Suurraportti vol 2: Näin juutut jäätikölle

Kun tärkeimmät, eli popkulttuurisesti merkittävät hiihtohissit, on saatu käsiteltyä, voi puhua hetken ihan laskemisestakin.

Saas-Fee on siitä loistava ja helppo hiihtokeskus, että hissit lähtevät aivan keskustan tuntumasta, ja kaduilla pystyi jopa hiihtämään - vaikkei se ehkä ollut sallittua, mutta hiihto-oppaatkin tekivät niin. Todellinen ski in / ski out -kylä siis.

Rinteessä nautin pitkistä yhtäjaksoisista laskuista, joiden jälkeen sai taas lepuuttaa rauhassa pitkän hissimatkan ylös. Toisen laskupäivän aamuna hissit olivat kovan tuulen vuoksi kiinni - sen hinnan alkukauden lumivarmuudesta ja yhtä kyytiä ylös asti painavista hisseistä saa maksaa. Aamupäivän aikana kaksi linjaa aukesi, mutta yksi alue jäi kokonaan suljetuksi. Tietysti jonotkin venahtivat pitkiksi.

Kokonaisuudessaan alue oli minusta helposti navigoitava ja kompakti, mutta veikkaan, että muutaman laskupäivän jälkeen se alkaisi tuntua hiukan pieneltä. Samalle hissilipulle saa viereisten kylien Saan-Grundin ja Saas-Almagelin hiihtoalueet, mutta molempiin täytyy matkata joko autolla tai postibussilla, ja niissä on Feetä vähemmän rinteitä. Ne jäivät tällä kertaa siis kokeilematta. Päiväreissukohteeksi Saas-Grund olisi varmaan aivan omiaan.

Rinteitä sanoisin keskitasoisiksi, sillä jäin jäiseen rinteeseen jumiin rinnekammoissani vain kaksi kertaa. (Ei, alas ei pääse aina.) Vaativalle laskijalle vaihtelua on rinteen puolella suhteellisen vähän, ja minusta näytti myös siltä, että aivan helppoja rinteitä oli niukasti, tai ainakin niihin pääseminen vaati laskua vaikeamman rinteen kautta, mikä on aina tosi näppärää. Pari kertaa kävi myös niin, että huomasin vasta puolivälissä, että punainen rinne oli muuttunut kesken kaiken mustaksi.

Olen yleensä kohtuullisen hyvä kartturi, mutta hiihtokartoista en ymmärrä yhtään mitään, ja tässä suhteessa Saas-Fee oli aivan muiden keskusten kaltainen. Siellä tosin en ymmärtänyt mitään hiihtobussien reittikartoistakaan, ja erilaiset joukkoliikennevälineiden reitit kuuluvat normaalisti vahvuuksiini. Sen verran onnistuin kolmen päivän aikana hahmottamaan, että jokaisella linjalla on oma sponsori, jonka mukaan linjan bussit on päällystetty. Se minulle ei selvinnyt, ajoiko hotellillemme Intersport-, Coca-Cola- vai Raiffeisen-bussi.

Coca-Cola-bussikuva olkoon myös virallinen kuvani Valais'n kantonista. Kantoni on yksi kaksikielisistä: länsiosissa puhutaan muutamassa laaksossa vielä ranskaa, loppuosassa saksaa. Valais'ssa köllöttelevät sellaiset varmaan kaikkien ainakin nimeltä tuntemat kulttuurikohteet kuin Verbier ja Zermatt.

Suurraportti vol 1: Näin löydät julkkishissit

Kun sain valtavan Ticketcorner-ärsytykseni purettua valituskirjelmän muotoon, voin palata jo matkan kivoihin puoliin. Jaan suurraporttini kahteen osaan ja aloitan tärkeillä ulkohiihdollisilla seikoilla.

Vastaanotto oli sydämellinen.

Matkan lähtökohta oli idyllinen. Oli hotellihuone vuoristonäkymin, Sveitsin vuoden parhaaksi hiihtokohteeksi valittu keskus ja autoton kylä. Autoton kylä kuulostaa aina aivan ihanalta siinä vaiheessa, kun ei vielä muista, että hiihtoreissulle lähtee tavallisten matkakamojen mukaan kaksi pussillista suksia, synninpainoinen säkki monoja, ja lisäksi jokaisen laukun remmistä roikkuu kypärä tai muu lisävaruste.

