keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kirje vuoden taa

Tänään on suuri merkkipäivä: Sveitsiin-muuttoni vuosipäivä. Onnea minä ja Sveitsi!

Jokunen viikko takaperin lukija kyseli, miltä tuntuvat suuren murroksen alun kysymykset nyt, kun elämä on asettunut aloilleen, ja lupasin palata asiaan. Vähän tämän jälkeen luin Terhin joulukirjeen, ja näiden yhdistelmästä sain idean: kelaan kulunutta vuotta kirjoittamalla kirjeen vuoden takaiselle itselleni.

Hyvä Leidi vuosimallia 2012,

Painiskelet suuren murroksen keskellä ja yrität samaan aikaan hallita sekä päänsisäistä kaaosta että muun muassa Sveitsin tullilaitoksen sisäistä kaaosta. Kun oikein kiristää ohimoita, lohduttaudu sillä, että vuoden päästä olet jo paljon selvemmillä vesillä edellisen kanssa - jälkimmäistä eivät ymmärrä kyseisen laitoksen jäsenetkään, joten tuskin sinunkaan tarvitsee. Ulkosuomalaisen olennainen taito on ymmärtää, milloin kannattaa vain alistua sille, että ympärillä vallitsee kaaos.

Jo parin ensimmäisen Sveitsin-kuukauden aikana ehdit unohtaa, mikä Skype on ja mitä sillä tehdään. Lakkaat myös ihmettelemästä sitä, ettei ranskassa oikein ole kunnollista adjektiivia sanalle halpa. Tai ehkei sitä vain käytetä Sveitsin puolella, sillä väännös "vähemmän kallis" on aivan riittävän näppärä, ja kovin lähellä totuutta.

Huhtikuussa tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että tuuli laantuu, ainakin luonnossa, mutta varmaan myös pään sisällä. Ehkä tuuli haittasi ensimmäiset kuukaudet näkökykyäsikin, sillä heräät huomaamaan mahtavat viiniviljelmät ja hedelmätarhat, joiden välissä olet talviuntasi koisinut.

Murehdit kielenosaamista nyt, sillä et ymmärrä kansanopiston bordeauxlaishepun aksenttia. Yritä kuitenkin muistaa, että tähän saakka olet puhunut ranskaa varsin haastavien keskustelukumppaneiden kanssa: pariisilaisten ja quebeciläisten. Heihin verrattuna sveitsiläiset puhuvat unelmanhitaasti ja selkeästi. Pian subjunktiivi soi korvissa, kun menet nukkumaan.

Valitettava varjopuoli on se, että unohdat muiden kielten olemassaolon ja posotat ranskaa aivan kaikille. Toisaalta huomaat, että saksankielisessä Sveitsissäkin ranskan kattavuus on vallan hyvä, vaikka sinun on annettu toisin ymmärtää. Ei muuten kannata tuhlata energiaa siihen, että yrität vaalia yleisranskaa ja kartella sveitsiläisiä ilmaisuja. Ei niitä voi välttää, ja sitten pariisilaiset katsovat pitkään ja kysyvät, että oletteko te belgialaisia.

Autolla-ajokin alkaa jossain vaiheessa sujua ja opit aikanaan olemaan pitämättä turhia turvavälejä. Kaksi asiaa autoilukulttuurissa ei vielä vuodenkaan jälkeen suju, eikä ehkä koskaan: sitä äänitorvea voi ja kuuluu käyttää, jos joku muu törppöilee, ja liikenneympyrässä noin niin kuin pitäisi vilkuttaa sisään mennessä vasemmalle. Kai. Onneksi osaat ranskalaistyyppisen käsien ja pään heiluttelun kuin luonnostaan, se vähän kompensoi muita puutteita.

Pahimmat pelkosi tällä hetkellä ovat, että et löydä työtä etkä saa ystäviä. Ne ovatkin isoja asioita, eivätkä tapahdu itsestään. Yksi tulevan vuoden suurimmista oivalluksistasi tuleekin olemaan se, että kun pahimmat pelot toteutuvat, eivät ne olekaan niin pahoja. Työttömänä opettelet kokkaamaan ja valokuvaamaan. Et ole yhtään maaseutu- etkä ulkoilmaihminen, mutta niin vain alkavat lehmälaitumet ja alppi-ilma kiinnostaa. Kuulostaa kliseeltä, ja onkin, mutta mukavuusalueelta poistuminen laajentaa.

Entäs se parisuhde sitten, taitaa sekin hieman jännittää? Muutos etäsuhteesta yhteisasumiseen on iso askel kerralla harpattavaksi. En kiellä, enkä suorilta suosittele muille. Se nyt vain on tehtävä, ja kyllä se elämä siitä tasaantuu. Älä säikähdä niitä ensimmäisiä "kuka imuroi" ja "kuka maksaa" -riitoja, koska ne jatkuvat tasaisin väliajoin aika samanlaisina, ehkä ikuisesti. Sukulaisista sen sijaan ei tarvitse riidellä, koska kahdentuhannen kilometrin välimatka suojaa aika kivasti.

Kaikenkaikkiaan edessäsi on hieno vuosi, hieno muutos ja valtavasti uutta opittavaa. Saat kokea myös seuraavat pienoisihmeet: Hihkut riemusta, kun moottoritiellä nopeus nousee viiteenkymppiin. Pidät untuvatakkia +12 asteessa. Heräät huomaamaan, ettet ole ajatellut irtokarkkeja ehkä kuukausiin. Suunnistat maitohyllyllä oikean ranskankerman luo empimättä. Menet lentokentälle, eikä ketään itketä ja sureta.

