Koirakaupoille, saksaksi

Nyt kun arkiranska alkaa olla hallussa, jää energiaa huomata, että toisinaan tässä maassa saksantaidostakin olisi hyötyä. Sekä opiskeluenergia että -varat menivät ranskanpänttäykseen, joten on pitänyt kehitellä muita keinoja.

Mene ravintolaan nälkäisenä. En ole ikinä opiskellut saksaa, mutta Alpit kyllä opettavat. Enää en ole nälkäkuoleman partaalla saksankielisessäkään Sveitsissä. "Haluaisin röstin juustolla" ja "Olisiko teillä piparminttuteetä" pitävät minut tiellä. Ennen Sveitsiin-muuttoani osasin sanoa vain "Missä on raitiovaunun 19 pysäkki" (ja todellisuudessa sanoin raitiovaunun 90, joten tie olisi saattanut jäädä löytymättä silti).

Ota supermarketvastuu. Kotitöitä jaettaessa ostosvastaavan rooli tuntui aluksi rosvosektorilta, mutta on kauppakierroksilla pedagoginenkin puolensa. Sekoitan kaupassa edelleen levuren ja poudre à lever'n, mutta erotan pakkaukset sen perusteella, lukeeko niissä hefe vai bakpulver. No, sekin auttaa, että hiivapussissa on pullapitkon kuva ja leivinjauheessa jotain kakkusia.

Ryhdy teenjuojaksi. Löysin pienestä geneveläisestä hippipuodista Yogi-teetä, jonka ihaniin makuvaihtoehtoihin rakastuin  jo Suomessa. Pussin kyljessä viljellään ah niin söpöjä mietelauseita, jotka aamutahmeudessa tuntuvat joskus kovin viisailta. Ensimmäisenä aamuna tosin märkä teepussi löi kasvoille, kun tajusin, että tässähän asutaan vähemmistökielialueella ja mietelauseet ovat saksaksi. Yök. Sittemmin olen oivaltanut teepussien pedagogisen voiman, ja noin joka toinen aamu osaan jo kääntää elämänohjeeni. Olen oppinut muun muassa, että "Vain sinä itse voit toivottaa itsesti tervetulleeksi" ja että "Ystävällisyys tekee kauniiksi". Ja lukiko tämän aamun lapussa tosiaan, että "Hanki koira, ja loppu seuraa itsestään?" Kyllä varmasti.

Tee töitä. Tai ainakin hae niitä. Olen aiemminkin urputtanut siitä, miten nettikaupat saattavat vaihtaa kielensä omahyväisestivaltaisesti saksaksi vain sillä perusteella, että sanon asuvani Sveitsissä. Työnhakusivustotkin tekevät niin! Rustasin vapaata hakemusta (vai mikä se on Suomeksi, kun lähetetään hakupaperit, vaikkei kukaan niitä ole pyytänyt?) Geneven messukeskukseen, joka käsittääkseni sijaitsee melko tukevasti ranskankielisellä alueella ja jopa melkein Ranskassa. Hakemussivu alkoi saksaksi, ja kun noin puolet tiedoista oli täytetty, se vaihtui kesken kaiken ranskaksi. Seuraava sivu oli taas saksaksi. Nettikääntäjä onneksi vahvisti, että hakemukseni on nyt menestyksekkäästi välitetty. Sain taasn sanavarastooni monta uutta sanaa.

Kohtahan joudun lisäämään ansioluettelooni uuden kielen!

Väärältä tuntuu

Kävin eilen ensimmäistä kertaa sveitsiläisessä uimahallissa. Proseduuri tuntui jotenkin vääristyneeltä ilman saunaa - vaikka normaalisti en edes haikaile saunan perään ja unohdan nauttia mahdollisuudesta Suomen-lomilla.

Jollain tavalla väärältä tuntui myös, kun henkilökuntaan kuuluva mies opasti, että "lasten ja äitien" pukuhuone on alakerrassa. Mihinkäs minä sitten tungen vaatteitani vaihtamaan? Ehkä nimitys oli varoitus, sillä pukkarissa oli jokaista yli metrin mittaista kohden keskimäärin kaksi alle metristä.

