! Toisaalta olen myös sitä mieltä, että feminismi ja tasa-arvo eivät voi tarkoittaa sitä, että on pakko valita toisin. Ja sitten toisaalta: niin kauan, kuin molemmat vaihtoehdot eivät ole yhtä yleisiä ja tasa-arvoisiksi miellettyjä, on vielä työtä tehtävänä...
PoistaOlen samaa mieltä kanssasi siitä, että jo siitä on paljon apua, että ratkaisusta puhuu ja sillä tavalla tekee asiaa näkyväksi.