Vuoret alkavat heti kylästä, joten huone vuorinäkymin on kohtuullisen helppo löytää.

Saas-Fee on onneksi fiksujen ihmisten kylä, joten kamojen rahtaamiseen on olemassa proseduuri. Fiksu matkailija ajaa autonsa parkkihallin purkulaiturille, jättää tavarat siihen, lähettää miehen parkkeeraamaan auton ja soittaa laiturin pömpelistä hotellille, että tulkaa hakemaan, ei näitä kamoja kukaan omin hauisvoimin rahtaa.

Systeemi on kuitenkin varattu fiksuille ihmisille, emmekä saapuessamme tienneet siitä mitään. Auto parkkiin tasolle miinus neljä, kamat ulos ja kantoon. Ensimmäisillä hisseillä kulku tavaroiden kanssa kielletty, suomalaisethan noudattavat sääntöjä, joten vaapuntaa tavarahissille, ylös ja käytävää pitkin laitureille. Siinä vaiheessa onneksi tajusimme puhelinpömpeleihin kirjatut ohjeet ja soitimme hotellille ylläkuvatun puhelun.

Sitten autottoman kylän charmi otti vallan. Oli lunta ja pikkupakkasta, joku muu hoiti lumityöt ja piti glühweinin kuumana. Geneven sääoloihin tarkoitetut kengät lipsuivat lumella. Ihailin eläväistä après skitä, ihmisiä pullistelevia ravintoloita, runsasta berninpaimenkoirapopulaatiota ja perheitä, jotka kävelivät käsi kädessä koko kadun leveydeltä kuin ala-asteikäiset tytöt kaveriporukoissaan: Ei väistetä! Vatsa täyttyi vuorotellen röstistä ja raclettesta.

Lautasellinen juustoa, kukapa siitä ei tykkäisi?

Perinneruokien vahvistamana lähdin hissiekskursiolle, jonka ainoa oikea päämäärä oli selvittää, vieläkö Last Christmasin hissit toimivat. Videon loppupuolella välkähtelevän sinisen salaman uskon löytäneeni, sillä malliin sopii ainoastaan Felskinnin kabiini. Korit tosin on vaihdettu vuonna 2006, ja ne ovat nykyään punaiset.

Siinä se on!

Luulen paikantaneeni myös videon alussa heiluvan punaisen paholaisen, mutta se oli hiihtelymme aikana kovan tuulen vuoksi kiinni, joten en päässyt havaintoani varmentamaan. Jos joku on menossa mestoille lähiaikoina, ajakaa puolestani Spielbodenille ja hypätkää siellä Längfluhin hissiin - sen täytyy olla se!

Mitään logiikkaa videossa ei tietenkään ole, koska kummankaan hissin yläasemalla ei ole majoitusta, eikä ensimmäisenä käytetyn hissin yläasemalta rinnekartan mukaan pääse laskemaan toisen yläasemalle, paitsi jos ajaa välillä ylös tuolihissillä...

Lopuksi vielä käytännön vinkki matkaa suunnitteleville: hotellit tarjoavat asiakkailleen "kansalaispassin", jolla saa oikein kivoja alennuksia esimerkiksi hissilipuista, hiihtokouluista, välinevuokrista ja parkkimaksuista. Ei siis kannata varata tai ainakaan maksaa noita palveluita ennen hotelliin kirjautumista.

Huomenna luvassa raportin toinen osa: silloin keskityn vain suksiaktiviteetteihin.

Ticketcorner.aargh

Joululahja-askarteluissani olin olevinani kauhean näppärä ja jouluhenkinen, kun sujautin lahjapakettiin vihjeitä lahjan sisällöstä. Koska kyseessä oli hiihtomatka, päättelin, että yhden vihjeen (toiseksi viimeisen) olisi oltava hissilippu.

Netistä selvisi suhteellisen näppärästi, että Saas-Fee myy hissilippujaan netissä, Ticketcorner.ch-nimisen palvelun kautta. Se on kuin paikallinen lippupiste-piste-fi, joka myy myös hissikortteja aika kattavaan otokseen Sveitsin keskuksista. Opin nopeahkosti myös, että ostohommiin päästäkseen on tilattava putiikin oma hissikortti. Tilasin.