Lentokentistä puheenollen, kannattaisi varmaan jo lähteä, ettet myöhästy. George odottaa toisessa päässä!

Suurella elämänviiisaudella ja huikealla vuoden kokemuksella,

Leidi 2013

tiistai 29. tammikuuta 2013

Masokismin seuraava porras - saavutettu!

Tällaista pyörittelin päässäni viikko sitten, kun päätimme hiukan nopealla aikataululla piipahtaa Italian Cerviniassa parin päivän laskulomalla:

On yksi asia, että on jossain etukäteen varatussa reissussa, ja sitten jos siellä on huono ilma, haluaa kuitenkin rinteeseen. Onhan siitä maksettu, ja varsinkin jos harvoin pääsee mäkeen, on tilanteesta otettava kaikki irti, säähän katsomatta.

Sitten on ihan toinen asia katsoa etukäteen säätiedotteet ja todeta kolmen päivän heavy snowfall. Kuitenkin ihan tietoisesti ja tahallaan valita hotelli, tehdä varaus, pakata kamat ja roudata hiihtokamppeita myöten kaikki autoon ja toisessa päässä ulos. Pukea päälle miljoonasolkiset monot, kantaa olalla sukset ja kiittää itseään fiksusta valinnasta, että käyttää kypärää: se suojaa näppärästi omien suksien iskuilta.

Laamat näyttävät, että oikeaan suuntaan ollaan menossa: lunta tulee.

Ja sitten puskea siellä rinteessä seitsemän tuntia putkeen, vaikka vaakasuoraan sataa niin teräviä lumihiutaleita, että naamaan sattuu. Tunkea ihan väkipakolla mustaan rinteeseen, vaikka sitä ei ole huollettu kahteen päivään tai viiteenkymmeneen lumisenttiin. Hihkua vielä mennessään, että jumpe, kun on kivaa! Puuteria! Kumpareita!

Alpit - ne jotenkin muuttavat ihmistä. (Tästä olisi mainoslauseeksi.)

Kylä Leidin makuun: samppanjasta ilmoitetaan selkein kyltein.
Eikä lunta tietenkään koko ajan satanut, vaikka Valle d'Aosta oli kyllä ennemminkin Valle della Nebbia. Kahden pilvikerroksen välissä oli palan matkaa oikein selkeää.

Rinnetaidetta italialaisittain.
Rinteistä sanon vain yhden asian: Cervinia-Zermatt-Valtournenchen-aluetta mainostetaan niin, että siellä pääsee helposti siirtymään alueelta toiselle ja saa yhdella hissilipulla käyttöönsä kolme aluetta. Pääsee juu: Zermattista Italiaan pääsee, kun jaksaa kyntää ylös kaksi pitkää ankkurihissipätkää. Erityisen kivaa, kun sataa vaakaräntää.

Valtournenchesta matka Cerviniaan on lyhyempi, mutta taittuu, tadaa, sompahissillä! Kansainvälisyys italialais-sveitsiläisittäin toi kummasti mieleen erään eteläpohjalaisen laskettelukeskuksen, jonka sompahississä harjoittelin hissistä putoamista alakoululaisena.

Vasemmalla mainittu sompahissi, joka on muuten rinnekarttaan piirretty tuolihissiksi.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Blogirakkautta

Sain Maailman metrosta niin ilahduttavan tunnustuksen, että se on pakko jakaa heti eteenpäin.

 Koska Sveitsi on tietysti sydäntäni lähellä, viskaan sydämen eteenpäin sveitsiläisblogeihin:

Essun takaa vilkuillaan aika lailla samoja maisemia kuin Samppanjapäivissäkin, mutta hiukan erilaisesta vinkkelistä. Kurkatkaa ainakin ranskalaisen alppiherkun resepti.

Cashmere insiden tyylitasolle tuskin itse koskaan pääsen, mutta kivahan sitä on muiden koteihin vilkuilla. Blogissa yhdistyvät myös kivasti kaksi lempikaupunkiani: Lausanne ja Lyon.

Luimupupu on jo palannut Suomeen, mutta blogiarkiston Sveitsi-havainnot ilahduttavat edelleen, samoin kuin Suomen kokkailut, urheilut ja valokuvailut.

Alppimurmeli availee saksankielisen Sveitsin ihmeellisyyksiä ja saa monesti miettimään, miten eri kielialueet ovat kuin eri maita. Monesti tunnistan omankin hämmennykseni sen edessä, miten montaa kieltä ja kulttuuria pieneen maahan mahtuukaan.

Walk-In Closet of Pure Lovesta metsästän kuvaotoksia ja vinkkejä Zürichista - kaupungista josta kovin tykkään mutta jota tunnen kovin huonosti.

Eipä tässä muuta. Mukavaa viikonloppua!

P.S. Sääntöjäkään ei sovi unohtaa: blogirakkautta on tarkoitus jakaa eteenpäin viidelle sellaiselle blogille, joilla on alle 200 lukijaa - ja totutusti ilmoittaa tunnustuksesta kommenttiloodassa.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Näppyjä näppäimistä

Pienen hiljaiselon jälkeen bloggari kaivautuu lumipoterostaan ja ryhtyy nautiskelemaan siitä, että saa pitkästä aikaa kirjoittaa ihan oikealla näppäimistöllä. Sellaisella, josta lähtee ääni (siis joku muukin ääni kuin erikieliset kiroukset, kun rähmäkäpälä osui kosketusnäppäimistöllä puoli milliä vinoon tai pikkurillin kynsi viisti vahingossa enteriä.)

