Viisi syytä rakastaa

Yksi suosikeistani Sveitsin linnakartalla on Pranginsin linna, jota rakastan (ainakin) viidestä syystä.

1. Maisema

Linnan näköalatasanteelta avautuvat kirkkaina päivinä huikeat maisemat Alpeille. Valitettavasti tämä ei päde yhteenkään marras- tai joulukuun päivään. Onnellista kyllä, linna onkävelymatkan päässä kotoani, ja Alppien puutteessa viinitarhanäkymät ovat oikein miellyttävät.

2. Välaikaiset näyttelyt

Prangins laittaa esille ilahduttavan usein valokuvanäyttelyitä. Tällä hetkellä esillä on sveitsiläisen ASL-kuvatoimiston materiaalista koostettu C’est la vie -näyttely, joka esittelee sveitsiläistä lehtikuvausta vuodesta 1940 alkaen. Näppärä pikakertaus Sveitsin historiaan, ja vähän valokuvauksen ja kameroidenkin.

Viime keväänä kävin katsastamassa paikallisen vuoden lehtikuva -kisan Swiss Press Photon voittajanäyttelyn, ja ilokseni huomasin, että tämän vuoden version avajaiset ovat tänään.

3. Pysyvä näyttely

Pranginsin linna isännöi yhtä Sveitsin kansallismuseoista, joita tietysti on jokaisella kielialueella omansa. Olen vuoden sisään kiertänyt Sveitsin historiaa esittelevän näyttelyn kahteen kertaan, joten sillä puolella piipahdin nyt vain suosikkihuoneessani kaupassa. Arki-iltapäivänä museossa oli henkilökuntaa enemmän kuin vierailijoita, joten sain rauhassa uppoutua ihastelemaan vanhoja elintarvikepakkauksia ja ihmettelemään, miten monet tutut tuotemerkit ovatkaan sveitsiläisiä: Caran d'Achen värikynät, Maggin liemikuutiot, ja tietysti Nestle.

4. Lahjatavaramyymälä

Ihana on toki myös museon toinen kauppa, siis museomyymälä, jonka kortti-, muistikirja- ja lahjatavaravalikoimaan en kyllästy koskaan. Kun vain kummipoika hiukan kasvaa, saattaa hän hukkua Sveitsi-aiheisiin leluihin ja palapeleihin. Itse voisin hyötyä lapsille tarkoitetuista Sveitsin historiaa ja maantiedettä valaisevista opuksista.

5. Puutarha

Tykkään myös linnan keittiöpuutarhasta. Tässä pari maistiaiskuvaa syyskuun lopulta, mutta tähän aiheeseen lienee parempi palata uuden sadon aikaan.

Château de Prangins, Sveitsin ranskankielinen kansallismuseo, 1197 Prangins.

Auki tiistaista sunnuntaihin 10-17.

C’est la vie 19.5.2013 saakka ja Swiss Press Photo 12 24.2.2013 saakka.

Pääsymaksu 10 frangia.

Ri-ri-Rivella!

Jos eilisistä hampurilaisista jäi rasvaa hampaiden väliin, raikastukseen kelpaa Rivella.

En oikein ota selvää tästä Sveitsinmaan ihmejuomasta. Anna ehtikin jo edellisen postauksen kommenteissa jakaa sen, mitä Rivellasta teoriassa tiedetään: se on hiilihapotettu alkoholiton juoma, joka on tehty maitoseerumista eli herasta.

Tämän verran suunnilleen tiestin Rivellasta, ennen kuin maistoin sitä ensimmäisen kerran. Ja tietysti sen, että se on varsinkin nuorten sveitsiläismiesten mieleen. Eräs kielikurssikaverini höysti joka ikinen päivä lounaansa Rivellalla.

Kun tein tilauksen, tarjoilija kysyi väriä. Hän tarjosi ensimmäiseksi punaista, joten tartuin siihen. Muut vaihtoehdot ovat vihreä ja sininen.

Kumpi väri, kumpi väri?

 Ihan tämän blogin nimissä uhrauduin maistamaan myös niitä makuja, jotka eivät vielä olleet tuttuja. Silti en osaa edelleenkään määritellä, mitä Rivella oikein on. Suutuntuma on kuplien ansiosta sama kuin limpparissa. Maku on makea, mutta selvästi myös hapan, sellaisella kirpeällä tavalla. Ihan hiukan muistuttaa hapotettua omenamehua, mutta ei sitten kuitenkaan. Missään nimessä se ei ole pahaa, erilaista vain.

Se on hiukan kuin Orangina ranskalaisille tai piimä suomalaisille.

