Palaan nyt siihen "ihan toiseen asiaan", johon viittasin kyllästymiskeskustelun yhteydessä. Miten tottua elämään toisen rahoilla, kun on tottunut olemaan itsenäinen?
En vielä oikein osaa vastata, sillä töiden lopettamisesta on sen verrna vähän aikaa, etten ole joutunut vielä kokemaan kuukautta, jolloin palkkapäivää ei olekaan. Suomessa ihan kelpo palkkani ei kuitenkaan Sveitsissä ole juuri mitään, täällä kaupan kassat tienaavat suunnilleen saman verran, hieman enemmänkin. Tuntuu, että kun syön lounassalaatin, haen kaupasta teepaidan, juon yhden soijalatten ja vilkaisen aurinkolaseja näyteikkunan läpi, palkka on mennyt.
Onhan se tavallaan rentouttavaa, kun ei tarvitse itse miettiä ja laskea ruokakaupassa, että onkohan varaa tähän tai tuohon. Yhteenmuuton jälkeen minun on ollut helpompi suhtautua myös siihen, jos mies tahtoo maksaa lasketteluliput, hotellin tai ravintolaillallisen. Aiemmin stressasin aina sitä, meneekö tämä nyt varmasti tasan, mitä minä olen maksanut ja mitä pitäisi maksaa, ei kai tuo nyt ajattele, että joutuu maksamaan enemmän (tai en kai minä joudu maksamaan enemmän....) Tästä eteenpäin on ihan selvää, että kulut eivät voi mennä tasan.
Rentoutta seuraa kuitenkin kiusallinen kysymys: mitä kaikkea voi tehdä, jos käyttää siihen toisen rahoja? Onko minulla oikeus jatkaa samaa elämäntyyliä kuin ennen ja olettaa, että toinen mukisematta maksaa kaiken?
Käytännönläheisemmin: Miten monta kertaa viikossa voi juoda kahvia Starbucksilla, jos ei käy töissä? Voinko ostaa samalla kertaa kahdet uudet kengät, jos siihen on periaatteessa varaa, mutta oikeastaan tarvitsisin vain yhdet? Voinko ostaa kalliimman kevättakin vai pitäisikö tyytyä halvempaan?
Naistutkimuksen maisteri muuttaa maahan, jossa naiset saivat äänioikeuden kolme vuotta ennen hänen syntymäänsä.
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
tiistai 13. maaliskuuta 2012
Ranska-detoxin aika
Oolalaa, olen yliranskankielistynyt. Ensinnäkin sanon ihan liian usein oolalaa (mikä tarkoitttaa ranskalaisittain kaikkea kamalasta suurenmoiseen, eikä ainakaan ei-natiivi voi ikinä ymmärtää, missä kohtaa akselia liikutaan.)
Oolalaan ylikäyttöä ja käsilläpuhumisen lisääntymistä en vielä pitänyt hälyttävinä merkkeinä, vaikka Herra Täydellinen niistä huomauttikin. Ajattelin, että on mokoma vain kateellinen, kun tyttöystävä menee ohi ranskalaisuuden jalossa taidossa.
Hätkähdin huomaamaan todellisuuden vasta tänä aamuna, kun jouduin uusimaan junakorttini. Koska olin jo perusmuodollisuudet hoitanut, olisin voinut tilata jatko-osan internetistä tai ostaa juna-aseman automaatilta. Automaatteja on joka asemalla, vaikka välillä ihmisiä pitää oikein houkutella masiinoiden käyttäjiksi lappusilla, joissa luvataan mukavuutta, nopeutta ja helppoutta.
Olen tehokkuutta, mukavuutta, nopeutta ja helppoutta arvostava ihminen. Suomalaiseen tyyliin komminukoin mieluummin McDonaldsin puhuvan pömpelin kuin oikean ihmisen kanssa. Silti marssin rautatieasemalla lipputiskille höpöttämään, vaikka automaattejakin olisi ollut vapaana!