Suhteemme herra Heimiin  on toki vain kirjallisella tasolla, mutta upouusi läppäri lepää tekee töitä ruokapöydällä. Oikeastaan ainoa syy, miksi hankintaan meni niin pitkään, oli ratkaisematon kiista näppäimistöstä.

Joku tässä taloudessa halusi suomenkielisen näppiksen. Joku toinen taas piti sitä hyvänä mutta hankalasti toteutettavana ajatuksena ja olisi ollut valmis sietämään ranskankielistäkin. Viikkokausien jankkaaminen Asian syvällinen tarkastelu päättyi lopulta siihen, että Sveitsi tuli ja pelasti: lähes kaikissa läppäreissä oli Sveitsi-innovaatio eli saksalais-ranskalainen näppäimistö. Ääkkösineen se muistuttaa lähes skandinäppistä, mutta ranskan ihanat aksentilliset eet löytyvät vain yhden näppäyksen päästä. Kehtaa taas ruveta työhakemuksiakin kirjoittamaan.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Kirjekaverini herra Heim

Kun olin ala-asteella, oli kovasti muodissa etsiä ulkomaisia kirjekavereita. Olin niin kova kirjoittelija, että hain myös kotimaisia kirjekavereita, ja julkaisinpa kerran omankin kirjekaveri-ilmoituksen Karvinen-lehdessä.

Sitten tuli sähköposti, ja kirjeiden kirjoitteleminen jäi. Kunnes muutin Sveitsiin. Täällä kirje on edelleen varsin kurantti asioidenhoitotapa.

Muutama viikko sitten isännöintitoimisto lähetti kirjeen, jonka aiheena oli kiireellinen ilmastointitarkastus. Se tehtäisiin seuraavana päivänä, ja se olisi kaikissa asunnoissa pakollinen, joten olisi joko oltava kotona tai jätettävä avain toimistoon. Ei pulmia, minullehan on aika sama, vaikka kävisin lenkillä jo aamupäivällä ja surffaisin netissä iltapäivän tarkastajia odotellessa sen sijaan, että tekisin päinvastoin. Periaatteessa toki nikottelin vähän: miten ihmeessä työssäkäyvät parit tai sinkut hoitavat tällaiset tilanteet? Varsinkin kun normaalisti töistä palatessa toimisto on kiinni ja töihin lähtiessä samoin, joten avainten luovutuskaan ei lyhyellä varoitusajalla onnistu.

Eikä avaimia olisi kannattanutkaan luovuttaa, koska kukaan ei sitten ikinä tullut. Odotin puolestapäivästä neljään, ja lopulta soitin toimistoon. Puhelimeen vastannut tyyppi ei tiennyt asiasta mitään mutta otti yhteystietoni ja lupasi ottaa yhteyttä. Eikä tietenkään koskaan ottanut, mutta sitä en odottanutkaan. Ajattelin vain, että joko tarkastusta ei ole koskaan ollutkaan, tai tarkastaja on väsynyt kesken reissun ja tyytynyt satunnaisotantaan.

Kunnes tänään tuli toinen kirje, edelleen ulkoisen kohtelias mutta paikallisen kirjekohteliaisuustason tuntien melkoisen tiukkasanainen. Siinä painotettiin, että samainen ilmastointitarkastus on pakollinen, ja jos tarkastajaa ei päästä sisään, on itse laskettava ilmastointiritilät ja ilmoitettava niiden määrä ja sijainti toimistoon. En tiedä, miltä ritilä näyttää tai mistä niitä tulisi etsiä, mutta mielelläni päästäisin tarkastajan sisään, jos hän vain tulisi paikalle!

Kirjerakkaus pätee myös vakuutusyhtiöömme. Aloimme vihdoin uskoa, että läppärimme ei herää kofeiinikoomastaan ja teimme vahinkoilmoituksen. Ilmoituksen vastaanottaja ei voinut vastata lisäkysymyksiin (no ei tietenkään, hänhän on vastaanottaja). Hän lupasi, että vahinkokäsittelijä joko soittaa tai lähettää kirjeen. Voisikohan sinne laittaa pyynnön, että soittaa mieluummin, niin voisimme saman tien kysyä muutamaa asiaa? Ei, teidän täytyy vain odottaa kärsivällisesti. Vahinkokäsittelijä ottaa yhteyttä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Käsittelijän parhaaksi katsoma tapa oli luonnollisesti kirjoituskonefontilla rustattu kirje, jonka lauseista suurin osa kertasi, että hän on saanut ilmoituksemme ja on meille sattuneesta vahingosta tietoinen. Liitteenä oli lisätietokysely ja palautuskuori.

Olemme siis ikuisessa kolmenkeskisessä kirjesuhteessa herra Heimiin.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kansalliskummallisuudet makutestissä

Olen tähän asti suhtautunut peruspositiivisesti sveitsiläiseen kansallisruokaan, ja mitäpä sitä pahaa sanottavaa voisikaan olla juustosta. Sveitsillä on kuitenkin myös omat kansalliskummallisuutensa: suunnilleen jokainen sveitsiläismuksu on kasvanut Ovomaltinilla ja Cenoviksella. Päätin siis vielä ulkosuomalaistumiseni uudelle tasolle ja maistaa, ansaitsisivatko omituisuudet kansallisherkun maineen.