Siitä alkoi jännitys. Toimituksessa meni viikko, niin että kirje kolahti postiluukkuun vasta aattoaamuna. Yritin salaa ja nopeasti ladata kortit, mutta päädyin uudelleen ja uudelleen samaan ikkunaan, jossa kortteja yritettiin myydä minulle. Puhelinpalvelu olisi ollut auki, mutta valitettavasti en hallitse yhtään kieltä, jota mieskin ei osaisi vähintään auttavasti, joten salakielipuhelu asian selvittämiseksi ei käynyt päinsä.

Lahjojenaukomisen hetki tuli, lahja tuli vastaanotetuksi asianmukaisella innostuksella, ja pääsin salailematta yrittämään korttien latausta uudelleen. Yritin kokeilun vuoksi muitakin laskettelukeskuksia, ja alkoi näyttää siltä, että kortti kelpasi kaikkiin muihin tarjolla oleviin keskuksiin, paitsi tietysti juuri siihen, missä hotellivaraus oli.

Menimme paikan päälle, menin juttelemaan hissilipputädin kanssa. Liput kelpaavat, ei hätää, hän oli juuri hetki sitten ladannut toiset mokomat. Vaan sitten pukkasi erroria. Täti oli hämillään: periaatteessa kortit käyvät, mutta systeemi ei anna ladata juuri näitä nimenomaisia. Kuinkas muutenkaan.

Saimme toki lunastettua keskuksen omat, pantilliset kortit, joten mitään varsinaista vahinkoa ei syntynyt. Seuraava etappini on laatia valituskirjelmä taattusveitsiläiseen tyyliin korttien palautuksesta.

Periaatteessa hissilippujen ostaminen netistä on minusta kätevä ajatus, mutta viikon toimitusajalla ja moisella säätämisellä se taitaa jäädä tähän yhteen kokeiluun. Enkä kyllä ikinä ole kokenut hissilippujen ostamista lasketteluretken työläimpänä tai aikaavievimpänä osana. Ehkä tilanne on eri, jos tietää majailevansa ski in / ski out -lukaalissa kaukana lippukojuista tai jos pesueeseen kuuluu paljon sellaista väkeä, jotka eivät jaksa kantaa itse suksiaan.

Itse matka onnistui toki muuten mukavasti, lupaan palata siihen pikapuoliin!

Joulunpunainen on vaaleanpunainen

Pyhän Etiennen päivän kunniaksi kuvatervehdys joulun tunnelmista:

Omena määrää päivän värin.

Ei ole vaikea arvata, mikä rusetti aukeaa ensimmäisenä.

Aatonaaton harjoituskattaus.

Päiväkävelytunnelmia.

Siltä varalta, että herkut loppuvat kesken...

Lindt meets Fazer.

P.S. Nyt uskallan paljastaa jo Herra Täydellisen joululahjayllätyksenkin: pinkaisemme pariksi päiväksi Saas-Feehen. Palaan siis hiihtotunnelmiin!

Vaahtoavia pyhiä Sylvian hengessä

Samppanjapäivät toivottaa oikein ihanaa joulua kaikkialle maailmaan, lumipenkkojen keskelle kuin hiekkamyrskyn silmäänkin!

Yhden henkilön raati on valinnut vuoden ulkosuomalaisjoululauluksi Sylvian joululaulun.

En istu puun oksalla (ainakaan vielä, vaikka kuusi olohuoneen nurkassa houkutteleekin kurkottamaan), enkä näe ikkunasta Etnan huippua, mutta selkeällä säällä Mont Blanc saattaa vilkahtaa. Samppanjapäivien hengelle uskollisesti, viini toki on vaahtoovinta laatua.

Iloisia joulupäiviä!

Karatea, vuoristomökki vai söpö koira?

En tiedä, mihin aikaan maailmanloppu tulee, joten parempi postata heti aamusta. Olen kartoittanut viime päivät erilaisia selvitymysskenaarioita.

Geneven lentokentän riittää sulkemaan milli lunta tai yli kulkeva pilvi, eli kenttä on nousu- tai laskukiellossa noin, no joka viikko. Sitä kautta ei siis pääse pakoon, joten apokalypsistä on selvittävä sveitsiläisin voimin.

Onneksi Genevessä on täysi tusina karatekoja valmiina pelastamaan maailman, kuten ilmaisjakelu Ghi eilen kertoi. Esitys on alkanut jo eilisiltana ja jatkuu kaksi minuuttia yli puoleen yöhön. Liikesarjassa yhdistyvät kaikki meret, mantereet ja neljä elementtiä, niin että jokainen sopukka varmasti tulee pelastettua. Jos maailma ei lopukaan, porukka saattaa päästä Guinnesin ennätystenkirjaan.

