Tänään kielikurssilla tankkasimme tekstiä siitä, miten parisuhteen tasapaino muuttuu, kun pariskunta jää eläkkeelle. Tunnilla virisi yllättävän vilkas keskustelu, vaikka luokassa ei eläkeikäisiä olekaan (Okei, ryhmässä on sen verran runsaasti latinoja, että siellä nyt keskustellaan mistä tahansa vilkkaasti, kovaan ääneen, käsiä heilutellen ja kaikki samaan aikaan...)
Eläkeläiskeskustelu kosketti monia ryhmän naisia, sillä tilanteemme on sama kuin tuoreiden eläkeläisten: Miten täyttää päivänsä järkevästi, kun työantaja ei enää vie suurinta osaa hereilläolotunneista, ja sosiaalinen verkkokin on jäänyt työpaikalle? Meillä tietysti vielä toiseen maahankin.
Suomen-ystävien tuntuu olevan vaikea suhtautua kysymykseen liiasta vapaa-ajasta ja tarpeettomuuden tunteesta. Useimmat tämän aiheen pohdinnat johtavat ryöpsähdyksiin, joiden sisältö on tiivistettynä "Hyvä sun on valittaa, kun ei tarvitse käydä töissä". Myönnän, että tietyllä tavalla kyseessä on luksusongelma: mitä tehdä, kun on liikaa aikaa ja valinnanvaraa? Suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle ajatus naisen kotiin jäämisestä on vielä erityisen vieras, koska useimmille se ei jo taloudellistenkaan syiden vuoksi ole edes vaihtoehto - ja kun koko ajatus on saavuttamaton, ei sitä tule ikinä pohdittua tosissaan, eikä silloin myöskään ajattele, mitä miinuksia ratkaisussa on.
No mutta minäpä olen avulias ja kerron. Se, ettei ole mitään tekemistä. Ensimmäiset viikot ovat ihania, kun on aikaa lukea kesken jääneet kirjat, leipoa kerrankin kunnolla ja tehdä muut rästiin jääneet kotityöt. Mutta kuka jaksaa tehdä taloustöitä neljä viisi tuntia päivässä? Niinpä.
Se, että mitään elämää ja aktiviteettia ei ole, jos niitä ei itse hanki. Kukaan ei tule kotiin juomaan kanssasi iltapäiväkahvia ja juoruilemaan siitä, miten naapuriosaston Taina oli unohtanut avioerohakemuksensa kerroksen yhteiselle printterille. Työyhteisössä sosiaaliset kontaktit syntyvät luonnostaan.
Eikä tästä kotona olemisesta kukaan maksa, talouden ihmevaltio Sveitsissäkään. Korkeakoulutetut, kielitaitoiset, itsenäiseen elämään tottuneet naiset joutuvatkin yhtäkkiä täyttämään päivänsä juomalla kahviloissa kahvia jonkun toisen rahoilla. Miten pää kestää sen?
Kuten kurssimme viisas opettaja keskustelun päätteeksi totesi, se onkin kokonaan jo toinen kysymys.
Naistutkimuksen maisteri muuttaa maahan, jossa naiset saivat äänioikeuden kolme vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Voi sinä ihana Samppanjanainen! Tämä kosketti, ihan oikeasti.
VastaaPoistaOlen miettinyt juuri noita samoja asioita, mutta sinä osasit pukea ne sanoiksi, aidosti, rehellisesti ja kaunistelematta.
Juuri noin.
Täällä yksi, joka tuntee samoin.
Kiitos kommentista - ihana kuulla, että blogi koskettaa! (Apua, nyt tuli paineita: miten koskettaa jatkossakin... Sitä mukaa kun lukijamäärä kasvaa, myös paineet kasvavat :))
VastaaPoistaMinulla on sama ongelma, mutta ihan Suomessa. Puoliso käy töissä, minä en ole vielä saanut töitä. Millä päivänsä täyttää? Työnhaku vie osan ajasta, mutta aikaa jää ylikin.
VastaaPoistaTiedän tunteen! Tunnistan myös ongelman, josta kirjoitit omassa blogissasi: kun töihin ei pääse edes ilmaiseksi. Tunnen täältä useita naisia, jotka tekisivät vaikka vapaaehtoistyötä, mutta siihenkin "pätevöityminen" olisi pitänyt ymmärtää aloittaa viimeistään parikymppisenä. On hankala saada vapaaehtoispaikkaa kansainvälisestä järjestöstä, jos on aiemmin tehnyt "vain" palkkatyötä yksityisellä sektorilla. Tsemppiä sinulle, ja kerrohan, millaista ajanvietettä keksit!
PoistaKotirouvan elämä ei sovi minulle, ei todellakaan. Olen toki keksinyt tapoja, miten kulutan aikani. Aion kirjoittaa siitä blogissani seuraavaksi. Juuri tällä hetkellä aikani on kulunut kesätyönhakuun. Tämä yli kolmekymppisenä ja kaksi tutkintoa tehneenä...
PoistaTäytyypä laittaa blogisi seurantaan! Olen kyllä moneen kertaan miettinyt, että tämä kotielämä sopisi varmasti ihmiselle, joka rakastaa leipoa, laittaa ruokaa ja puuhata kotona, tehdä vaikka käsitöitä. Minä en ole sellainen tyyppi, vaan kaipaan nimenomaan älyllisiä ja sosiaalisia haasteita ja haluan nähdä maailmaa. Saa nähdä, miten kauan menee, ennen kuin tähän tottuu - vai tottuuko koskaan.
PoistaNo nimenomaan - kaipaan älyllisiä ja sosiaalisia haasteita! Minusta on pullantuoksu kaukana.
VastaaPoista