1. Ovomaltin-kaakaojauhe

Ovomaltin on sen verran suosittua, että päätän ottaa testin viimeisen päälle ja antaa Ovomaltinille kaikki mahdollisuudet. Siispä kaakaota mukiin kesken rinnepäivän, kun tuuli on pyryttänyt jäätävää lumisadetta naaman aivan märäksi. Jos kaakao ei silloin maistu hyvälle, niin ei koskaan. Lisäksi juomassa on suunnilleen kaikkia jo löydettyjä vitamiineja, joten se on kuin luotu rinnepäivän energiabuustiksi.


Pieni pettymys juoma kyllä on. Ei pahaa, jotenkin vain mautonta. Tietysti, kun sokeri on poistettu kokonaan. Oikein juotavaa joka tapauksessa, mutta nautin kaakaosta sen verran harvoin, etten usko sokeroidunkaan version tuhoavan terveyttäni.

Ovomaltin-sarjaan kuuluu myös muun muassa suklaalevy ja makea voileipälevite. Hotelliaamiaisella olisi ollut tarjolla yksittäispakkaus, mutten kehdannut sentään napata sitä mukaan, ja kaupassa on myynnissä vain isoja pöniköitä. Sen maistelu jää siis lukijan omalle vastuulle.

2. Parfait-maksapasteija

Parfait-maksapasteija on sekin jonkinsortin kansallisylpeys. Se on, no, maksapasteijaa, ja maistuu aivan omalle itselleen, joten jos aineesta tykkää yleisemmin, on tämäkin hyvää, jos ei - eivät sveitsiläisetkään ihmeitä tee. Maku on vielä hiukan rautaisempi ja yrittisempi kuin makumuistoissani, ja rakennekin hiukan kovempi eli vaikeammin levitettävä. Leivän päällä silti ihan paikallaan.

Vasemmalla maksapasteijaa, oikealla lihaliemikuutio levitteen muodossa.
3. Cenovis-voileipätahna

Cenovis on paikallinen voileipätahna, jota saa myös keittoihin ja ruoanlaittoon yleensäkin tarkoitettuna tiivisteenä. Valitsen voileipätahnan, joka on ilmeisesti se aidoin ja oikein Cenovis.

Epäilyttää jo kättelyssä, sillä tahnalle ei oikein ole mitään viitekohtaa. Se on ruosteenpunaista ja jotenkin kummallisen kiiltävää. Ja ai kamala, miltä se maistuu! Ihan hirvittävää tavaraa, melkein kuin joku olisi saostanut lihalientä maizenalla ja laittanut leivän päälle. Otan pienen palan, pureskelen nopeasti ja juon mehua päälle. Sama uudelleen.

Yritän olla urhea, mutta noin puolet jää syömättä, enkä saa itseäni pakotettua kokeilemaan uudestaan. Joudun vielä tarkistamaan purtilosta, että tämä ei ole se keittotiiviste, mutta ei, tahnaa on todella tarkoitus syödä leivän päällä. Yh.

4. Rivella

Rivellaa kehuinkin jo aiemmin, ja vaikka en edelleenkään oikein osaa määritellä, mitä se on, tykkään mausta edelleen. Ei siis huomautettavaa.

5. Raejuusto

Ruokakokeilureissulla nappasin juustohyllyltä mukaan myös paikallisen raejuuston, Hüttenkäsen. Tämä ei varsinaisesti ole kovin eksoottista, vaan sitä keskieurooppalaisista aamiaisbuffista tuttua raejuustoa, jonka rakenne on vähemmän irtonainen kuin Suomen vastaavissa. Tykkään kosteammasta versiosta itse asiassa enemmän, sillä se on mehevää erityisesti leivänpäällysteenä. Jos tykkää käyttää salaatin lisukkeena, ei ehkä toimi yhtä hyvin kuin Suomi-versio.


sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Visualistin Vevey

Vietinpä kuluneella viikolla sumuisen iltapäivän Veveyssä. Nyt sunnuntaivelttoilu on saanut niin vankan jalansijan, että korvaan sanat kuvilla, ja niin visuaalisessa kaupungissa kuin Vevey, se passaakin vallan hyvin.
Vanhankaupungin kujilla ja aukioilla katutaidetta putkahti vähänn joka kulman takaa.

Tyylitietoisten kaupunki: auto talon värin mukaan.
Mielestäni varsin tyylikäs tapa ilmoittaa, että tänne ei ole autolla tulemista.
Kauppiaatkin olivat lähteneet tyyli-ilotteluun mukaan.
Psykologinen testi: jos näet haarukan järvessä, on ruokatauon paikka.
Oma taiteenmuotonsa: italialainen jäätelö. Talvikaudella valitettavasti poissa käytöstä.
Kunnon sandwichkin voi olla taidetta. Unohdin paikan nimen, mutta se on pieni voileipäbaari, jonka ikkunat ovat niin huurussa, ettei sisään näe. Kevyt ilmanvaihto-ongelma?
Lopuksi bloggarin omat taidekuvat.


Nähtävyyksiä niitä kaipaaville:
1. Kameramuseo
2. Pelimuseo
3. Ruokamuseo
4. Maisemajuna

Vevey sijaitsee Genevejärven rannalla Lausannen ja Montreux'n välissä. Suora junayhteys Genevestä vie noin tunnin, ja edestakainen matka maksaa 54 frangia (aikuiselta, ilman alennuksia).

lauantai 12. tammikuuta 2013

Kunhan hieman lihon

Haluaisin voida sanoa, että Sveitsissä on hyvä asiakaspalvelukulttuuri. Haluaisin, koska esimerkiksi ravintoloissa, hotelleissa ja vaikkapa junissa se yleensä onkin. Toivottavasti turisteille jää edes hyvä mieli.