Punainen on alkuperäinen (ja paras) maku. Sininen on vähäkalorinen eli makeutusaineilla höystetty versio, joka ei ole paha sekään, mutta en vain kummemmin perusta keinotekoisista makeuttajista. Vihreä seuraa eurooppalaista hyvinvointitrendia ja maistuu hieman naisasiakkaiden kosiskelulta, sillä se on maustettu hedelmäsokerilla ja vihreällä teellä ja sisältää ravintotietojen mukaan vähän vitamiinejakin.

Joka tapauksessa se on ainoa oikea juoma kesäisen vaelluspäivän päätteeksi tai miksei kesken vaelluksenkin. Sitä paitsi heraproteiinin sanotaan olevan hyvä palautusjuoma.

Fiilis on vanhanainaiksessa lasipullossa kohdallaan.

Geneven hampparit

Holy cow, kun iski hampurilaishimo. (Kappas, tässä blogissa syödään taas.) Mäkkäri viettää Sveitsi-viikkojaan, jotka tosin jätän testaamatta. Frog You -blogin Vilay kommentoi kaksi vuotta sitten (!) pikaruokalan sveitsiläisyyskampanjaa, mutta samoin voisi sanoa tästäkin kamppiksesta: "Vaikka sanot meille, että perunasi ovat sveitsiläisiä, olet kuitenkin maailmanlaajuinen roskaruoan symboli."

Sen sijaan Holy Cow -hamppariketju on sveitsiläinen aivan koko ajan (nimeä lukuunottamatta, sainte vache sentään). Ensimmäisellä vierailullani kokeilin Elvis Blue Cheese -nimistä viritystä, joka oli täytetty gongonzolalla. Mielikuvitusta jäi kuitenkin kutittelemaan myös Maui, maui, ananaksella ja tuoreella mintulla ryyditetty burgeri, joten seuraavalla kerralla tuskin mietin valintaani liian pitkään.

Bon app!

P.S. Tunnetteko Rivellan? Minusta jokaisen turistin pitäisi maistaa sitä, mutta Holy Cow ei kyseistä erikoisuutta tarjoile, Mäkkäri sen sijaan teemaviikkojen aikaan kyllä. Siis huhun mukaan.

Holy Cow Gourmet Burger Company, Place Cornavin 22 ja Rue de Carouge 14, Geneve sekä Rue Marterey 1-3 ja Rue des Terreaux 10, Lausanne.

Totuus sveitsiläisittäin

Sain kuin sainkin viimeisteltyä projekti Querbertin eli Joël Dickerin uutuuden La vérité sur l'Affaire Harry Quebertin. Nautin lukuelämyksestä kovasti, kuten myös siitä huomiosta, että ranskankieliset kirjailijat ja kääntäjät ovat kummasti kehittyneet tässä vuoden kuluessa ja muokanneet tyyliään selkeämmäksi ja luettavammaksi.

Tasoja kirjassa riittää: on yli kolmekymmentä vuotta aiemmin sattunut katoamismysteeri ja rakkaustarina, on mysteeriä nyt ja silloin ratkoneet, on päähenkilö-kirjailijan kamppailu luomistuskassa ja toisen päähenkilö-kirjailijan kovin samantyyppinen kamppailu luomistuskassa yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Joël Dicker pitää tarinansa niin napakasti hyppysissään, että tasot eivät tunnu lainkaan sekavilta. Kirjailija tuntuu myös luottaneen lukijansa älykkyyteen, mitä sattuu nykyään valitettavan harvoin. Hän myös solmii pikkutarkasti yhteen jokaikisen langan, jopa niin pikkutarkasti, että loppuratkaisu tuntuu hyppysellisen uuvuttavalta. Olisin taitavan kirjailijan käsissä kestänyt hieman avoimemmankin lopun. Aion kyllä jossain vaiheessa haastaa kirjailijan ja lukea kaikki 664 sivua uudelleen läpi ihan vain nähdäkseni, pitääkö logiikka vielä senkin jälkeen, kun loppuratkaisu on jo tiedossa.

Takakannen mukaan kirja piirtää kuvaa muun muassa nykyhetken Amerikasta, oikeudesta ja mediasta. Minusta kirja puhuu ennen kaikkea totuudesta. Miten se on muunneltavissa, miten jokaisella on omansa, miten lukijan on koko ajan pysyteltävä kärryillä siitä, kenen totuus on nyt esillä ja kenen esittämänä - ja miten (ehkä hieman naiivisti) se tulee aina lopulta ilmi.

Käännöksiä väsätään parhaimmillaan, nettitietojen mukaan 15-30 kielelle, mutta vahvistusta sen kummemmin kielistä kuin aikatauluistakaan en onnistunut löytämään. Oletan joka tapauksessa, että koska kyseessä on romaani Yhdysvalloista, käännös tullee ainakin englanniksi, ja suosittelen nappaamaan opuksen, jos se vastaan tulee.