Tämän vakavan merkin ilmaannuttua on siis ranska-detoxin aika. Kielikurssilta kotiuduttuani kävin hakemassa reilun sushiannoksen, pursotin wasabitahnat lautaselle ja kaadoin soijakastikkeen kulhoon. (Olisin syönyt Subwayn patongin, mutta lähin putiikki on yli 200 kilometrin päässä.) Viritin Täydellisten naisten viime viikon jakson esille. Katsoin perään vielä kolme jaksoa Frendejä, kaikki ihanalla alkukielellä ja suomeksi tekstitettynä. (Ranskaksi dubattuja televisio-ohjelmia en kerta kaikkiaan pysty katsomaan, siitä on rentoutuminen liian kaukana.)
Tuntui siltä, kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin.
Oolalaan ylikäyttöä ja käsilläpuhumisen lisääntymistä en vielä pitänyt hälyttävinä merkkeinä, vaikka Herra Täydellinen niistä huomauttikin. Ajattelin, että on mokoma vain kateellinen, kun tyttöystävä menee ohi ranskalaisuuden jalossa taidossa.
Hätkähdin huomaamaan todellisuuden vasta tänä aamuna, kun jouduin uusimaan junakorttini. Koska olin jo perusmuodollisuudet hoitanut, olisin voinut tilata jatko-osan internetistä tai ostaa juna-aseman automaatilta. Automaatteja on joka asemalla, vaikka välillä ihmisiä pitää oikein houkutella masiinoiden käyttäjiksi lappusilla, joissa luvataan mukavuutta, nopeutta ja helppoutta.
Olen tehokkuutta, mukavuutta, nopeutta ja helppoutta arvostava ihminen. Suomalaiseen tyyliin komminukoin mieluummin McDonaldsin puhuvan pömpelin kuin oikean ihmisen kanssa. Silti marssin rautatieasemalla lipputiskille höpöttämään, vaikka automaattejakin olisi ollut vapaana!
Tämän vakavan merkin ilmaannuttua on siis ranska-detoxin aika. Kielikurssilta kotiuduttuani kävin hakemassa reilun sushiannoksen, pursotin wasabitahnat lautaselle ja kaadoin soijakastikkeen kulhoon. (Olisin syönyt Subwayn patongin, mutta lähin putiikki on yli 200 kilometrin päässä.) Viritin Täydellisten naisten viime viikon jakson esille. Katsoin perään vielä kolme jaksoa Frendejä, kaikki ihanalla alkukielellä ja suomeksi tekstitettynä. (Ranskaksi dubattuja televisio-ohjelmia en kerta kaikkiaan pysty katsomaan, siitä on rentoutuminen liian kaukana.)
Tuntui siltä, kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin.
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Uurnilla uurastettiin
Sveitsissä äänestettiin (vaihteeksi) eilen. Hesari (yli)tiivisti lopputuloksen näin: Sveitsiläiset eivät halua lisää lomaa.
Pikku-uutinen on todellinen yliyksinkertaistus (ovatko ulkomaanuutiset olleet aina näin simppeleitä, mutta minä en vain ole huomannut?) Suomalaisia Sveitsi-uutisia lukiessa tuntuu joskus, että maata kurkistellaan kummallisuuksien lasin läpi: poimitaan pikku hullunkurisuuksia, kuten tunturissa alasti kirmaavia turisteja tai kerran vuosisadassa järven rantaan jäätyviä autoja.
Silti Hesarin uutinen puhuu tottakin. Vaaleissa äänestetään välillä hyvin yksinkertaisista asioista. Eilisissä vaaleissa oli viisi aloitetta, joihin kansalaiset saivat sanoa kyllä tai ei. Näin kansalaisten on helppo ymmärtää, mihin he ottavat kantaa. Haluatko, että alppikylien loma-asuntojen rakentamista rajoitetaan luonnon ja kylien suojelemiseksi, silläkin uhalla, että turistivirrat hyytyvät? (Sveitsiläiset sanovat kyllä.) Tai suostutko siihen, että kirjojen hintoja säädellään kulttuurin monipuolisuuden turvaamiseksi, vaikka se rajoittaa vapaata kilpailua? (Sveitsiläiset sanovat ei.)