Arkiasioinneissa olen kuullut muun muassa seuraavat lauseet:

- Ihan hyvä koko se on, syötte vain kunnon fonduen alle.

Hiihtopukua etsiessä, kun jalassani olivat yhtä numeroa liian isot housut (olin juuri sovittanut toista väriä, joka kokoa pienempänä istuin täydellisesti.) Olisihan se kieltämättä ihan raikas ajatus vaihteeksi, että näitä housuja voin käyttää sitten, kun lihon, ei sitten, kun sutjakoidun.

- Niin, onhan se mahdollista.

Ylläkuvatussa tilanteessa vastauksena kysymykseen, voisiko saman ketjun toisesta liikkeestä löytyä minun kokoani. Flegmaattista äänensävyä tehosti paikalleen jämähtäminen - ei aikomustakaan liikahtaa kohti puhelinta.

- Oliko tämä ihan varmasti viimeinen kappale?

Kirjakaupan myyjä, kun olin ottanut hyllystä opuksen, jossa oli coup de coeur -mainoslehtinen. Pahimmassa tapauksessahan myyjä olisi joutunut itse viemään lehtisen hyllyn viimeisen kappaleen väliin. Vakuuttelin, että se oli ihan viimeinen sen sijaan, että olisin sanonut, ettei ole minun ongelmani,

- En kyllä yhtään ymmärrä, miksi olette ostanut tällaiset monot. Itse en olisi näitä monoja teille myynyt, ja vaikea tässä on mitään tehdä, kun joku toinen on tehnyt huonon päätöksen.

Näin tuumasi mononsovittaja, kun menin venytyttämään monojani, koska päkiäni on melko läski kantapäähän nähden. Olin kuitenkin kyseiset popot löytääkseni kiertänyt kaikki Uudenmaan monoliikkeet, jutellut kymmenen asiantuntijan kanssa ja päätynyt tuohon malliin, koska se oli vähiten huono kompromissi - päkiää kun on helpompi leventää kuin kantapäätä kaventaa. Lopulta monoista tuli oikein hyvät, mutta kyseisen hepun kanssa en niitä suostu enää fiksaamaan.

- Vastaamme sähköposteihin arkisin kello 8-18.

Ticketconer.aarghin asiakaspalvelu nettisivuillaan. Vastaus on luonnollisesti viikkojen syvä hiljaisuus, kuten jokainen täällä majaileva varmaan tietää. Sähköposteihin nyt on vain turha odottaa vastausta.

- Faksasin kuitin talousosastolle, eikä sieltä ole sen jälkeen kuulunut mitään. Soitamme teille kyllä.

Näin kuului Swisscomin vakiovastaus viime keväänä, kun yritimme turhaan avata minulle lafkan kännykkäliittymää. Ei auttanut kertaalleen maksetun laskun uusiksi maksu, ei liikkeessä piipahtaminen seitsemän kertaa. Asia hautautui ikuisiksi ajoiksi faksin uumeniin, ja minä vaihdoin Orangeen. Sen kuuluvuus on kotona täysi nolla, mutta mihinkä sitä kotinainen kännykkää.

torstai 10. tammikuuta 2013

C'est normal!

Hoksasin juuri, että ihan turhaan olen pohtinut ja analysoinut etäännyttämistä. Tässä maassa kantoniuskollisuus on hyve, ja outojen tai negatiivisten asioiden, kuten nyt vaikka koiransyönnin, voi helposti ulkoistaa, jos se tapahtuu vaikka naapurikantonissa. Vielä parempi, jos toisella kielialueella. En olekaan psyykkisesti epäempaattinen, olen vain sveitsiläistynyt,se on katsokaas normaalia.

Voin siis hyvällä omallatunnolla lakata yrittämästä, että alkaisin tykätä Genevestä. Se on vain parinkymmenen kilometrin päässä, mutta turvallisesti kantonirajan tuolla puolen.

Yksi alkavan talven radiohitttejä on geneveläiskoomikko Laurent Nicolet'n versio Gangnam Stylesta: täkäläisittän Gen'vois Staïle. Videolla vedetään kerralla yli kaikki kultahammasrannikon kliseet: siellä ne geneveläiset ajelevat Porsche Cayenneillaan (etenemättä mihinkään), maksavat kahvinkin visakortilla, eikä kymppitonnin vuokra tunnu missään.

Koomikko hoilottaa muun muassa olevansa "Sveitsin pariisilainen", joka ei välitä muista kuin itsestään, toivottaa ranskalaiset ja maalaiset huitsin kuttuun - mutta muuttaa mielellään naapurikantoni Vaud'hon pienempien verojen perässä. Siis meille, ai kauheeta, nyt kyllä kolahti sydämeen.


Vaud'n ja Geneven vaikea naapuruussuhde juontaa kuitenkin vanhemmalle perälle, sillä sama tematiikka löytyy runoilija Jean-Villard Gilles'n runosta La Venoge vuodelta 1954. La Venoge on Vaud'n isoin ja aika lailla ainoin joki, joka runossa edustaa vaud'laista vaatimatonta identiteettiä,  rauhallista keskitien kulkijaa röyhistelevän Geneven rinnalla.