Pieleen meni altaassakin. Menin väärälle kaistalle, zone calmelle, vaikka yhteen menoon uivat olisivat kuuluneet nageurs longue distance -kyltin alle. Paha kyllä, muut pitkänmatkanuimarit seurasivat minua, ja uimavalvojien pasmat menivät ihan sekaisin. Toinen ehdotti, että vaihdetaan kylttien paikkaa, toinen puisteli pontevasti päätään ja olisi halunnut vaihtaa uimareiden paikkaa. Kädet viuhtoivat ja suut kävivät, mutta lopulta käytänöllisyys voitti, ja kyltit vaihtuivat keskenään.

Pukkarissa taisin aiheuttaa hämäännystä sekä peseytymällä ilman uimapukua (ilmeisesti vain lasten tapa) että pukeutumalla yhteisessä pukutilassa sen sijaan, että olisin jonottanut pikkukoppeihin.

Seuraavalla kerralla sitten säädyllisemmin.

Bonjour!

Ohitin aamulenkillä koululaisryhmän. Tervehdin ohi hölkätessäni opettajaa, joka patisti laumaansa: Sanokaa päivää! "Päivää-vää-vää-vää", kaikui parikymmenpäisen huomioliivilauman suunnalta. Söpöä.

En tokikaan tuntenut opettajaa. Täällä vain kuuluu tervehtiä vähän kaikkia, muttei tietenkään aivan. Mihin raja kuuluu vetää?

Aloitan helpoista. Oman talon asukkaita ja rapussa, pihassa ja autohallissa kulkevia kuuluu tervehtiä aina. Hississä kahteen kertaan, kun ensin sanotaan päivää ja kohta hei vaan ja mukavaa illanjatkoa. Kerrosnaapureilta olisi kohteliasta kysyä kuulumisetkin, mutten aina saa sitä itsestäni irti.

Ulkoillessa vastaantulijoita tulee tervehtiä. Juostessa moikataan muita lenkkeilijöitä, ratsastajia ja kaikkia muitakin vähänkään urheilullisen näköisiä. Siinä vertyvät erakonkin äänihuulet, kun aamulenkin aikana kertyy parikymmentä bonjouria.

Rinteessä ei toki tarvitse kailottaa, mutta siellä harvemmin kukaan tuleekaan varsinaisesti vastaan. Pyöräilijät ovat tässä suhteessa jonkinlainen harmaa vyöhyke, sillä varsinkaan saumattomissa ja sisältäpäin pehmustetuissa trikoissa pujottelevat kuskit saattavat katsoa, ettei sunnuntai-sähköpyräilijöiden moikkailu kuulu heidän vastuualueelleen.

Myös postikuskeja ja muita uniformupukuisia voi tervehtiä aina. Omalle postinkantajalle on kohteliasta huikata myös hyvänpäiväntoivotukset, vaikka vuorovaikutustilanne kestäisikin noin viisi sekuntia.

Keskustoissa ei tarvitse kajautella bonjouria, paitsi pienien kylien keskustassa yleensä kyllä. Samoin maalaisteillä ja pienillä peltoteillä. Ja aina, jos vastaantulija moikkaa myös.

Olenkin ottanut ohjenuoraksi tervehtiä mieluummin liian usein kuin liian harvoin. Periaatteeni on, että jos yhtään tuntuu siltä, että pitäisikö, yleensä pitää. Lisäksi lokaalit ovat sen verran kohteliaita, että tervehtivät aika lailla automaattisesti takaisin - ja hyvällä tsäkällä luulevat, että kyseessä oli heidän mokansa.

Kirppuja tuulessa

Aurinko onnistui puijaamana tänään: uskaltauduimme jokakuukautiselle kirpputorille. Julma tuuli tosin pakotti pian siirtymään minttuteen ja kuuman kaakaon pariin.

 

Kaverukset kirpputauolla.