Entä sitten aiemmin pohtimani kysymys, onko herra Dicker Sveitsin Itkonen vai Makine? Sanotaan reiluuden nimissä, ettei kumpikaan vaan ihan oma itsensä. Kun oma ääni on näinkin selkeä jo 27-vuotiaana, uskallan odottaa Sveitsin kirjallisuuden tulevaisuudelta suuria. Ja olen ihan vähän kateellinen.

Rentoutusleirejä kontrollifriikeille

Lueskelin eilen uusimman Matkaoppaan Matkailun huiput 2013 -äänestyksen tuloksia, eikä supermaa Sveitsi ollut päässyt top vitoseen yhdessäkään kategoriassa (joita esiteltiin lehdessä sentään kymmenen).

Sveitsi saattaa olla hyvä häviäjä, mutta minä en, joten laadin muutaman uuden kategorian menestyksen takaamiseksi.

Luulen Sveitsi-paran pärjänneen huonosti muun muassa sen takia, että täällä on vähän kaikkea, mutta vain harvoja asioita, joita ei olisi missään muualla. Esimerkiksi suksimatkailija löytää rajan takaa Ranskasta viehävämmät hinnat ja Itävallasta vauhdikkaamaan après skin. Sveitsin pienet välimatkat takaavat kuitenkin sen, että palmujen alta singahtaa lumihuipuille alle tunnissa, eli nopeimmat käänteet -kategoriassa paikka viiden kärjessä olisi ollut jo pedattu.

Kaupungitkin ovat parhaimmillaan keskikokosia, mutta sehän vain tekee niistä loistavia parisuhdelomakohteita. Esimerkiksi Bernin, Baselin, Lausannen, Montreux'n tai St. Gallenin päänähtävyydet ehtii kiertää viikonlopussa, ja silti aikaa jää kuhertelullekin. Vai onko romattisen viikonloppumatkan tarkoitus juosta täyttä vauhtia Colosseumilta Fontana di Treville ja Forum Romanumin kautta takaisin, häh?

Myös huolettominta matkailua -listauksessa Sveitsillä on kaikki edellytkset pärjätä. Esimerkiksi paikallinen VR eli CFF/SBB/FFS myy matkatavaroiden kuljetuspalvelua. Jos suksituristi siis valitsee Ranskan sijaan Sveitsin, hän voi kuljetuttaa suksensa lentoasemalta suoraan kohteeseen, hypätä itse junaan ja nauttia maisemista.

Se, mikä Sveitsistä tekee niin ainutlaatuisen, on vähän vaikeasti sanoitettavissa, eikä Sveitsi muutenkaan ole se maa, joka huutelee itsestään kovimpaan ääneen. Sveitsiläiset ovat kuitenkin maan parhaita matkailuvaltteja. En tiedä, kuuluuko opaskurssi alakoulun opintoihin, mutta jokaikinen kohtaamani sveitsiläinen on ollut valmis matkaopas. Ilman esivalmisteluja he osaavat ehdottaa päivän matkailuohjelmaa, ja ulkomuistista löytyvät niin aukioloajat kuin ajo-ohjeetkin. Eikä aikataulutus petä koskaan. Siinä voi kontrollifriikkikin rentotua.

Yksi iso haitta maan matkailulle on vahva talous, sillä frangin voima tekee maasta euroihmisille kalliin. Tätä en osaa kääntää eduksi, kallis mikä kallis, mutta laatu maksaa, katsokaas.

Silti, tervetuloa Sveitsiin, tähän äkkikäänteiden värittämään, huolettomien parisuhdematkojen ja kontrollifriikkien rentoutusleirien luvattuun maahan.

P.S. Yksi maan vahvuus on mieletön luonto, ja olisin kovin mielelläni tehnyt pointtini selväksi kuvien avulla. Mutta kuten edellisen postauksen kommenteissa ehdinkin jo kertoa, joku mämmikäpälä hulautti sitten renverséensa läppärin näppäimistölle. Kuivamista odotellessa kuulen mielelläni ehdotuksia, miten kameran muistikortin saa lähettämään kuvat suoraan Picasan verkkoalbumeihin.

Kotona on aikaa...

...askarrella perunagnoccheja...

 ...ihmetellä avokadopastakohua...

 ...suunnitella seuraavan viikon ruokalistaa...

 ...kuivata yrttejä...

...juoda kahvia...

...kuvailla kuolevia kukkia...

Ja kaiken tämän jälkeenkin on vielä ruuuunsaaaasti aikaa ajatella.

Esimerkiksi sitä aikakauslehden haastattelua, jonka lähdettä en muista, mutta jossa kotiäiti sanoi, että kotona lasten kanssa ollessaan on mahdotonta säilyttää itsestään kuva rationaalisena, itsensä hillitsevänä aikuisena. Töissä se on hänen mukaansa paljon helpompaa.