"Se ei ole keltainen joki, mutta se on meidän, kokonaan vaud'lainen, kun taas geneveläisillä ei ole kuin pieni pätkä Rhônea", riimittelee Gilles.


keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kuonokoppakielen lyhyt oppimäärä

Kaavailin Sveitsin-vuoteni alkumetreillä kielitaitomittaria, jolla sijoituin reteästi yläilmoihin. Todellinen elämä on sittemmin osoittanut, että asteikossa oli mittakaavavirhe, joka imarteli taitojani - siis vähän kuin hiihtäisi koko päivän beginners parkissa ja mainostaisi jälkeenpäin laskeneensa valikoiman vaikeimmankin rinteen, sen jossa on kolmen metrin korkeusero.

Samppanja- ja vaatekaappitason yläpuolella kun on vielä sellaisia kinkkisiä tasohyppelyn kenttiä kuin kampaaja- ja hammaslääkäritaso. Ennen niille menoa kannattaa tahkota helpompia kenttiä niin, että varastoon kertyy muutama lisäelämä.

Kampaajatason vaikeus on helppo ymmärtää: ei ole helppo puhua vieraalla kielellä, kun fööni pauhaa korvanjuuressa (hiustenhoitolaite, ei tuuli. Tuuleen on tottunut.) Aikaa puhelimessa varatessa on vielä vaikeampaa, koska ei voi lukea huulilta tai vaikka piirtää sanomaansa. Siksi kampaajani luulee, etten osaa ranskaa. Hän kumartuu joka kerta eteeni, nojaa polviinsa ja artikuloi: " Ja kuin-kas tä-nään lei-ka-taan?". Tehosteeksi hän heiluttelee sormiaan saksina hiustenlatvojensa tienoilla.

Eikä minulle tarjoilla kahviakaan, kuten muille asiakkaille (liian vaikea kysymys mimikoitavaksi?) Tämä epäreiluus vei huomiokykyni niin, että erehdyin käsilaukkunaulaa etsiessäni ja kiepautin veskan tyhjään föönitelineeseen. Vaihtanen kohta kampaajaa, sillä olisihan se nyt noloa sanoa, että saisinko kahvin ja että itse asiassa osaan kieltä.

Hammaslääkäri taas on sillä tavalla hankala, että mutisee sinne kuonokoppaansa. Lisäksi aina aikaa varatessani vastaanotolla imuroidaan, soitin sitten aamulla tai iltapäivällä. Siisteys lienee vastaanotolla tärkeää, tai kenties hammashoitaja vastailee puheluihin samalla, kun siivoaa kuolaa juurihoitopotilaan poskelta. Geneven takana päivystää myös yksi suomenkielinen médecin dentiste, mutta toista tuntia julkisissa suuntaansa on sellainen rutistus, että ennemmin koodaan kuonokoppakieltä.

Livetilanteessa pärjään kohtuullisen hyvin, kunnes alkaa kysely. Siis kuka tämä paikan on tehnyt ja missä? Etkö voi mennä samalle hammaslääkärille korjauttamaan sitä? Jaa-a, parhaassa tapauksessa muovipaikan on askarrelut Peräseinäjoen kunnanhammaslääkäri 90-luvulla, enkä ajatellut sinne palata, liekö elossakaan enää. Nimeä en muista, sen kyllä, että puudutteita ei siinä putiikissa tuhlailtu.

En keksi tälle historiaintohimolle muuta selitystä kuin sen, että lekurit ovat niin tottuneita omiin perhelääkäröitäviinsä, että jonkun toisen työhön koskeminen tuntuu rikkeeltä. Miten ei-syntyperäinen pääsee perhelääkittäväksi, sitä en tiedä. Pyytänen jonkun ystäväni perhetohtoria adoptoimaan minutkin.

Maahan muuttaville annan sellaisen vinkin, että ottakaa hammasvakuutus. Ei sitten tarvitse arvailla, mutistiinko maskin takaa ça coûte cher vai ça coûte pas cher.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Roskasäkkivarkaita ja koiranpurijoita

Kuten jo aiemmin teillekin kerroin, siirryttiin täällä (raskaasti) verotettuja roskapussien aikaan. En vielä tekstiä kirjoittaessani tiennytkään, miten raskaasti verotettuun, ja kyllä hiukan yllätyin, kun näin  pussien hinnat. Kymmenen pussin rulla maksaa 20 frangia, siis kaksi frangia pussi.

Kyllähän se hiukan kirpaisee ja laittaa vahtimaan, että ainakaan pahvit ja muovipullot eivät enää livahda roskasäkkiin. Sen sijaan minusta on hiukan liioittelua mennä markettiin varastamaan säkkejä! Monelle marketille tästä on kuitenkin aiheutunut niin paljon haittaa, että verolliset pussit on jouduttu laittamaan kassoille hävikin minimoimiseksi.

Vanhanaikaisen säkin käytöstä voi muuten rapsahtaa 200 frangin sakot. Jos käyttää yhden säkin viikossa, pitäisi laittomia pusseja muiluttaa roskiksiin kymmenen kuukautta jäämättä kiinni, ennen kuin rikos kannattaisi. Lajittelu lienee vaivattomampaa.

Toinen voi hyvänen aika -tuntemuksen herättänyt uutinen oli se, että Sveitsissä syödään koiranlihaa, ja myös kissansyönti on täysi sallittua. Myydä niiden lihaa ei saa, mutta jos joku haluaa omasta (tai naapurin) lemmikistä viimeiseen saakka hyötyä, niin ei se ainakaan lainvastaista ole.