Valikoimaa keittiötarvikkeita sisustuselementteihin.

Jos kelkkareissulta olisi jäänyt kelkkakuume, täällä se olisi talttunut.

Kauniilta näyttää, mutta hiljaiselle rantakadulle on syynsä.

Jos joku muu tahtoo uhmata luonnonlakeja ja turisteilla muualla kuin vuoristo-Sveitsissä myös talviaikaan, Geneven keskiviikkoista kirpputoria Plainpalais'n aukiolla on kovasti kehuttu. Kirppujen sesonki pyörähtää viimevuotisen muistikuvani mukaan kunnolla käyntiin huhtikuussa, ja minä odotan seuraavaa ostosreissua ainakin sinne asti.

Kirpputoreja kiinnostuneille

Kotirouvan pätevyysvaatimukset

On se kai myönnettävä, ettei minusta ole kunnon kodinhengettäreksi.

Todiste  A: Opin vasta tällä viikolla, mikä on tiskirätti ranskaksi. (Voitte kuvitella sen turhautumisen määrän, kun kodintarvikeosastolla pakoilee myyjiä, ettei kukaan vain tarjoaisi apuaan - kun ei osaisi edes kysyä.)

Todiste B: Kuvittelin tähän päivään saakka, että kylpyhuoneemme kaakeleissa on jokin kuvio. Kunnes havaitsin, että ne ovat kalkkiveden valumajälkiä.

Todiste C: Ymmärrän noin periaatteessa, että valo uunissa ei tarkoita, että uuni on päällä. Silti toistuvasti sytytän pelkän valon tai sammutan pelkän valon (ja tilanteesta riippuen ihmettelen, miten kana on puolen tunnin jälkeen raakaa tai miksi täällä on näin kuuma, vaikka ikkuna on auki).

Näitähän riittäisi.

Toisaalta, aika turvallisesti voinee todeta, että jos tässä hommassa näin vähillä taipumuksilla pärjää, ei se kovin vaikeaa voi olla.

Ehkä jolu voisi silti ottaa minut kohta töihin, jos ei muuten, niin osana jotain ihmissuojelukampanjaa.

Keski-ikäinen 90-luvulla

Piipahdin viikonloppuna 1990-luvulla. Sinne on meiltä yllättäen alle kahden tunnin ajomatka.

Ensin hissiaseman lipunmyyjä kysyi ikää, siis olisi halunnut lastenlipun myydä. Sitten hän lykkäsi (aikuisten) liput käteen sellaisina "työnnä viivakoodi koneeseen" -versiona. Olin ihan äimänä - olisi pitänyt osata erikseen tilata kortti, jonka portti osaa lukea hihataskusta. Kylän kaupoissa jopa myytiin lippujojoja, joiden luulin kadonneen maailmasta!

Hissikapasiteettikin taisi olla pääasiassa vielä 90-luvunkin takaa, mutta maltillinen meno tuntui kivalta vaihtelulta - eivätkä täkäläiset kuitenkaan osaa pakkautua tehokkaasti kuuden hengen tuolihisseihin, joten ankkuri vetää käytännössä ihan yhtä hyvin.

Viikonlopun jälkeen oli hiukan ristiriitainen olo: kun on löytänyt helmen, haluaa toisaalta kertoa siitä kaikille, ja toisaalta ei halua, että kukaan saa tietää. Paljastetaan nyt kuitenkin, että tämä neonvuosikymmenen helmi sijaitsee Val d'Anniviersissä ja on nimeltään Grimentz. Sinne on aiemmin päässyt Suomesta You travelin pakettimatkalla, joten tuskin kylä kenellekään muulle kuin minulle suuri salaisuus on.

Joka tapauksessa pieni vanhanaikaisuus teki terää. Bilettäjille taitaa olla tarjolla tasan yksi après ski -baari (jossa tosin oli live-musiikkia) ja herkuttelijoille ehkä kolme ravintolaa (rösti on röstiä ja raclette raclettea joka paikassa, joten mitä väliä).

