Perillä!

Olen onnekkaasti laskeunut Sveitsiin - ja minun lentokarmani tuntevien hämmästykseksi kerrankin etuajassa! Pitkäaikaisen empiirisen tutkimuksen mukaan kun myöhästyn noin joka kolmannelta jatkolennoltani. Tavarani sen sijaan eivät katoa koskaan, eivät edes Pariisissa, eivätkä edes silloin, kun laukku on täynnä roinaa, josta sietäisikin päästä eroon.

Kun astuin ulos koneesta, ensimmäiseksi minua tervehti tämä näky, noin viiden metrin korkuisena:

Oui, Suisse, c'est divine.

(Tunnustus: Virallisen näkemyksen mukaan olen käyttänyt Sveitsiin lentäessäni pääasiassa isoja keskieurooppalaisia yhtiöitä kuten Lufthansaa siksi, että lippuhinnat ovat edulliset. Mutta onhan se kiva bonus, että isot koneet rullaavat suoraan terminaalirakennukselle, missä tunnen itseni kovin tervetulleeksi Georgen kahviseuraksi. Finnair operoi kyllä suoria lentoja, mutta pienet koneet eivät pääse putken suulle terminaalirakennuksen viereen vaan parkkeeraavat kauas kentälle. Sieltä kävellään terminaaliin kilometrien pitkiä käytäviä, joissa ei ole yhtä ainutta Georgen kuvaa. Kuulkaas. Muistakaa tämä, kun varaatte niitä lentoja!)

Viikon reality check

Haluan täyttää päiväni mahdollisimman tiiviisti, sillä nyt kun normaalit viihdykkeeni on viety pois, uhkaa se, että saatan tajuta vihdoin olevani lähdössä...

Valitsin siis sunnuntain ratoksi DocPointin valikoimasta Special Flight -leffan.

Huh! Sellaista Euroopan demokraattisimpana pidetyssä valtiossa. No, ainakin tiedän, että jos jossain vaiheessa tarjotaan reittilentoa kotiin, on ehdotukseen syytä tarttua...

Niin vaatimattomalta kuin se kuulostaakin

Tämä on kiitospostaus. Viimeisten viikkojen aikana olen moneen kertaan todennut, että ilman lähipiiriä tästä ei olisi tullut mitään.

Isä ajoi sitkeästi lumimyräkässä neljä tuntia suuntaansa hakemaan tavaroitani varastoon. Joku muu olisi voinut todeta, että niin varastoja kuin pakettiautojakin saa ihan vuokrattua.

Työkaverini Mallu toimi niin kirpparikuskina kuin antoi monena arki-iltana töiden jälkeen kyydin kotiin, kun raahasin työpaikalle kerryttämääni omaisuutta kohti muuttolaatikoiden lastauspaikkaa. Viisaalta kollegalta sermin takaa tuntui myös aina tarpeen tullen löytyvän kannustavia sanoja (ja lainaksi viivotinta, saksia, teippiä...)

Ilman Teresaa en olisi ikinä uskaltanut tällaista päätöstä edes harkita.

Eeva on kävellyt kanssani käsi kädessä läpi niin päätöksenteon aiheuttaman riistävän epävarmuuden kuin viime viikkojen hermopaineen. Ilman hänen sekä mentaalista että käytännöllistä tukeaan en olisi jaksanut. Toisaalta, ilman Eevaa ei olisi ollut mitään kestämistäkään - hänhän minut ja Herra Täydellisen saattoi aikanaan yhteen.

Tiedän, että kiitos ei ole läheskään riittävästi, mutta parempiakaan sanoja minulla ei ole. Siis kiitos. Sydämeni pohjasta. (Kiitän teitä aivan kohta livenä, sillä läksiäiseni alkavat puolen tunnin kuluttua!)

Kaksi kassillista vanhoja kenkiä

Miten vaikea voi olla heittää vanhoja kenkiä pois?

Ilmeisesti niin vaikea, että toinen saapas täytyy säästää vielä silloinkin, kun toinen on jo heitetty rikkinäisenä roskiin.

Nyt kaksi muovikassillista rikkinäisiä kenkiä päätyi roskikseen, ja muut tavarani ovat matkalla kohti Sveitsin rajaa (Vantaan, Espoon, Saksan ja Belgian kautta). Toivottavasti nähdään pian!

Viimeiset...

1) Skype-puhelu. Ohjelma kiukutteli ihan tavallistakin enemmän - varmaan arvasi, että aiomme sen tämän jälkeen hylätä.

2) Yö omassa kodissa. Sohvamajoitukseen jouduin jo viikonloppuna, nyt siirryn ystävän sohvamajoitukseen.

3) Hampaan paikkaus. Sanakirja väittää, että puudutus on ranskaksi anesthésie. Kuulostaa sen verran epäilyttävästi nukutukselta, ettenpä taida kokeilla onneani ranskankielisten hammaslääkäreiden kanssa. Kalusto siis kuntoon ennen lähtöä.

Vaikka kuinka yritän näiden konkreettisten esimerkkien avulla itselleni todistaa, että muutto on edessä ihan just nyt, miten voikin tuntua näin epätodelliselta?

Ai niin

Napsautan olohuoneen valokatkaisijaa. Ai niin - minulla ei ole kattolamppuja.

Ei se mitään, digiboksin kellon näkee pimeässäkin. Paitsi että myin boksin eilen.

Kurkkaanpa siis, mitä netissä tapahtuu. Näin tekisin, ellei kaapelimodeemikin olisi käynyt kaupaksi.

Kirjoitin tämän merkinnän jo päivällä ja ajastin julkaistumaan illalla. Todellisuudessa istun varmaankin liesituulettimen valossa lukemassa kirjaa.

Taloyhtiöni, stressinlievittäjä

Luulin, että stressin määrä voi kasvaa loputtomiin. Tänään huomasin, ettei se olekaan niin.

Olen ollut muutosta niin stressaantunut, että aloin muun muassa itkeä kesken työpaikan juhlien. Tiedotustilaisuus taloyhtiön putkiremontista ei siis varsinaisesti ollut juuri sitä, mitä iltaani kaipasin. Tilaisuudessa kerrottiin, että putkien lisäksi vaihdetaan ikkunat ja ovet, puretaan vesikiertoinen lattialämmitys ja asennetaan tilalle rumat patterit ja puretaan kivat ikkunalaudat.

Ilmeisesti taloyhtiöni on piilorikkaiden sala-asumus, sillä osakkaat toivoivat lisäksi äänieristyksen lisäämistä ikkunoihin, vaikka nukkumalähiön ainoa meluhaitta ovat aamuyöllä uurastavat lumiaurat. Lisäeristystä pitäisi saada myös rappuun, sillä kyllähän nyt viidentoista asunnon rappukäytävässä aivan valtava trafiikki on. Liikkeentunnistimet pitäisi saada paitsi yleisten tilojen valoihin, myös omiin kylpyhuoneisiin, ja niiden pitää olla lediä, vaikka sähköasiantuntija pitää ideaa huonona. Koska tämänkin jälkeen jollakulla on vielä liikaa rahaa, hankitaan pesutupaan kännykällä toimiva pesukone (josta nämä piilorikkaat ilmeisesti edelleen pöllivät toisten Anttila-lakanoita).

Puolentoista tunnin vyörytyksen jälkeen olin kuitenkin vähemmän stressaantunut kuin ennen. Stressitaso ei olekaan siis pylväs, joka nousee loputtomiin, vaan ympyrä, joka kierroksen tehtyään palaa lähtötasolle.