Ilmeisesti käytäntö on yleisempi saksankielisissä alueilla (taas tämä etäännyttäminen!), ja Appenzellissa kuivattu koira on kuulemma varsin arvostettu snack. Syönnin kannattajat perustelevat ajatuksiaan, että jos rajaamaan lähtisi, ei voisi syödä enää possuakaan - ja että syödäänhän ranskankielisessä Sveitsissäkin hevosia. Taannoinen pupunpuputtamiseni alkaa tuntua ihan kesyltä järsimiseltä...

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Täydellisyys sveitsiläisittäin

Opin tänään itsestäni sellaisen asian, että millainen on mielestäni täydellinen päivä.

Se on tällainen:


Aikainen aamuherääminen ei haittaa, sillä tarkoitus on lähteä laskemaan Crans-Montanaan vajaan parin tunnin ajomatkan päähän. Perillä rinteissä ei ole vielä ruuhkaa, ja itse asiassa täydellisestä auringonpaisteesta huolimatta saamme laskea aika lailla rauhassa koko päivän. Alarinteillä lämpötila on plussalla, mutta ylhäällä juuri sen verran viileämpää, että lumi pysyy täydellisessä laskukunnossa.


Välipalaksi saa raclettea, jota alppiukkelit höyläävät vastagrillatusta juustotahkosta alppimökin seinustalla. Iltapäivää terästää vielä mukillinen kuumaa viiniä.

Raclette-tiimi.

Välipala.
Ja kyytipoika.
En rinnekammoile kertaakaan, vaan ensimmäistä kertaa tälle talvelle sukset kiitävät juuri niin kuin toivonkin, eivätkä edes kenenkään päälle. En edes kaatunut. Kuuma oli, ajoittain, mutta parempi se kuin kylmä.

Miettikää, kun parin tunnin kiipeämisen jälkeen tulisikin rinnekammo, eikä uskaltaisi laskea alas!
Seitsemän tunnin rinne-elämän aiheuttamaa energiavajetta täydensin vielä kotimatkalla rekkamiesannoksella röstiä. Rekkamiehen ruokatavat huomioiden ei ole mikään sattuma, että olen löytänyt henkisen kotini nimenomaan täältä Alppien kätköistä.


Nyt uuvuttaa, mutta kuusi kuiskii vielä nurkassa, että loppiaisen kunniaksi se pitäisi vapauttaa koristeistaan, joista alimmat viistävät jo maata. Pakko se kai on.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Helmet ne on Genevelläkin

Ihan näin meidän kesken: en pahemmin perusta Genevestä. Siellä on kyllä hyvä valikoima kielikouluja, kansainvälisiä järjestöjä, kelloliikkeitä ja näin uudenvuoden kieppeillä venäläisiä turistejakin. Muuten pidän huomattavasti enemmän vaikkapa Lausannesta ja Veveystä, sillä Geneve on makuuni liian kiireinen ja hiukan liian posh.

Eilen kaikki osuin kuitenkin jotenkin kohdilleen, kun lähdin iltapäiväkävelulle kasvitieteelliseen puutarhaan ja La Perle du Lac eli järven helmi -puistoon. Tältä Genevejärven eteläpään kaupunki voi kauneimmillaan näyttää.

Puistossa oli yllättävän paljon väkeä ja nähtävää tammikuiselle talvipäivälle.
Harhailin puistossa lähes puolitoista tuntia, mutta silti kasvihuoneiden sisältö jäi tutkimatta.

Erilaisten alppikasvien osasto oli puutarhan kiinnostavimpia alueita, ja olihan siellä oikein kukkiakin.

Puistonhoitajalta olivat työt jääneet kesken.






Kieltoja on siellä monenlaisia. Lintulammikon asukkaita ei saanut ruokkia, mutta vieressä oli laatikko kuivaa leipää varten. Ehkä lahjoituksensa linnuille olisi voinut jättää sinne? Sähköaidan takana olivat turvassa pienen eläintarhan asukit.



Kokonaisuuteen kuului myös tuoksujen ja kosketuksen puutarha, missa oli tähän aikaa vuodessa lähinnä kosketeltavaa. Plus yksi mystinen koivutaideteos, joka liittyi jotenkin Rousseau'hon.
Kutsun tätä sinisen sävyä genevejärvensiniseksi, sillä en ole onnistunut sitä vangitsemaan muistikortille missään muualla.
La Perle du Lacista kävelee keskustaan vajaat puoli tuntia. Koko matka on kaunista rantabulevardia.
Matka taittuu myös paikallisliikenteeseen kuuluvalla vesibussilla, joiden vuoroväli tosin on talvella harmittavan epäkäytännöllinen. Hotellissa asuvat saavat ilmaisen joukkoliikennekortin, johon myös vesibussit kuuluvat.
Les conservatoire et jardin botaniques de la ville de Genève, avoinna talvikaudella 9.30-17.
Parc de la Perle du lac
Mouettes genevoises eli Geneven vesibussit

perjantai 4. tammikuuta 2013

Ei säästy lintukotokaan

Sveitsi aloitti uuden vuoden hyvässä kiidossa, kun The Economist julisti sen onnellisimmaksi maaksi.