Jokunen viikko sitten muutama kunta Neuchâtelin ja Juran kantoneiden rajalla sai itse päättää, haluavatko ne siirtyä kantonista toiseen. Olisikohan tässä kuntakarttakohun runtelemalla Suomella jotain opittavaa?
Ei demokratian mallimaanakaan pidetty pikkuvaltio sentään kaikessa ole esimerkillinen: äänestysprosentti jäi joissakin aloitteissa jopa alle viidenkymmenen. Niin noloihin lukemiin ei Suomessa taideta vaipua kuin ehkä kirkollisvaalien aikaan.
Pikku-uutinen on todellinen yliyksinkertaistus (ovatko ulkomaanuutiset olleet aina näin simppeleitä, mutta minä en vain ole huomannut?) Suomalaisia Sveitsi-uutisia lukiessa tuntuu joskus, että maata kurkistellaan kummallisuuksien lasin läpi: poimitaan pikku hullunkurisuuksia, kuten tunturissa alasti kirmaavia turisteja tai kerran vuosisadassa järven rantaan jäätyviä autoja.
Silti Hesarin uutinen puhuu tottakin. Vaaleissa äänestetään välillä hyvin yksinkertaisista asioista. Eilisissä vaaleissa oli viisi aloitetta, joihin kansalaiset saivat sanoa kyllä tai ei. Näin kansalaisten on helppo ymmärtää, mihin he ottavat kantaa. Haluatko, että alppikylien loma-asuntojen rakentamista rajoitetaan luonnon ja kylien suojelemiseksi, silläkin uhalla, että turistivirrat hyytyvät? (Sveitsiläiset sanovat kyllä.) Tai suostutko siihen, että kirjojen hintoja säädellään kulttuurin monipuolisuuden turvaamiseksi, vaikka se rajoittaa vapaata kilpailua? (Sveitsiläiset sanovat ei.)
Jokunen viikko sitten muutama kunta Neuchâtelin ja Juran kantoneiden rajalla sai itse päättää, haluavatko ne siirtyä kantonista toiseen. Olisikohan tässä kuntakarttakohun runtelemalla Suomella jotain opittavaa?
Ei demokratian mallimaanakaan pidetty pikkuvaltio sentään kaikessa ole esimerkillinen: äänestysprosentti jäi joissakin aloitteissa jopa alle viidenkymmenen. Niin noloihin lukemiin ei Suomessa taideta vaipua kuin ehkä kirkollisvaalien aikaan.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
137 kuvaa
Näin ilmoitti tietokone, kun purin kamerasta lomakuvia. Melkoisen vähän verrattuna aiempaan valokuvausinnostukseeni: ennen lomalla tarttui muistikortille noin sata kuvaa päivässä (150, jos käytiin eläintarhassa).
Nyt keskityin kuitenkin lasketteluun. Tässä muutama maisemamaistiainen Sveitsin Grindelwaldista.
Tarkoitukseni oli hehkuttaa Grindelwaldin hiihtokylää enemmänkin, mutta eilinen skicorss-kisaonnettomuus antaisi innostukselleni ehkä kitkerähkön sivumaun. Palaan siis lomakuulumisten kera myöhemmin.
Nyt keskityin kuitenkin lasketteluun. Tässä muutama maisemamaistiainen Sveitsin Grindelwaldista.
 |
| Grindelwaldin hiihtokeskus on klassisinta Sveitsiä. Rinteisiin pääsee kätevimmin junalla. |
 |
| Ei skitä ilman après-skitä! |
 |
| Kyllä vain, puhelinkopeilla on vieläkin vankat kannattajansa. |
 |
| Noistakin rinteistä tulin alas. Kuvan hissiin muuten mahtuu seitsemän henkeä kuuden paikalle, kokeiltu on. |
 |
| Blogin nimi syntyi aikanaan samppanjainnostuksestani, mutta tämä taisi olla ensimmäinen lasi jaloa kuohuvaa sitten Sveitsiin-muuttoni. |
Tarkoitukseni oli hehkuttaa Grindelwaldin hiihtokylää enemmänkin, mutta eilinen skicorss-kisaonnettomuus antaisi innostukselleni ehkä kitkerähkön sivumaun. Palaan siis lomakuulumisten kera myöhemmin.
lauantai 3. maaliskuuta 2012
Lomaa elämästä
Kirjoittaisin, kirjoittaisin, kun vain muistaisin, mistä. Minulla oli kyllä joku ajatus...