Jos karate-esitys ei riitä ja loppu tulee, meillä on onneksi Italiasta Sveitsiin rantautunut survivalisti Piero San Giorgio, joka on parisen vuotta kirjoittanut kirjan siitä, miten äärioloissa selviytyy omavaraisesti. Ukkeli ei ole tyytynyt pelkkään teoriaan, vaan viikkolehti Illustrén mukaan hänellä on "jossain vuoristossa" farmi, jolla hän ja noin kymmenen hänen läheisintään selviytysivät vuoden verran. Muistan lukeneeni jutun kesällä, kun se ilmestyi paperilehdessä, ja siinä oli asumuksesta ja varastoista oikein hienoja kuviakin. Nettijutussa niitä ei valitettavasti ole, ja tekstikin on luonnollisesti vain ranskaksi, mutta tuskin automaattikäännös saa ukkoa vaikuttamaan yhtään oudommalta kuin hän ihan luonnostaan on.

Henkilökohtaisesti en oikein ymmärrä näitä maailmanlopun odottajia: jos tulee vaikka ydinsota tai muu katastrofi ja siitä huikean omavaraissuunnitelman avulla jäisi eloon, mitä sitten? Jossain vaiheessa ruokavarastot loppuvat, ja siellä sitten ollaan yksin vuoristomökissä. Jos seurana on San Giorgion tyyliin oma perhe, naapurit ja pari sukulaista, ei kokoonpanolla ihan kauhean montaa sukupolvea eteenpäin pötkitä, vaikka nylkemistaidot ja luonnonlääkintä olisivatkin hallussa.

Varmuuden vuoksi kuuntelen Swedish House Mafian hittiä Who's gonna save the world tonight. Se ei liity mitenkään Sveitsiin, mutta tykkään viedon koirista.

Jos maailmanloppua ei sitten kuitenkaan tule, Veveyssä järjestettävässä postapokalyptisessa illassa voi rentoutua kaiken pelkäämisen jälkeen.

Tähdenlentoja ja tekosyitä

Jo marraskuun alkupuolelta olen odottanut jouluvalokautta, sillä minulla oli kunnianhimoisia suunnitelmia valopallojen valokuvauksesta. Valot sytytettiin aika lailla kaikkialla viimeistään joulukuun ensimmäisenä, mutta muistikortillani on hyvin vähän kelvollisia otoksia.

No, ensinnäkin, aina kun lähdin Geneveen, satoi. Luulen, että kirosin koko maan säätilan marraskuisella sinitaivaspostauksellani, sillä sen jälkeen aurinkoa ei ole juuri näkynyt.

Itse Geneven valot olivat minusta hieman sekavat - olisi tehnyt hyvää, että joku olisi jotenkin linjannut yhteen eri aukioiden valaistukset. Vai johtuiko kaoottinen vaikutelma vain siitä, että kaikki valot heijastuivat myös märästä asfaltista?

Toisaalta kaupungin valosuunnitellijoilla saattaapi olla melkoiset paineet, sillä viralliset valot joutuvat kilpailemaan kello- ja koruliikkeiden päheiden valaistusten kanssa.

Benoit de Gorski pukeutuu punaiseen, Blancpain valkoiseen.

Genevessä lempparini on tämä Ile Rousseaun kautta kulkeva valaistu kävelysilta, jolle päästäkseni kierrän mielelläni muutaman ylimääräisen satametrisen.

Nyonissa taas valaistus ei osunut kohdilleen. Yritin mennä paikalle ajoissa, että luonnonvalo tarjoaisi vähän apua, mutta valot kuitenkin jo hehkuisivat hämärässä. Kroppani kulkee ilmeisesti edelleen Suomen pimeysvyöhykkeellä, sillä olin paikalla aina liian ajoissa, enkä sitten jaksanut notkua odottamassa pimeää.

Lausannessa taas oikeat olosuhteet osuivat kohdalle kuin vahingossa, kesken ostosreissun. Arvaatte varmaan, miten siinä kävi? Mies hinkui jatkamaan shoppailua niin, että kuviin keskittyminen ei onnistunut.

Lausannen tähdenlennot ovat joka tapauksessa suosikkini tämän talven valoista: raikkaat, kevyet, elegantit ja kauniit.