Minä ilahduin erityisesti siitä, että sain rikottua koko alkukauden vaivanneen mustien rinteiden kirouksen. Olen jo hetken kaipaillut haastavampia rinteitä harjoitteluun, mutta tähän saakka lähes joka ikinen himoamani musta on ollut suljettuna joko lumenpuutteen tai liiallisen lumentulon ja sitä kautta lumivyöryriskin vuoksi. Nyt pääsin vihdoin treenaamaan.

Löysin itsestäni myös kumman maltillisen ominaisuuden: Kun olin puolitoista päivää treenannut reidet hapoilla, osasin todeta, että nyt riittää. Aurinko paistoi ja oli kiva laskea, joten päätin siirtyä keskivaikeisiin ja liu'utella niitä kevyesti kylään saakka.

 Keski-ikä, jos se olet sinä, mene pois!

Yhden päivän hissilippu 50 fr, kahden päivän 95 fr. Kädet vapaana -hissikortti 5 fr. Samalla hissilipulla pääsee myös Zinalin, St. Lucin, Chandolinin ja Vercorinin rinteisiin.

Hoikat kalsareidenripustajat

Lounastan kerran viikossa Lausannen yliopiston ravintolassa Corinnen, yliopiston työntekijän kanssa. Treenaamme hänen lounastuntinsa ajan kieliä tandem-menetelmällä: puoli tuntia englantia Corinnelle, puoli tuntia ranskaa minulle.

Samalla hän yrittää opettaa minua sveitsiläisten tavoille. Tällä kertaa viikon kysymys oli, mikä ihme on fourchette verte, vihreä haarukka, joka kummittelee joka päivä ruokalistalla.

Annosvalintaa helpottavat kuvat ja vaikeuttaa tarjonnan laajuus.

 Ensimmäisenä ajattelin, että se on ekoannos, mutta sisältö ei oikein pitänyt linjaa: härän entrecôte ranskalaisten ja kukkakaaligratiinin kera. Corinne valisti, että oikeasti vihreä haarukka tarkoittaa tasapainoista annosta, ruokaa joka on koottu ravitsemuksellisesti oikein. Symboli on osa kansallista kampanjaa, joka vastaa mielestäni suomalaista sydänmerkkiä.

Mutta että rasvassa paistettu pihvi (vaikkakin sveitsiläinen), ranskalaiset perunat ja juustolla kuorrutetut kasvikset? Ihan harmaallakin haarukalla listan aasialaiset wokit tai tomaattikastikepastat vaikuttivat minusta huomattavasti terveellisemmiltä.

Toisaalta sveitsiläiset ovat silmin havaittavan sorjaa sakkia, joten aivan pielessä ravitsemus ei voi olla, vaikka sveitsiläisistäkin jo joka kolmas on ylipainoinen. Tutkimuksen mukaan muuten juuri ranskankielisellä alueella kiinnitetään vähiten huomiota ruoan terveellisyyteen, jopa vähenevissä määrin, kun muilla kielialueilla trendi on päinvastainen!

Luulen, että osasyy hoikkuuteen on aktiivinen elämäntapa. Liikunta sinänsä ei ole kummoinen laihduttaja, sillä nälkä kertyy yleensä samaan tahtiin kaloreiden kuluessa, ja täysimittaisen fonduen tai racletten sulattamiseen ei yleensä yksi rinnepäivä riitä.

Varsinkin talvilajien mukana tulee kuitenkin monta energiankuluttajaa, joita ei tule ajatelleeksi. Kuten urheilualusvaatteiden huolto. Talvikaudella käytän varmaan toista tuntia viikossa Rukkien ja Peak Performancejen ripustukseen. Samasta syystä taitavat paikalliset asua pääkaupunkiseutulaisten standardien mukaan väljästi, sillä on oltava erillinen huone, jota käyttää varusteiden kuivatukseen. Meilläkin työhuone on joulukuusta maaliskuulle 24/7 toimiva urheilukalsonkien kuivaamo.