Pääni on kuin pärekoppa, ja olen sen verran väsynyt, etten jaksa keksiä tuoreempaa ilmaisua. (Pääni on kuin käkikello? Sisällä tapahtuu vaikka mitä, mutta ulospäin näkyy vain, että välillä joku avaa ovet ja sanoo kukkuu?)
Minun kannaltani onnellista, että tänään alkaa loma. Joku voisi kysyä, että loma mistä. Vetoan pari vuotta sitten tehtyyn tutkimukseen, jossa todettiin, että päiväkoti-ikäiset lapsetkin mieltävät, että viikonloput ovat vapaa-aikaa ja päikkyarki on sitten erikseen.
Sovitaan siis vaikka, että minulla on lomaa kotitöistä, ranskan opiskelusta ja yleisesti elämästä.
Tämän harhailevan kerronnan tavoite on kertoa teille, että starttaamme kohti laskettelulomaa, joten blogissa lienee seuraavan viikon suhteellisen hiljaista. Laskettelutunnelmiin pääsette vaikka tämän vanhan postauksen myötä, tunnelma tuskin on merkittävästi muuttunut.
Pääni on kuin pärekoppa, ja olen sen verran väsynyt, etten jaksa keksiä tuoreempaa ilmaisua. (Pääni on kuin käkikello? Sisällä tapahtuu vaikka mitä, mutta ulospäin näkyy vain, että välillä joku avaa ovet ja sanoo kukkuu?)
Minun kannaltani onnellista, että tänään alkaa loma. Joku voisi kysyä, että loma mistä. Vetoan pari vuotta sitten tehtyyn tutkimukseen, jossa todettiin, että päiväkoti-ikäiset lapsetkin mieltävät, että viikonloput ovat vapaa-aikaa ja päikkyarki on sitten erikseen.
Sovitaan siis vaikka, että minulla on lomaa kotitöistä, ranskan opiskelusta ja yleisesti elämästä.
Tämän harhailevan kerronnan tavoite on kertoa teille, että starttaamme kohti laskettelulomaa, joten blogissa lienee seuraavan viikon suhteellisen hiljaista. Laskettelutunnelmiin pääsette vaikka tämän vanhan postauksen myötä, tunnelma tuskin on merkittävästi muuttunut.
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Ystävystymisen vaikeudesta
Söin tänään lounasta kurssikavereideni kanssa. Oli mukavaa, ruoka oli hyvää, keskustelu hyvää kielikoulutusta ja tytöt herttaisia. Me toimettomat ymmärrämme toisiamme tavalla, jolla kotimaihin jääneet ystävät ehkä eivät, joten keskustelu saattaa upota syvälle nopeastikin.
Syvällisyydestä huolimatta ilmassa ei ole samaa helppoutta kuin vuosikausien takaisten ystävien kanssa. Eikä syy ole pelkästään siinä, että tuttavuudet ovat uusia. Liian helppo (ja heppoinen) selitys olisi sekin, että vieraalla kielellä asioita jää sanomatta, koska sanavarasto ei riitä. Onhan se totta, ettei suhteellisen uudella kielellä saa kosketusta tunteisiin samalla tavalla kuin äidinkielellä, mutta kyse ei ole pelkästään siitäkään.
Mietin nimittäin sitä, tunnenko enää itsekään itseäni. Miten voin kertoa itsestäni muille, kun en tiedä, kuka on tämä nainen, joka Sveitsissä asuu? Kuka olen, kun en käy töissä? Mitä minusta on jäänyt jäljelle, kun olen jättänyt sen kaiken, jonka rakentamiseen olen tähänastisen elämäni käyttänyt?