Samaa pätee myös kotona oloon ilman lapsia. Töissä ollessani ainakin uskottelin itselleni, että olen aikaansaava, tehokas ja kompromissitaitoinen. Ajoittaiset kiukunpuuskat ja muut huonot hetket saattoi piilottaa stressi-tekosyyn taakse.

Kun itsensä kanssa viettää paljon aikaa kaksin, näkee paremmin myös sen toisen puolen. Että on kateellinen ("Miksi en saa, vaikka naapurillakin on"), kärsimätön ("Varataan se lomamatka nyt eikä ensi viikolla, kun saat vapaapäivät varmistettua") tai ripustautuva ("Olisit nyt mun kanssa, kun olit eilenkin ylitöissä / firman dinnerillä / kuntosalilla / you name it"). Kun on katsonut kolme tuntia putkeen telkkaria netistä, voi myös pyyhkiä mielestään käsityksen itsestään tehokkaana ihmisenä.


Itsensä kohtaamiselta työelämä ainakin ajoittain suojaa.

Oivalsin muuten (vasta) jokunen aikayksikkö sitten, miten ratkaisen muinaisen kotihenkilö-kriisini. Ranskaksi sanotaan femme au foyer, ja sana femme tarkoittaa kätevästi sekä naista että vaimoa. Foyer taas viittaa takkaan, tulisijaan tai pesään. Alan siis tästä eteenpäin kutsua itseäni (todennäköisesti vain sisäisessä kirjeenvaihdossa itseni kanssa) tulisijanaiseksi.

Tapaus Curry vs. Curry

Suomessa tapasin toisinaan kiepauttaa thai-vaikutteisen tofucurryn pikaisena arki-illallisena. Näin se kävi:

Askel 1: Menin mihin tahansa lähikauppaan ja ostin paketin tofua, pussillisen pakastekasvissekoitusta, purkin kookosmaitoa ja currytahnaa, ehkä chilitahnaakin, jos oli villi olo.

Askel 2: Palasin kotiin, ruskistin tofupalat pannulla, pyöräytin currytahnassa, heitin kasvikset ja kookosmaidon sekaan ja annoin kypsyä saman ajan riisin kanssa. Koristelin seesaminsiemenillä.

Askel 3: Söin.

Koska se on hyvää, vaikkeikaan välttämättä kovin autenttista thaikkua, kokeilen samaa Sveitsissä. Näin se "käy":

Askel 1: Käyn kolmessa ruokakaupassa, ennen kuin löydän currytahnaa. Hylkään samalla ajatuksen tofusta ja ostan sen tilalle kanaa, koska mielellänihän minä kävisin vielä neljännessäkin ruokakaupassa, mutta en kyllä sen jälkeen enää jaksa selitellä Herra Täydelliselle kasvisruoan iloja.

Askel 2: Finduksen Malaysia-sekoituspussin avaamisen sijaan suikaloin paprikan, pesen ja viipaloin porkkanat, nypit parsakaalista nuput, sulatan ja huuhtelen pavut, kuorin ja kuutioin ananaksen. Sitten suikaloin kanan, ruskistan ja pyöräytän curry- ja chilitahnassa.

Askel 3: Yritän arvailla eri vihannesten kypsymisaikoja niin, että kaikki tulisivat padasta ulos al dente. Mietin niin tiiviisti, että unohdan laittaa riisin kiehumaan. Kun muistan riisin, alan arvailla oikeaa annoskokoa. Miten monta desiä on Ben-sedän valmiiksi paketoiduissa kahden hengen pakkauksissa? Pakkauksen kyljessäkin on joku ohje, mutta ne ovat aina liian isoja, että ihmiset kuluttaisivat ja ostaisivat enemmän, tai pieniä, koska ravintotietojahan lukevat yleensä laihduttajat.

Askel 4: Riisin kypsyessä jatkan kypsymisaikojen arvailua ja mietin, onko kookosmaitoon nähden kasviksia liian vähän, sillä maitopakkaus on täällä erikokoinen.

Askel 5: Pyydän miestä tuomaan kaupasta seesaminsiemeniä, koska ne olivat minun kaupassa käydessäni loppu. Eli en tiennyt, millä osastolla niitä myydään enkä kehdannut kysyä.

Askel 6: Puolitoista tuntia myöhemmin syödään.

Tuomio: Sveitsi-curry päihittää maussa Suomi-version tuoreiden raaka-aineiden ansiosta, ja itse asiassa kana istuu makukokonaisuuteen oikein hyvin. Lisäpisteitä olisi voinut tulla myös siitä, että puolivalmistepakkausjätteen sijaan pääosa on biojätettä, mutta koska niitä ei täälläpäin lajitella, se piste jää saamatta.