Sitten tuli toisen ja kolmannen päivän välinen yö, ja Daillonin ampujaksi lehdistössä ristitty myös vei kolmen naisen hengen. Kaksi muuta uhria kärsivät vammoistaan sairaalassa mutta näyttävät jäävän eloon.

Yleisestä tunnelmasta tuli mieleen Suomi Myyrmannin pommi-iskun jälkeen: tämä koskee myös meitä, emme ole suojassa, emme muiden yläpuolella, emme parempia, sittenkään.

"Ottakaa heiltä aseet pois", huusi Saksan media. "Ei säästynyt Sveitsikään", kommentoitiin Belgiasta.

Alkoi poliittinen polemiikki, sillä aseita maassa todella piisaa. Yksityisen aseenkantoluvan saaminen on kovassa, mutta sen sijaan armeija varustaa kaikki reserviläiset aseella, joita säilytetään kotona, pienen ammusmäärän kera.

Daillonin ampujalla ei laillisia aseita ollut, sillä ne oli otettu häneltä pois mielenterveysongelmien vuoksi.

Entinen liittokansleri, kristillisdemokraatti Heiner Studer ehti lausua jo eilen Le Matinille, että valtion pitäisi ottaa haltuunsa nämä aseet ja "taata kansalaisille riittävä turvallisuudentunne, ettei heidän tarvitsisi pitää aseita kotonaan".

Le Matinin mukaan aihe on varsinainen merikäärme, serpent de mer, siis ikuisuusaihe. Viimeksi pari vuotta sitten vastaavansisältöinen aloite hylättiin kansanäänestyksessä. Tulkitsen, että kyse on jälleen kerran sveitsiläisten halusta asettaa yksilönvapaus ja autonomia keskushallintoisuuden edelle.

Sveitsi onkin merkillinen, ehkä merkittäväkin, poikkeus siinä tilastossa, jonka mukaan aseiden helppo saatavuus korreloi asekuolemiin. Tragedioita on tähän saakka ollut vähän, ja usein niidenkin uhrit ovat olleet poliiseja tai muita viranomaisia, joille vaara on ammatinvalintakysymys. YK:n selvityksen mukaan Sveitsissä ampuma-asekuolemia sattuu vuodessa 0,5 jokaista 100 000 asukasta kohden, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaava luku liikkuu 200 ja 300 välillä. Itsemurhaluvuissa Sveitsi sijoittuu suunnilleen samalle linjalle Ruotsin kanssa, kun itsemurhien määrät suhteutetaan väkilukuun.

Tragedia herättää tietysti kysymyksen, mikä tilastojen lopullinen merkitys on: eikö yksikin itsemurha tai tappo valtion tarjoamalla aseella ole liikaa, vai voidaanko tosiaan vetäytyä sen selityksen taakse, että aseet ja keinot löytyvät kuitenkin jostakin?

Ulkosuomalaiselämä on muuten sillä tavalla kummallista, että itsensä on aika helppo pitää etäällä tällaisista kauheuksista. Kun Suomessa sattuu jotain, sen suodattaa kauemmas ajattelemalla, etten asu siellä. Kun taas täällä sattuu jotain, etääntyy tapahtuma ajatuksella, ettei tännekään oikein ole juuria. Voi olla koko ajan omassa lintukodossaan.

Lähteet

Heiner Studerin haastattelu
Le Matinin artikkeli Sveitsin asekulttuurista
Wikipedia-sivu Sveitsin armeijan käytännöistä
Ranskalaislehti Le Figaron artikkeli Sveitsin aseäänestyksestä
Itsemurhatilastoja Sveitsistä
Itsemurhatilastoja Euroopasta

torstai 3. tammikuuta 2013

366 päivää myöhemmin

366 päivää eli yksi vuosi on nyt Samppanjapäivien ikä (karkausvuosi, katsokaas).

192 postausta olen saanut aikaiseksi, eli siis noin yhden joka toinen päivä. Jos olisin kirjoittanut työhakemuksia samalla draivilla, tuskin olisin enää työtön.

97 pistettä ranskan kielikokeesta on edelleen vuoden merkittävin saavutukseni. Jotenkin olen kai ihmisenä kasvanut, koska saavuttamattomuus häiritsee minua vain miedosti. Suomi-Leidin se olisi ajanut hulluuden partaalle.

37 päivää matkoilla, mutta Sveitsin lisäksi vain kolmessa maassa, jos Suomea ei lasketa. Kun "kaikki" on lähellä ja autolla pääsee moneen paikkaan, muuttuu hiukan laiskaksi lentomatkustajaksi.

8 matkaa olen vuoden aikana taittanut lentokoneella, ja entiselle etäsuhteilijalle se on vähän, varsinkin kun yksi matka oli muutto tänne, ja kolme lentoa suuntautui täältä Suomeen.

34 päivää vietin Suomessa, siis yli kuukauden. Päällimmäinen fiilis on se, että ihmiset puhuvat oudosti eikä kukaan katso päälle.

Selkeitä vastauksia ei ole enää edes niitä kahta, joilla vuosi sitten ylpeilin. Olen solahtanut tänne Alppien ja Juran väliin yllättävänkin mutkattomasti, mutta tulevaisuuden suunta on edelleen avoin.

Muutostakin on kohta vuosi, ja Marian kysymyksen herättelemänä aloin pohtia, mitä kaikkia kipukohtia muuttoon liittyikään, ja miten ne ratkesivat. Niistä luvassa siis pohdintaa piakkoin, viimeistään muuton vuosipäivänä.

Kuplivaa vuotta kaikille lukijoille!