Syvällisyydestä huolimatta ilmassa ei ole samaa helppoutta kuin vuosikausien takaisten ystävien kanssa. Eikä syy ole pelkästään siinä, että tuttavuudet ovat uusia. Liian helppo (ja heppoinen) selitys olisi sekin, että vieraalla kielellä asioita jää sanomatta, koska sanavarasto ei riitä. Onhan se totta, ettei suhteellisen uudella kielellä saa kosketusta tunteisiin samalla tavalla kuin äidinkielellä, mutta kyse ei ole pelkästään siitäkään.
Mietin nimittäin sitä, tunnenko enää itsekään itseäni. Miten voin kertoa itsestäni muille, kun en tiedä, kuka on tämä nainen, joka Sveitsissä asuu? Kuka olen, kun en käy töissä? Mitä minusta on jäänyt jäljelle, kun olen jättänyt sen kaiken, jonka rakentamiseen olen tähänastisen elämäni käyttänyt?
torstai 1. maaliskuuta 2012
Kevään merkit
Milloin ihminen oppii pitämään laukussa varasukkahousuja? Toivottavasti sen jälkeen, kun on kirmaillut pitkin kaupunkia paljain säärin maaliskuussa.
Lähdin aamulla kouluun uudessa (alennusmyynnistä ostetussa, en tuhlannut toisten rahoja!) hameessa ja sveitsiläisissä sukkahousuissa, sillä etukäteen tänne raahaamani Pirkat olivat loppuneet. Olisi pitänyt varautua useammin suomalaisparein! Istuin luokkaan, nostin polven toisen päälle - ja skräts. Ei mikään pieni silmäpako, josta selviäisi uskottelemalla itselleen, että on huononäköinen eikä huomaa. Pöydän alapinnan minimaalinen epätasaisuus aiheutti toisen lahkeen täydellisen räjähdyksen.
Tsekkasin nopeasti kurssikavereiden sääret: pelkkiä farkkuja, eli minimaalinen mahdollisuus varasukkahousujen välittömään läsnäoloon.
Turvauduin "jos ongelmaa ei myönnä, sitä ei ole" -strategiaan. Hiippailin tauolla vessaan, heitin räjähtäneet denierit roskikseen ja lompsin muina henkilöinä kahvilaan muun ryhmän joukkoon. Luulkoot mokomat, että Suomessa sukkahousuista luovutaan maaliskuussa!
Koulussa minua kutsutaan joka tapauksessa patteriksi, koska en pukeutunut kokovartalountuvaan kovien pakkasten aikaan. Suhteessa siihen olen siis luopunut ihan sopivasta määrästä vaatekappaleita.
Lähdin aamulla kouluun uudessa (alennusmyynnistä ostetussa, en tuhlannut toisten rahoja!) hameessa ja sveitsiläisissä sukkahousuissa, sillä etukäteen tänne raahaamani Pirkat olivat loppuneet. Olisi pitänyt varautua useammin suomalaisparein! Istuin luokkaan, nostin polven toisen päälle - ja skräts. Ei mikään pieni silmäpako, josta selviäisi uskottelemalla itselleen, että on huononäköinen eikä huomaa. Pöydän alapinnan minimaalinen epätasaisuus aiheutti toisen lahkeen täydellisen räjähdyksen.
Tsekkasin nopeasti kurssikavereiden sääret: pelkkiä farkkuja, eli minimaalinen mahdollisuus varasukkahousujen välittömään läsnäoloon.
Turvauduin "jos ongelmaa ei myönnä, sitä ei ole" -strategiaan. Hiippailin tauolla vessaan, heitin räjähtäneet denierit roskikseen ja lompsin muina henkilöinä kahvilaan muun ryhmän joukkoon. Luulkoot mokomat, että Suomessa sukkahousuista luovutaan maaliskuussa!
Koulussa minua kutsutaan joka tapauksessa patteriksi, koska en pukeutunut kokovartalountuvaan kovien pakkasten aikaan. Suhteessa siihen olen siis luopunut ihan sopivasta määrästä vaatekappaleita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)